Aihe: Porttiavain
Kirjoittaja: Daran
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama
Paritus: Fleur/Bill, Fleur/Charlie
Vastuuvapautus: Mikä on Rowlingin, on Rowlingin
”Miltä rakastuminen tuntuu?” Gabrielle kysyy. Äiti vastaa sen olevan asia, joka jokaisen on opittava itse, ajallaan. Mutta Fleur kertoo kyllä siskolleen, saavuttuaan kotiin Ranskaan lomallaan. Puhuu rakkaudesta heidän kävellessään iltahämärissä Rivieran rannalla. Hän kertoo, että rakastuminen on kuin tulisi kotiin. Kuin pitkään kuljettuaan saapuisi juuri sinne, missä on aina ollutkin. Että se tuntuu turvalliselta. Ja turvaa Fleur kaipaakin, kolmivelhoturnajaisten jälkeen, kun Cedric on kuollut ja sodan uhka leijuu heidän päidensä yllä herkeämättä. Silloin Bill on turvasatama, joku, jonka luo ankkuroitua. Ja kun mies pyytää saada olla hänen turvanaan koko elämän ajan, Fleur vastaa ”Kyllä”, ja lupaa saman takaisin. Läpi sota-ajan he takertuvat toisiinsa, Bill peläten menettävänsä itsensä, ja Fleur kai kaiken. Kun sota lopulta päättyy, on kaikki helpompaa ja vaikeampaa yhtä aikaa. Eivät he tunne toisiaan, eivät sitä osaa, joka ei pelkää ja taistele kauhuja vastaan. Tulee riitoja, arkisia, turhia, inhimillisiä riitoja. Fleur muistaa miten hänen ollessaan vielä lapsi, äiti usein painotti riitelyn olevan rumaa. Ja miten tyttö oppi sen olevan vielä todempaa hänelle kuin muille. Sillä veelan veri on Fleurissa vahva, liki hallitsematon. Ja Fleur haluaa olla kaunis, hänhän lupasi loistaa myös miehensä puolesta. Eikä hän enää riitele, vaan vetäytyy, sulkeutuu kauniin kuorensa sisään, koteloituu. Ja silloin suhde Billiin on kuin matkustaisi hormipulverilla; pitäisi puhua selkeästi, ettei päädy väärälle tielle. Pitäisi, pitäisi, mutta Fleurin kieli on kankea, eikä englanti yhäkään täysin taivu ranskattaren suussa. Ei silloin, kun olisi tärkeää sanoa oikeat sanat oikealla hetkellä. Ja niin Fleur ei enää löydä kotiin.
Ero on vaikea, eikä Billin perhe helpota asiaa. He sekaantuvat, tarkoittavat hyvää ja sanovat pahasti. Molemmille, mutta Fleurille se on vaikeampaa, sillä hän ei ihan kuulu perheeseen, ei vieläkään, eikä enää. Fleur jää yksin, Englannissa on ollut hänelle vain Bill, mutta Ranskaankin olisi vaikeaa palata. Muut ihmiset ahdistavat häntä, hakeutumalla hänen seuraansa ja sitten karttelemalla, utelemalla yksityisasioita ja vaikenemalla. Ei kuitenkaan Charlie. Charlie ei kysele, mutta puhuu, kuuntelee. Tuo Fleurille suklaasammakoita ja keittää teetä. Kertoo taikaolennoista, joita on hoitanut, puristaa Fleurin kättä ja hymyilee. Mainitsee Billin vain harvoin, sanoo tämän tietävän heidän ystävyydestään. Ja ettei Bill ymmärrä, ei ihan hyväksykään, mutta kestää sen kyllä. Viimein senkin, ettei ystävyys riitä, alkuunkaan. Ja että tahtoo Fleurista kaiken, eikä sittenkään vaadi mitään. Ensin Fleur ei rohkene, vaan lähettää toisen takaisin Romaniaan. Vuoden kuluttua Charlie palaa ja on kuten aina. Eikä mikään ole kuten ennen sillä nyt Fleur uskaltaa. Eikä Charlieta haittaa, vaikka Fleur suuttuu, huutaa ja raivoaa. Hänestä nainen on aina kaunis ja kiehtova, silloinkin kun Fleur ei itse sitä näe. Silloinkaan kun Fleur on väärässä ja kohtuuton, eikä Charliekaan tule vastaan edes luudanmitan vertaa, ei nainen ole hänen silmissään vähempää kuin kaunotar, sisältä ja ulkoa.
Rakastua Charlieen on kuin ilmiintyisi ensi kertaa. Se on jotain mikä on tehtävä, vaikka ei ihan uskaltaisi. Se on hyppy tuntemattomaan, kipristelyä vatsanpohjassa ja pelkoa siitä, että halkiintuu, että jokin osa itsestä jää jälkeen, eikä sitä ikinä saa takaisin. Ja onnistumisen riemua, kun on kaukana lähtöpisteestä, ehjänä ja kokonaisena. Varmuutta siitä, että on löydettävä itsestään rohkeutta tehdä se yhä uudestaan, vailla tietoa siitä mihin lopulta päätyy, sillä jos mieli lähtee kesken siirtymisen harhateille, löytää itsensä jostain mistä ei koskaan suunnitellut. Joskus niin on hyvä, mutta joskus, joskus voi päätyä yksin keskelle autiomaata, eikä enää osaa takaisin. Charlie ei anna sen tapahtua, hän pitää Fleuria tiukasti kädestä, vaikka epäilee joskus itsekin. Ei itse rakkautta, vaan muuta maailmaa. Eivätkä Weasleyt täysin hyväksy, tietenkään, heti, Molly ei ehkä koskaan. On äärettömän vaikeaa saada se kaikki toimimaan, rikkoa ja koota uudelleen. Mutta sota on vienyt kaikilta niin paljon, eikä kukaan halua menettää enempää.
Lopulta Charlien käsi Fleurin kädessä on kuin porttiavain, joka johdattaa hänet määränpäähän, silloinkin kun hän epäröi suunnissa. Ja kun Charlie pyytää naista lähtemään mukaansa maailman ääriin, Fleur suostuu. Gabriellelle hän kirjoittaa: se tie on kuljettava loppuun saakka.
