Kirjoittaja: Okakettu
Ikäraja: K11
Tyylilaji: karanteeniromanssi ja siihen liittyvä kipuilu, kesätunnelmointi, hurt/comfort
Yhteenveto: Mietin, en suinkaan ensimmäistä kertaa, että sinun ja minun lisäksi pääskyset tuskin ovat kohdanneet ihmisiä aikoihin.A/N: Hoksasin viime viikolla, etten ole kirjoittanut koskaan mitään kunnollista kesästä vuodenaikana, ja tämä idea ilmaantui kun pyörittelin mielessäni suomalaista mökkikesää ja saamaani räntäkevät-etydiä. Olen kirjoittanut tämän tarinan paria lausetta vaille loppuun asti, mutta ajattelin julkaista kokonaisuuden kahdessa osassa, koska muuten tästä olisi tullut pitkähkö. Jospa tässä ei ole käytännön yksityiskohdissa mitään hirveän silmiinpistävää tai häiritsevää, myönnän etten halunnut juuttua liiaksi niihin.
Tämä teksti osallistuu seuraaviin haasteisiin: edytikirpputori (liitän etydin kakkososan loppuun), karanteenihaaste ja FinFanFun1000 sanalla 687.
Maaseutu.
**
Pääskysten nauru1. osaTänä aamuna maailmanloppumme ääniraita on tehty pääskysten laulusta.
Toisinaan se on sateen kohinaa, joskus pelkkää piha-aukean yli huljuvaa tuulta, mutta ei koskaan pelkkää hiljaisuutta; luonto ympärillämme pitää siitä huolen. Pari yötä sitten heräsin ulkoa kantautuviin eläimen valittaviin huutoihin, enkä vieläkään tiedä, mikä ne oikein aiheutti.
Ehkä se oli hirvi, sinä sanoit myöhemmin olkiasi kohauttaen, mutta et näyttänyt varmalta. Jos olen jotakin täällä oppinut, niin olemaan luottamatta sinun biologiantietämykseesi.
Taivas loistaa täyteläisen sinisenä, aivan kuten se on tehnyt koko viikon. Aamuauringon leppeässä paisteessa pääskysten sinfonia on kaikkia muita kesän ääniä voimakkaampi. Seuraan mökin rappusilta, kuinka linnut sujahtelevat pääni yli kuin sulavat akrobaatit. Ne ovat ilakoivia ja rohkeita, eivät ole tietääkseenkään läsnäolostani. Muutama lentää aivan läheltä minua kadotakseen pihan perällä sijaitsevaan vanhaan, hirrestä tehtyyn navettarakennukseen. Mietin, en suinkaan ensimmäistä kertaa, että sinun ja minun lisäksi ne tuskin ovat kohdanneet ihmisiä aikoihin.
Ulkoeteisen ovi narahtaa, kun ilmaannut yhä puoliunessa vierelleni. Vilkaisen sinua vaivihkaa. Ylläsi on koinsyömä peitto ja hiuksesi sojottavat sinne tänne. Tyyny on jättänyt poskeesi ruusukuvioisen painauman. Jossakin välissä olet lakannut välittämästä siitä, miltä näytät, vaikka ensimmäisinä viikkoina sinua ei saanut ulos talosta ilman huolellista laittautumista. Uskoit vielä silloin ihmepelastukseen, siihen, että hetkenä minä hyvänsä paikalle saapuisi jonkin tv-kanavan kuvausryhmä tai toimittaja tekemään kertomuksen koettelemuksestasi. Tai pikemminkin, että pystyisit tekemään sen itse.
Tahdon ajatella, ettei ulkomuotosi suinkaan tarkoita sitä, että olet luovuttanut. Pidän sinusta enemmän näin, ilman kiiltävää julkisuuskuvaasi.
Silmäsi siristyvät auringon valossa. Käännyn tuijottamaan samaan suuntaan kuin sinä, mutten tiedä mitä katsot. Ehkä pohdit, miten kertoisit tästä nimenomaisesta aamusta seuraajillesi, jos vain voisit.
Maailmanloppuvlogi keskellä korpea, jotakin sellaista, tai päivän ensimmäinen huolella suunniteltu Instagram-tarina. Ehkä et mieti sellaisia asioita ollenkaan, vaan kotiasi ja perhettäsi. Puhut äidistäsi vain hiljaisina hetkinämme, istuessamme niin lähekkäin, että polvemme koskettavat toisiaan. Silloin ääntäsi painaa lähes aina suru.
Vaihdat painoa jalalta toiselle, jolloin huomaan, että puristat kädessäsi kännykkää. Koko karanteenimme aikana tässä paikassa ei ole ollut minkäänlaista kenttää ensimmäisten kymmenen päivän jälkeen, mutta siitä huolimatta yrität väsymättä saada yhteyden johonkin tai johonkuhun. Et siis ole ainakaan luovuttanut. Tuulenvire lennättää hiussuortuvia kasvoillesi, kun etsit rappusilta salaista näkymätöntä kohtaa, joka pistäisi netin jälleen toimimaan ja puhelut menemään läpi. Mitään ei tapahdu.
Teeskentelen, etten näe, kuinka otsasi kurtistuu pettymyksestä. Sullot kännykän housujesi taskuun ja vilkaiset vielä kerran kuoppaiselle peltojen reunustamalle tielle, joka on niin ikään tyhjä. Kukaan ei ole tulossa hakemaan meitä pois, tänäänkään.
”Ihan kuin ne nauraisivat meille.”
Käännähdät takaisin sisälle hartiat kumarassa. Minulta kestää hetki ymmärtää, että tarkoitat pääskysiä.
Siirrän katseeni takaisin taivaalle. On tulossa lämmin, kaunis päivä.
**
Ajan saatossa meille on muodostunut omat rutiinimme.
Minun pääasiallinen askareeni on yrittää pitää meidät hengissä. Mökin oikeat omistajat olivat varustautuneet olosuhteisiin nähden hyvin, mutta kuka tietää, kuinka kauan meidän on pysyttävä täällä. Lyhyen kävelymatkan päässä sijaitsee pölkkypino, josta olen pilkkonut halkoja päivittäin aina saapumisestani lähtien. Työ on hidasta ja uuvuttavaa, etkä sinä nähnyt touhussa aluksi mitään järkeä.
Ladossa on jo valmiiksi polttopuita. Eivät ne anna meidän kuolla tänne kylmyyteen tai nälkään, jankutit aina kun saavuin takaisin niin väsyneenä, että pysyin hädin tuskin jaloillani.
Kevään kylmien viikkojen aikana mielesi kuitenkin muuttui, kantaessasi pihan läpi sylillisiä halkoja aina vain uudestaan ja uudestaan – kun aikaa kului ja alkoi olla selvää, ettemme olisi lähdössä hetkeen pois. Karanteenin piti aluksi kestää kolme viikkoa, sitten jonkun oli määrä ilmoittaa meille sen loppumisesta, mutta ilmeisesti sairaus on ollut paljon luultua arvaamattomampi. Se niittää ihmisiä kuin viljaa, muuttaa alati muotoaan. Odottakaa kaikessa rauhassa. Ne olivat viimeisiä viestejä, jotka ulkomaailmasta saimme.
Mökkimme lähettyvillä on muitakin vastaavanlaisia taloja, tavallisesti asuttuja. Nyt ne seisovat hylättyinä. Olemme yrittäneet vakuuttaa toisillemme, että asukkaat ennättivät lähteä ennen sairauden tuloa, että hiljaisuus johtuu pelkästään siitä. Pelkään sen olevan turha toive. Me olemme jumissa juuri siksi, että sairaus on tehnyt tällä mökkiperällä tuhojaan pahemmin kuin missään muualla. Päättäjät kaukana etelässä eivät halua ottaa turhia riskejä vuoksemme.
Yleensä yritän vain olla ajattelematta asiaa parhaani mukaan, ja siispä teen kahta kauheammin töitä. Halkojen hakkaamisen lisäksi varmistan, että saamme kaivosta vettä kuten pitääkin, ja vaivaan päätäni miettimällä ruokavarastojamme. Mökin keittiön kaapit pursuilevat säilykkeitä, mutta eivät ne riitä ikuisesti. Navetan takana on pieni villiintynyt kasvimaa, jota olen kömpelösti hoitanut siinä toivossa, että multaan olisi sittenkin kätkeytynyt muutama kuin ihmeen kaupalla selviytynyt siemen. Läheistä järveä ei täältä näe, mutta tiedän sinne johtavan polun. Voisimme yrittää kalastaa.
Kun kysyin sinulta, osaisitko valmistaa jotakin ahvenista, olit nyökännyt epäröityäsi hetken. Ruoanlaitto on sinun vastuullasi. Epäilin aluksi, olisitko siinä lainkaan hyvä, ja sitten häpesin epäilystäni. Olet tehnyt meille keittoja ja muita aterioita siitä vähästä, mitä meillä on, ja ennen kaikkea ihailtavan säästeliäästi. Syömme joka päivä samaan aikaan, noin kello kolme, ja joka kerta sinä tarkkailet minua pöydän yli ja yrität lukea ilmeestäni, mitä mieltä aikaansaannoksistasi olen. Se on sinulle äärimmäisen tärkeää, myönteinen palaute siitä mitä teet, olkoonkin että sen antaja olen pelkästään minä.
Päivät seuraavat toistaan, ja niiden kulku on kovin muuttumaton. Aamulla odotamme turhaan merkkejä ulkomaailmasta, minkä jälkeen pakenemme mieli mustana töihimme. Minä hakkaan halkoja ja sinä teet ruokaa. Syömme. Odotamme jälleen, mutta varovaisemmin. Päädymme lopulta nukkumaan päiväunet, sinä alakerran makuuhuoneen sängyssä ja minä vintissä, joka on nyt kesällä tukalan kuuma. Joskus aiemmin olisin kenties tuntenut huonoa omatuntoa moisesta, mutta päivittäiset askareeni väsyttävät minua täällä liikaa välittääkseni.
Olen oppinut pitämään erityisesti siitä hetkestä, kun herään enkä heti muista, missä olen. Katto yläpuolellani voisi aivan hyvin olla oman asuntoni katto, elämäni murheet ja ilot niitä, joita kannoin mukanani ennen. Tämä mökki ja meitä vaaniva sairaus pelkkä näkemäni uni.
Mutta sitten ikkunan takaa kiirii aina luonnon tuttu pauhu, äänekkäämpi ja sointuvampi kuin missään muualla. Suru pitää minusta kiinni silloin joka kerta niin kauan, että sinä nouset yläkerran portaiden ensimmäiset askelmat ja huhuilet minua kanssasi kahville.
**
”Sauna on valmis.”
Kohotat katseesi vanhasta dekkarista, joka on laskujeni mukaan jo kymmenes lukemasi. Olet asettunut olohuoneen nojatuoliin kuin lämmöstä nautiskeleva kissa, yrität kai kerätä ihollesi kaiken ikkunasta kertyvän valon. On vaikea olla huomaamatta, kuinka pehmeiksi se piirteesi tekee. Likaisissa hiuksissasi kimaltelee iltapäivän kultainen pöly. Jopa se tuntuu sopivan kokonaisuuteen.
Tällaisina hetkinä minä luulen melkein ymmärtäväni, miksi niin moni tahtoo seurata sinua netin syövereissä; janoaa aina vain uusia välähdyksiä elämästäsi. En tiedä sinusta somejulkkiksena paljoakaan, mutta kuitenkin sen verran, että kaikki lähti aikoinaan liikkeelle täysin tavallisista omakuvista. Jokin olemuksessasi vangitsi tuntemattomien huomion jopa kännykän ja tietokoneen ruudulta, sai haluamaan oppia tuntemaan sinut. Nykyisin tosin teet paljon muutakin, valistit minua kerran. Vaikutit siltä kuin olisit tahtonut vakuuttaa, että olet muutakin kuin pelkät kauniinkiehtovat kasvot.
Olisin kyllä tiennyt sen kertomattakin.
Haukottelet leveästi asettaessasi kuitinpalan kirjanmerkiksi dekkarin sivulle, mutta edes se ei saa lumousta särkymään. Minä kiirehdin yläkertaan, jotta en näe, kuinka ryhdyt valmistautumaan saunaa varten. Emme koskaan käy siellä yhdessä. Olosuhteemme huomioon ottaen se voisi olla käytännöllisempää, ehkä, mutta kumpikaan meistä ei ole koskaan ottanut asiaa puheeksi. Käytämme mökin ulkosaunaa ylipäätään melko vähän, yritämme olla tuhlaamatta puita ja vettä.
Totuus on, että odotan saunapäiviä täällä silti aina kaikkein eniten. Kun tunnustin sen sinulle eräänä hiljaisena hetkenämme, nauroit pehmeästi.
Niin kovin suomalaista. Ollessasi tarpeeksi iloinen toiseen suupieleesi ilmestyy pieni kuoppa. Toisinaan mietin, tietävätkö seuraajasi siitä. Toivon, että eivät, enkä suostu ajattelemaan, miksi toivon niin.
Yläkertaan on jälleen pakkautunut kaikki kesäpäivän helteinen lämpö, sellainen, joka takertuu selkärankaan kiinni. Kuuntelen alhaalta kantautuvia kiireettömiä askeleitasi ja ajattelen ihollasi ollutta valoa. Sitä, miten se muuttuu pian saunassa kiitäväksi hieksi. Vatsanpohjassani läikähtää vaativa tunne. Vedän henkeä ja hieraisen kasvojani käsilläni, äärimmäisen ärtyneenä. Ihan kuin tällainen haikailu johtaisi ikinä mihinkään. Ei siinä ole muutenkaan mitään mieltä, ei nyt, ei täällä.
Sitä paitsi muistan yhä, kuinka vaikea alkumme oli. Vetovoimasi oli silloin yhtä tyhjän kanssa. Olimme molemmat suunniltamme huolesta ja pelosta, täysin valmistautumattomia tähän uuteen elämään, johon meidät oli yhtäkkiä yhdessä heitetty. Ahdistuksen ja riidan aiheita oli aivan liikaa, osa aiheellisia ja osa ei. Vaikka et myöntänyt asiaa suoraan, sinun turhamaisuuttasi loukkasi se, että olin hädin tuskin kuullut sinusta, ja minusta se oli naurettavuuden huippu. En ymmärtänyt ensimmäisten viikkojen passiivisuuttasi arkisten askareiden suhteen, sinä taas paheksuit kärkkäyttäni ajatella, että olisimme täällä jumissa iän kaiken. Kun ulkomaailman yhteydenpito sammui ja hauraat turvaverkot ympärillämme rispaantuivat entisestään, hädin tuskin puhuimme toisillemme.
En ole täysin varma, milloin kitka välillämme laantui. Tai ei, se on valhe, todellisuudessa tiedän kyllä;
eräänä lämpimänä kevätyönä useamman karanteeniviikon jälkeen, kun tulin keittiöön hakemaan vettä ja kuulin sinun itkevän. Kyyhötit huoneen nurkassa, toisessa kädessäsi mykkä kännykkä ja toisessa viskipullo, jota et kuitenkaan ollut avannut. Vollotit kuin pieni lapsi. Astellessani lähemmäs näin, että kasvosi olivat kyynelistä märät. Kohotit katseesi minuun mutta et kääntänyt päätäsi pois, yrittänyt piilottaa minulta suruasi.
”Tänään on äidin syntymäpäivä”, kuiskasit sen sijaan itkusta paksulla äänellä. ”Yleensä menen aina käymään. Olen tinkinyt kaikesta muusta mutten koskaan siitä. Nyt en edes tiedä, onko hän – Entä jos hänkin on –”
”Ei ole”, minä sanoin lujasti, vaikka tunsin, kuinka kurkkuani kuristi. Minulla oli ulkomaailmassa vain vähän ihmisiä, joiden menetystä aidosti surra. Sinun kipusi näkeminen sattui tavalla, jota en kyennyt kunnolla selittämään itselleni. Olit avoin kirja, teeskentelemätön ja haavoittuvainen. Rehellinen, ajattelin.
Myös minä istuin alas viileälle lattialle. Kieltäydyin viskistä mutta siemailin vettä vierelläsi, kuuntelin kertomuksia perheestäsi ja ajasta ennen tuhansia Instagram-seuraajia. Lopetettuasi minä jaoin sinulle omia tarinoitani elämäni arkipäiväisistä asioista, tahmeasti etenevistä opinnoistani ja naapurin yksisilmäisestä koirasta, jota minulla oli tapana ulkoiluttaa. Tein sen huomattavasti sinua huonommin, mutta hymyilit silti. Ulkona yö tuoksui ensimmäistä kertaa kasteelta ja pihlajankukilta.
Hiljaiset hetkemme, uudenlainen yhteisymmärrys, syntyivät tuolloin.
**
