Koinsyömä (Peter Piskuilan, K-11, angst, one-shot)

[lurikko]

nimi: Koinsyömä
kirjoitettu: 18.7.2007
päähenkilö: Peter Piskuilan
ikäraja: K-11
genre: angst, one-shot
summary: Ja ei: vannoin valat ja ojensin käteni, katsoin kohtaloni syöpymistä iholleni, mutta en vielä silloin täysin arvannut, että se olisi niin ruma.

A/N: Sainpahan lopultakin kirjoitettua Peteristä! Palautteesta tykätään ^^

*

Koinsyömä

Toiset syntyivät sellaisiksi ihmisiksi, joita syljettiin päin naamaa eivätkä ne kääntäneet katsettaan. Tajusin sen pian täytettyäni kahdeksantoista maailmassa, joka oli silkkaa betonia, kaunista katsella kaukaa mutta repi auttamatta auki kasvot sielun ja sydämen, kun siihen kaatui voimalla jonkun toisen tai itsensä tönäisemänä. Jalat verillä kompuroin pystyyn ja katsoin ympärilleni, mutta ei, katu oli tyhjä.

Niin minäkin, koko ajan enemmän, päivä päivältä ajan hukkuessa suohon, josta en päässyt yli. Siriuksella oli tapana nauraa päiville. Tavallaan säälin häntä ja hänen raskasta taakkaansa, sillä sellainen se kai oli, ilo, helppo ottaa ylleen mutta kasvoi päivä päivältä kamalammaksi. Näin loisteen hänen silmissään, kun pääsimme Tylypahkasta ja ostimme yhteisen kämpän Viistokujalta kaikki neljä, näin loisteen hänen silmissään joka sanoi: lopultakin pääsen tekemään jotain.

Viiden viikon kuluttua, sinä yönä jona kuolonsyöjät ensimmäisen kerran todella tulivat Viistokujalle, me raahauduimme verellä ja hajonneilla toiveilla vihittyyn kotiimme neljältä aamuyöllä. Sirius rojahti nojatuolille ja näin, kuinka hän häpesi sitä, omaa puuttuvaa voimaansa. Me teeskentelimme sokeita ja Remus korjasi hänen haavansa, hän oli meistä paras tekemään sellaista, mutta minä näin Siriuksen silmät, kun jokin haava oli oikein kivulias. Hänen silmänsä eivät enää olleet ne tutut, joihin olin tottunut, eivätkä ne enää huutaneet tekemisen riemua vaan tuskaa, kuolemanodotusta ja kasvavaa kaipausta.

Minusta tuntuu kuitenkin, ettei kukaan meistä todella halunnut kuolla, ei ainakaan vielä silloin. Siihen me olimme liian viattomat. Kun kesä lakastui syksyksi ja me toivoimme vain pääsevämme pakoon kaikkea, elämäämme, itseämme, silloinkin me joskus uskoimme, että meitä vain huijattiin; että todellisuudessa meillä oli yhä mahdollisuus, että saatoimme hyvinkin olla onnellisia ja jos emme nyt, niin ehkä joskus.

James meni naimisiin juuri ennen joulua. Muistan sen päivän hänen hymystään ja Lilyn hymystä, kun he suutelivat jästikirkon pihalla ja me teeskentelimme kiltisti mukana, hakkasimme vuorotellen Jamesia selkään ja saatoimme hänet morsiamensa kanssa vekottimeen, jota Lily kutsui autoksi ja joka näytti hengenvaaralliselta. Hetken olimme varmoja, ettemme näkisi heitä enää. Kun he olivat menneet, meihin iski vain petollinen tyhjyys. Sirius söi täytekakun jämiä ja minä puhuin Remukselle siitä, kuinka Jamesin huoneesta voisi saada varastotilaa.

*

Kun James jätti meidät, asuntomme kävi hetkessä tyhjäksi. Sirius joi yhä kupillisen mustaa kahvia aamuisin, Remus luki yhä Päivän Profeettaa ja minä en tehnyt mitään, mitä olisin jälkikäteen voinut muistella. Talvella pimeys alkoi tiivistyä, vihollinen kokosi joukkojaan ja saartoi meidät. Ei tietenkään kirjaimellisesti, ei sitä sotaa käyty niin, mutta paljon pahemmin: saartoi meidän heikkona väräjävän toivomme.

En enää muista, minkä takia menin Sianpäähän. Ehkä syynä oli uteliaisuus tai ehkä jostain syystä tunsin, että minun oli pakko. Ehkä aioin kertoa Dumbledorelle koko asian myöhemmin ja sitten unohtaa sen, mutta lopulta mikään ei mennyt niin kuin olisin halunnut. Istuuduin nurkkapöytään niin kuin oli määrä ja odotin kärsivällisesti.

En muista kasvoja, en nimiä, en tarjouksia enkä syitä. Ainoa mitä todella muistan selvästi, mikä kaikuu päässäni päivällä ja yöllä eikä jätä minua rauhaan, on ääni, oikean ihmisen tai ei, mutta aina yhtä todellinen ja pettävä. Kuuntelen sitä ilman taukoa ja aina se lupaa minulle samat asiat, joista jälkikäteen muistan vain viimeisen: ulospääsyn.

Pieni huone Iskunkiertokujalla, syvällä maan alla; sumuinen yö jona kaikki kuona tuntui laskeutuneen maan päälle ja kiertävän nyt meitä. Minun olisi pitänyt pitää sitä merkkinä. Jos olisin siinä vaiheessa karannut, se olisi tietysti tiennyt varmaa kuolemaa. Mikä helpotus! Olisin ehkä päässyt juoksemaan asunnollemme saakka, he olisivat tappaneet minut märäksi veriläntiksi muuten valkoiseen oveemme, ja ystäväni olisivat aamulla nähneet ruumiini, mutta olisivat vihanneet heitä eivätkä minua.

Mutta en karannut, siihen olin liian pelkuri tai liian varma epäonnistumisestani. Katselin seiniä ympärilläni ja melkein aistin kahleet joihin minua pantiin, ja nyt eniten vihaan itseäni sokeuteni takia. Peräytyminen olisi tietenkin ollut mahdotonta, luultavasti se oli mahdotonta alusta alkaen, mutta olisin sentään voinut kuolla! Ja ei: vannoin valat ja ojensin käteni, katsoin kohtaloni syöpymistä iholleni, mutta en vielä silloin täysin arvannut, että se olisi niin ruma.

*

Mitä tahansa minusta sanotaankin, rakastin heitä kaikkia loppuun saakka, rakastin niin kuin käsivartta joka poltetaan irti ja jonka savuamista taivaalle katsotaan synkän epätoivon vallassa. Enkä sano tätä leikilläni, sillä minä todella poltin heidät irti itsestäni, piilotin itseni ja annoin heidän kulkea ohitseni, katsoa silmiini ja toivottaa minulle hyvää huomenta, ja koko ajan vain minä tiesin kuinka paljon me kärsimme.

Killassa oli vakooja. Dumbledore tiesi sen, ja he epäilivät Remusta. Minä asetin sen ajatuksen heidän päähänsä. Minä näin Siriuksen katseesta, kuinka hän rakasti Remusta, enkä koskaan saanut tietää oliko se enemmän kuin kuten ystävää rakastetaan, vai oliko heidän ystävyytensä vain alusta loppuun saakka niin kirkas, kun sitä ei himmentänyt avioliitto tai petturuus. Mutta Remus oli helppo kohde, sillä kun Sirius jotain rakastaa, hänet voi saada uskomaan mitä tahansa. Hän on sokea.

Remus jutteli minun kanssani, kun ei kestänyt Siriuksen katsetta; jutteli öisin juoden teetä ja minä kahvia, ja yhä uudestaan hän toisteli samaa: uskothan sinä minua Peter? Minä opin vakuuttamaan uskovani, ja kai hän näki minun katseestani rehellisyyden, sillä minä todella uskoin, minä tiesin. Taputin häntä olkapäälle ennen kuin menin nukkumaan ja sanoin, että kyllä Sirius siitä tulisi järkiinsä. Sirius tuli, mutta vasta sitten, kun he olivat epäilleet kilvan toinen toisiaan ja sillä tavoin repineet toisensa hajalle.

*

Jamesin ja Lilyn kuolinyö oli kylmä. Istuin hämärässä baarissa Iskunkiertokujalla, en enää muista sen paikan nimeä ja niin on hyvä, sillä jos muistaisin, menisin ja polttaisin sen. Sinä yönä minä kai lopullisesti muutuin sokeaksi, ja sen jälkeen en enää nähnytkään kirkkaasti kuin menneisyyteen, kaikki muu on sumua.

Hieman myöhemmin seisoin heidän talonsa lähellä ajotiellä ja katsoin, kuinka vihreä valo tulvi ikkunoista ja katonpalaset tippuivat. Kuvittelin kuulevani Lilyn huudon, kun hän suojeli ainoaa poikaansa ja kuoli. Mietin, kuinka kauniit heidän häänsä olivatkaan olleet.

*

Sitten ovat hämärät muistikuvani, ne joita en enää kunnolla näe, joista voin vain aistia tutun kylmyyden. Rottana olin lähimpänä onnellista, liian onnellinen, ja siksi se loppui, siksi karkasin pimeyden lordin luo, siksi tahdon kuolla -

*

Seison katsomassa, kuinka he kuolevat yksi kerrallaan. James kaatuu ovenkynnykselle, uusi verinen ovimatto, kaunis punatukkainen Lily puristaa lasta rintaansa vasten, mutta se viedään häneltä. Siriuksen tapan minä, kohotan sauvani ja osoitan häntä, puoli katua räjähtää, tiedän kyllä ettei Sirius kuole, ei vielä, mutta pian, pian… Ja sitten meitä on jäljellä vain Remus, joka epäilemättä kuolee itsesääliinsä, ja minun tekee mieli nauraa: kuinka paljon parempia he olivatkaan kuin minä! Kuinka rakkaita he olivat!

Ja lopulta kuolee pimeyden lordi, aistin sen tulevan, aistin varjon joka liikkuu meitä kohti. Tiedän kuolevani hänen mukanaan. Kaadun hänen jalkojensa juureen ja kuolen, ikuisesti hänen palvelijanaan, ikuisesti petturina, sinetöin kauniin kohtaloni yhteen pakettiin ja päätän sen meidän kaikkien osalta.

Sillä minä olen viimeinen, minä, minä seison meistä viimeisenä ja muulla ei enää ole väliä, koska minun kohtaloni on rumin.

[Sunday]

En osaa kommentoida, mutta yritetään kuitenkin, tää oli kiva. :>

Hmm, eli siis pidin tästä kovasti, enkä vähiten siksi, että tämä kertoi Peteristä. Luen hänestä hyvin mielelläni, sillä hän on tosi mielenkiintoinen hahmo. Itsekin mielelläni hänestä kirjoitan, vaikka ei todellakaan ole helpoin hahmo kirjoitettavaksi.

Kirjoitat uskomattoman kaunista tekstiä. Olen jo kauan ihaillut sitä, vaikka tämä olikin erilaista tekstiä kuin se eka ficci, jonka sinulta luin. Taisi olla Vuotiksessa, en ole ollenkaan varma nimestä, mutta se oli joka tapauksessa yksi ensimmäisistä koskaan lukemistani ficeistä ja jäi mieleen myös yhtenä parhaista. 'Vain taivas on rajana' saattoi olla nimi, en ole varma, mutta se kertoi kai Harryn viidennestä vuodesta. No joo, menee taas ihan offiksi.

Tarkoitus oli siis kehua tyyliäsi tosiaan, tämä oli todella hienoa luettavaa. Kirjoitat omaperäisellä tyylillä mielestäni, mutta tämä ei kuitenkaan kuulosta tekotaiteelliselta, kuten monet lukemani jutut ovat kuulostaneet. Siltä, että oikein tarkoituksella yritetään kirjoittaa niin erikoisesti ja runollisesti. Tää ei ollut ollenkaan teennäinen, vaan tosi luontevaa ja sujuvaa tekstiä.

En osaa sanoa, mitä ajattelen tästä sinun Peteristäsi. Kuvasi ei taida vastata omaani kovinkaan paljoa. Minä voin jollain tasolla sanoa pitäväni Peteristä - tai pikemminkin siitä kuvasta, jonka olen hänestä itselleni kehittänyt, sillä kirjathan eivät kovin imartelevasti tätä hahmoa tuo esille. Tai jaa, nuoresta Peteristä pidän, vanhemmiten siitä on tullut aika inhottava.

Kuitenkin minusta olit saanut Peteristä aidon tuntuisen - muutenkin tämä ficci oli sellainen realistinen mielestäni. Mua itketti lukea tuota Siriuksen & Remuksen välistä epäilemistä, vaikka niinhän se oikeastikin meni. En yhtään pitänyt tuosta pienestä S/R-viittauksesta kyllä, minusta niiden toisilleen parittaminen on vaan ihan väärin, mutta ei siitä sen enempää. Eihän se muuta ollut kuin Peterin ajatus.

Lilystä ja Jamesista kertovat kohdat olivat myös kovin surullisia ja liikuttavia. Varsinkin tuo heidän kuolinyönsä, kyyneleet nousi silmiin. Se oli tosi upeasti kirjoitettu. Tuo kursivoitu lopetuskin oli hyvin kaunis, jollain tavalla... miten sen sanoisi. Vääntynyt, mutta ei mitenkään pahassa mielessä.

No joo, en todellakaan osaa tuoda ajatuksiani esille, parempi ehkä olla hiljaa. Kiitos ficistä, nautin paljon tämän lukemisesta. ^^

[yönkäpälä]

Sunday sanoikin jo paljon siitä, mitä mieleeni tuli, mutta päätin nyt kuitenkin kommentoida minäkin, ellen muuten niin kiitokseksi siitä, että sain lukea pitkästä aikaa ficin, jossa Peter toimii kertojana.

Pidin kovasti siitä, kuinka Peter ei muista asioita tarkalleen, vaan tavallaan ajautuu tilanteesta toiseen. Tuo kohta, jossa hän ryhtyy kuolonsyöjäksi, petturiksi ja valehtelijaksi on kirjoitettu varsin taidokkaasti; Peter tietää tehneensä väärin, ja tietää kaikkien tekosyiden olevan valjuja todellisuuden rinnalla, mutta yrittää kuitenkin, heikosti, selitellä asiaa rivien välissä ajautumisella. On unohtanut tarkat tapahtumat, yksityiskohdat, uppoutunut mielellään siihen kuvaan, ettei muutakaan vaihtoehtoa ollut, ettei asioille voinut mitään. Samalla tiedostaa kuitenkin, selvin sanoin ilmaistuna, että toisinkin olisi voinut tehdä. Ja että muut vaihtoehdot olisivat olleet parempia, vaikka olisivatkin johtaneet pikaiseen kuolemaan.

Minulle tämä oli hyvin lähellä sitä Peteriä, jonka olen ajatellut nuoren Peterin olevan. Ei varsinaisesti sen heikompi tai pelkurimaisempi kuin ystävänsäkään, ei liian usein nähty, selvästi vastenmielinen ja ystäviään tyhmempi poika, vain Peter. Oli mukava ajatella kerrankin, että ilmiselvin syy petturuuteen oli itse sota ja se kuinka sota vaikutti kaikkiin Peterin ympärillä. Ettei syy ollut kateudessa vaan siinä, että ihaillut, rohkeat ja elämäniloiset ystävät ympärillä muuttuivat, heikkenivät vihollisen voimasta.

Niin, kiitos tunnelmasta.

[Funtion]

Iltaa, sait kunnian olla viides ja viimeinen, joka saa kommentin arkeologiatertun vuoksi!

Voi pyhä jysäys. En olisi ikinä milloinkaan koskaan uskonut, että joku voisi kirjoittaa näin upeasti Peter Piskuilanista. Ensinnäkin, rakastin sitä, miten sidoit tämän kirjan tapahtumien ympärille. Peter on ehdottomasti väärinymmärretty tyyppi, se, jolla on aina tapana jäädä muiden kelmien varjoon… oli ihanaa, miten sä kirjoitit sen näkökulmasta, miten sä esitit asian aivan niin kuin sen kuvittelisikin olevan. Ei Peteria turhaan Rohkelikkoon lajiteltu (ja nyt joku valopää kertoo mulle, ettei se ollut Rohkelikossa…)

Sun kirjoitustyylis on kamalan taianomainen. Sä kerroit kaiken oleellisen, sivuutit turhat faktat, mutta punoit tekstiin niitä sanoja ja lauseita ja ajatuksia, jotka tekivät tästä mielenkiintoisen. On vaikeaa, miltei mahdotonta, poimia vain muutama lempikohta, mutta mä yritän:

Sirius rojahti nojatuolille ja näin, kuinka hän häpesi sitä, omaa puuttuvaa voimaansa. Me teeskentelimme sokeita ja Remus korjasi hänen haavansa, hän oli meistä paras tekemään sellaista, mutta minä näin Siriuksen silmät, kun jokin haava oli oikein kivulias.

Muistan sen päivän hänen hymystään ja Lilyn hymystä, kun he suutelivat jästikirkon pihalla ja me teeskentelimme kiltisti mukana, hakkasimme vuorotellen Jamesia selkään ja saatoimme hänet morsiamensa kanssa vekottimeen, jota Lily kutsui autoksi ja joka näytti hengenvaaralliselta.

Sillä minä olen viimeinen, minä, minä seison meistä viimeisenä ja muulla ei enää ole väliä, koska minun kohtaloni on rumin.

Tää teksti jätti todella sanattomaksi. Tää oli yksi parhaita tekstejä, joita mä oon eläissäni Finistä lukenut. Oli ihanaa, miten tämä kertoi Peterin näkökulmasta ja miten tämä oli ns. paritukseton (mitä nyt vähän James/Lilya siellä täällä ja huomaamattomia vihjauksia Remus/Siriuksesta.) Tää oli ehdottoman nautittavaa luettavaa. Hahmot olivat myös ihanan todenmukaisia, juuri sellaisia, kuin niiden kuuluukin olla (päässäni.)

Kiitos kamalasti kamalan ihanasta ficistä! (Ja voi hemmetti, kommentoikaa te muutkin nyt, kun raahasin tämän etusivulle vikalta sivulta.)

[Kaarne]

Moi toyhto ja terveisiä 13,5 vuoden takaa (sinulta itseltäsi).

Tämä teksti hyppäsi silmiini stalkkerinappulan takaa, ja koskapa harvoin olen päässyt lukemaan Peteristä, klikkasin sen auki. Sitten huomasin, että "jee, täähän on toyhton", ja sen jälkeen vuosiluvun, ja kiinnostuin vielä enemmän. Olenhan mää tuolloin sun tekstejä lukenut, mutta en näitä vanhimpia Finistä löytyviä vuosikausiin, ja oli hauskaa lukea tätä ja vertailla siihen, millaisia nykyään kirjoitat. Eroja on, mutta ai että, tääkin teksti oli kyllä tuttuun tapaan hyvä ja kouriintuntuvan surullinen! Erityisesti vaikutuin tästä lainauksesta, vaikka se päällisin puolin onkin lyhyt ja yksinkertainen:

Kun he olivat menneet, meihin iski vain petollinen tyhjyys. Sirius söi täytekakun jämiä ja minä puhuin Remukselle siitä, kuinka Jamesin huoneesta voisi saada varastotilaa.

Tässä on jotenkin hienosti nähtävissä se, miten Sirius elää hetkessä ja ottaa siitä kaiken irti, vaikka olo vähän tyhjältä tuntuisikin. Remus taas on kuuntelija, ja Peter loppujen lopuksi porukan käytännöllisin ja se, joka on valmis siirtymään eteenpäin ja etsimään parhaan ratkaisun silloin, kun tilanne muuttuu peruuttamattomasti. (Vaikka se kohtalo olisikin sitten lopulta rumin, kuten ficin lopussa tulee ilmi.)

Pidin siitä, että Peter oli tässä tosiaan inhimillinen ja juuri sellainen nuori, tuskin aikuinen mies, joka joutui keskelle aika kestämätöntä tilannetta ja varmasti itsekin tiedosti sen, miten päin helvettiä kaikki meni. Otti hyvällä tavalla sydämestä!

Kiitos tästä. ♥

[lurikko]

Kiitos kommenteista! Mä vastaan nyt vain Kaarneelle koska muut kommentoijat eivät ole vissiin kymmeneen vuoteen käyneet Finissä

Kaarne, hahaa, hyvänen aika, todellakin terveisiä minulta minulle 13,5 vuoden takaa! Vilkaisin tuota "Näytä uudet vastaukset viesteihisi" -kohtaa ja ohitin eka tämän fikin silei että aa se on jonkun muun fikki jota olen kommentoinut. Sitten tuli sellainen olo että heeeeetkinen. Siis tätähän ei itse asiassa enää ole edes tuolla mun fikkilistauksessa, poistin sieltä joskus näkyvistä sellaiset 2008 aiemmat fikit muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sen takia, että ne ei jotenkin enää tuntuneet mun kirjoittamilta, se oli ehkä kompromissi sen suhteen etten kuitenkaan halunnut poistaa niitä kokonaan täältä. Luin tämän nyt itse ja siis voi hyvänen aika, nauroin kyllä monta kertaa vaikka se ei toki ole ollut tarkoitukseni 13,5 vuotta sitten. Tää oli sitä mun ihmeellistä "runollista" tai "taiteellista" kautta jossa vaan kirjoittelin menemään hirmu dramaattisia tekstejä joissa oli ehkä vähän jotain ideaakin mutta sitten siinä ympärillä sellaista ihme tunnelmointia ja maalailua ja muka nokkelia juttuja, ja hahahaha se kyllä näkyy tässä tarinassa niin hyvin! Voi hyvänen aika! Tosi hämmentävä lukea tällaista vanhaa omaa tekstiä kun tavallaan muistaa kirjoittaneensa sen (oikeastikin muistan koska tää on ehkä ainoa tarina minkä oon kirjoittanut nimenomaan Peteristä, ja olin tästä silloin oikein ylpeä!) mutta sitten tavallaan ei kuitenkaan enää tunnista itseään ja omaa tekstiään. Tunnistan vähän niitä vanhoja maneereitani mutta nyt ne lähinnä naurattaa, ja sitten taas toisaalta onhan tässä myös joitain ihan hyviä juttuja ja surullisuutta ja sellaistakin, mutta tällei itse on vähän vaikea päästä yli joittenkin ilmaisujen koomisesta dramaattisuudesta.... Ja apua nyt tästä tulee just sellainen hämmentävä omaan vanhaan fikkiin kommentointi jossa sä kirjoitit oikein nätin kommentin fikistä ja mä taas kuittailen omille hölmöyksilleni, mutta siis, ihanaa kuulla että otti sydämestä ja että tämä tuntui surulliselta! Kiitos aikamatkasta <3

[Larjus]

Nyt kun Kaarne nosteli tämän tähän ylös niin johan heräs mielenkiinto mullakin, koska Piskuilan-angstia on kiva lukea!

Tiedän hyvin ton fiiliksen, kun lukee jotain tosi vanhaa kirjoittamaansa (mä oon vaan ihan iloinen, ettei missään ole enää mun vuonna 2007 kirjoittamia ficejä 😂), mut mulle kun tää oli kokonaan uusi ja vieras teksti, enkä mä ainakaan pitänyt tätä mitenkään tekotaiteellisena tai muutakaan. Musta tää oli oikein kiva ja toimiva teksti, hienosti rakennettu Peterin "avautuminen" siitä, mitä hän teki ja mitä hän ajattelee siitä. Mä tykkään lukea tämän tyylisiä tekstejä, ehkä siksi, kun en koe osaavani kirjoittaa mitään tämäntyylistä sitten niin lainkaan. Iso kontrasti omiin teksteihin on kivaa vaihtelua, "taiteellisuutesi/runollisuutesi" iskee siis Joistain kohdista tuli vähän sellainen fiilis, että jos ei oltais Potter-universumissa, ne vois tyylinsä perusteella ihan hyvin olla jostain kotimaisista menestysromaaneista.

Oi että ku tykkäsin noista loppusanoista. Tuollainen omalla kurjuudella mässäilevä dramaattisuus sopii Peterille hyvin. Ehkä siinä heijastuu se, että hän on aina kokenut jäävänsä muiden varjoon, niin nyt ei olekaan kenelläkään muulla väliä kuin vain hänellä ja hänen kohtalollaan, joka on kaikista rumin. Peterin ajatuksissa ja tässä kerronnassa oli kyllä ehkä jotain sellaista melodramaattisuutta, mutta vaikka sä sitä nyt tossa vastauksessasi Kaarneelle kauhistelit, niin mun mielestä se silti toimii Minun silmissä tämä fici on hyvin kestänyt aikansa ja luinkin tämän oikein mielelläni ^^ Kiitoksia kivasta lukukokemuksesta~

[lurikko]

Larjus, kiitos! Kiva että Piskuilan-angsti innosti lukemaan! Ja jep, todellakin hämmentävää kommentoida omiin vanhoihin fikkeihinsä :') Toisaalta suhtaudun kyllä omiin vanhoihin teksteihin sillei hyvin lempeän sallivasti, että vaikka ne on höpsöjä niin ei mua myöskään haittaa että ne  on netissä, vaikka sitten tosiaan tällaisia hyvin vanhoja en enää myöskään mitenkään erityisesti "mainosta" kun en varsinaisesti tunne enää kirjoittaneeni niitä. Kiva kuulla että tykkäsit tyylistä, minäkin tykkäsin tosi kovasti tosiaan tuolloin aikoinaan vaikka nykyään kaikki omat jutut ei enää nappaakaan. Ja Peter on kyllä mielenkiintoinen tyyppi, just tuolloin 2005-2009 kirjoitin paljon kelmeistä ja mua jossain määrin ärsytti se että Peter monesti jätettiin tarinoissa vähän niin kuin syrjään (vaikka siis itsekin kirjoitin enemmän muista kuin hänestä), niin oli kiva tässä fikissä sain kirjoittaa nimenomaan hänestä.