S
Harry Potter ei ole minun omaisuuttani. Tämä teksti on fanifiktiota, jota kirjoittelen vain omaksi (ja mahdollisesti muiden) iloksi. Joululahjatarinatopan innoittamana hyvää myöhäistä joulua, hyviä välipäiviä ja onnellista uutta vuotta 2019,
Angelina!
Joulu saa ihmeitä aikaan, kun minä yritän kirjoittaa H/D:tä, mutta hei, mitäpä sitä ei ihanien kanssafiniläisten vuoksi tekisi!
Tätä pientä tarinaa oli itse asiassa todella mukavaa kirjoittaa. Huomasin, että kun kirjoitin parituksesta, johon en itse oikein ole päässyt sisälle, onnistuin päästämään irti myös eräästä toisesta kangistuneesta tavastani ja kirjoitin kerrankin kahden eri hahmon näkökulmasta samassa tekstissä. Virkistävää! En tiedä, onko tällä tarinalla H/D-faneille mitään tarjottavaa, kun tämä on tällainen kliseinen hömppä, mutta toivottavasti tähän jotain pidettävää on eksynyt kuitenkin.
Teksti osallistuu haasteeseen
Fluffy10 #3 sanalla
rohkea.
He tapasivat joulupäivän aamuna Tylypahkan tilusten takamailla.
Harry jätti Hermionen ja Ronin pelaamaan velhoshakkia sillä verukkeella, että hän menisi pöllötorniin viemään Hedwigille joululahjaksi paperinenäliinaan käärittyjä murusia aamupalapaahtoleivästään. Hän veikin ne, ja Hedwig oli selvästi mielissään, mutta sen jälkeen hän kiiruhti alas ja ulos välittämättä tunturipöllön moittivasta katseesta, joka porautui hänen loittonevaan selkäänsä ja tuntui sanovan
nytkö sinä jo lähdet, enkö minä muuta saa, eikö nyt ole joulu. ”Nyt nimenomaan on joulu”, Harry hymisi itsekseen ja kiiruhti askeleitaan, vaikka hän oli vähällä kompuroida portaissa.
Draco mumisi Crabbelle ja Goylelle käyvänsä pienellä aamupalansulattelukävelyllä. Se oli varma tapa saada kaksikko tuhahtamaan ja kääntämään kuvettaan sohvalla, sillä Crabbe ja Goyle eivät olleet vielä lopettaneet herkuttelua: he olivat kantaneet kaapujensa taskuissa kaikenlaista pikkupurtavaa luihuisten oleskeluhuoneeseen pientä joulupäivän brunssia varten. Sitten Draco meni makuusaliin, kätki kaapunsa suojiin tykötarpeet ja jatkoi mahdollisimman syrjäistä reittiä kotitonttujen keittiöön.
He molemmat viilettivät omia reittejään niin nopeasti kuin vain uskalsivat herättämättä huomiota. Ulos päästyään he jättivät jälkeensä vain askelpolut lumeen. Harry piiloutui näkymättömyysviittaansa, ja Draco häivytti osan jäljistään taikomalla, jottei kukaan pystyisi seuraamaan niitä.
Kun Harry saapui suuren, suojaisan kivenlohkareen luo kielletyn metsän reunaan, sinne minne kukaan ei edes linnan korkeimmista ikkunoista tiirailemalla näkisi, hän seisahtui niille sijoilleen. Draco oli jo siellä, ja niin oli jotain muutakin: kiven taakse maahan oli levitetty ruskeankirjava, nuhjuinen mutta mukavannäköinen viltti, ja lumeen viltin viereen oli tasapainoteltu kaksi valtavaa mukia, joista kermakaljan vaahto miltei pursusi yli, ja jotka höyrystä ja ympärillä sulavasta lumesta päätellen oli loitsittu pysymään lämpiminä.
Harryn huomatessaan Draco ponkaisi jaloilleen viltiltä ja oikoi ulkokaapunsa helmoja. Draco tunsi kuumotuksen poskillaan, joita pakkanen jo valmiiksi pisteli – Harryn yllättyneen ilahtunut ilme sai hänet melkein vaivaantuneeksi.
”Tuota noin”, Draco sanoi käsiään levittäen. ”Minä, no, minä en keksinyt sinulle muuta, ja…”
Harry vaiensi Dracon hymyilemällä leveästi ja pudistamalla päätään. Jos häneltä kysyttäisiin, parempaa joululahjaa ei olisikaan kuin istua viltillä raikkaassa talvisäässä toisessa kädessä lämmin kermakaljamuki ja toisessa Dracon käsi. Ei hän sitä ääneen sanoisi, koska vaikka hän oli ihastunut teinipoika, hän oli yhä teinipoika – mutta kyllä Draco tietäisi, ihan niin kuin Harrykin tiesi.
”En minäkään keksinyt sinulle muuta kuin nämä”, Harry sanoi ja ojensi kättään, joka kannatteli pussillista luihuisenvihreitä marmeladikuulia, jotka hän oli löytänyt Hunajaherttuasta.
Draco otti hopeisella lahjanarulla somistetun pussin vastaan ja nauroi. Marmeladikuulat sopisivat täydellisesti kermakaljan kyytipojiksi.
Hetkeä myöhemmin he istuivat toisiinsa käpertyneinä viltillä. Alkoi sataa lunta suurina, kieppuvina hiutaleina, ja kaksi askelpolkua hälvenivät, yksi näkymättömyysviitan hännystämä ja toinen loitsun katkoma. Oli vain he kaksi.