Nimi: Mahdollisia lupauksia
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: S
Paritus: Lievä Harry/Draco
Yhteenveto: ”Lupaan, ettet joudu tänne takaisin”, Harry vakuuttaa ja liikahtaa miltei kiinni sellin kalterioveen.
”Älä lupaa sellaista, mistä et voi olla varma”, Draco tuhahtaa.
Vastuuvapaus: Kaikki Pottermaailmaan liittyvä kuuluu J. K. Rowlingille, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä.
Haasteet:
Harry/Draco - kaikkien aikojen paritus #2Mahdollisia lupauksia
Harry ei halua olla täällä. Oikeastaan se on vähättelyä, sillä mitään yhtä epämiellyttävää paikkaa hän ei keksisi, vaikka kuinka yrittäisi. Saari on jotakuinkin niin luotaan työntävä kuin paikan on mahdollista olla. Ankeuttajia ei enää näy eikä kuulu, mutta ne ovat jättäneet jälkeensä raskaan, painostavan ilmapiirin.
Ehkä se onkin vain kaiku siitä kurjuudesta, joka saaren on vallannut vuosien saatossa. Sekin on mahdollista, mutta oli miten oli, Harry ei osaa ajatella kuin mielikuvia pikaisesta pääsystä pois takaisin ihmisten ilmoille. Sitten hän muistaa, että ihmisiä on tällä saarellakin, eikä ajatus nostata hänen mielialaansa. Ei ole miellyttävä ajatus, että jotkut joutuvat viettämään täällä vuoden toisensa jälkeen. Toisaalta he ansaitsevat sen. Ainakin niin kaikki tuntuvat uskovan.
Kukaan ei pysäytä häntä, kun velhovankilan koruttomat ovet heilahtavat itsestään auki. Luultavasti ovelle on asennettu henkilöllisyyden selvittäviä loitsuja, jotka välittävät tiedon myös mahdollisille vartijoille. Alkuun jonkinlaisen oven vartijan puuttuminen tuntuu oudolta, mutta hetken mietittyään Harry tulee siihen tulokseen, ettei ketään tarvita portille seisomaan. Täältä ei ole paennut Siriusta lukuun ottamatta kukaan ilman apua, eikä vahtiloitsuja ole helppo pettää. Niin Hermione on ainakin Harryn muistaman mukaan joskus kertonut.
Välittömästi sisäänkäynnin jälkeen käytävä jakautuu kahteen suuntaan. Hetkeen Harry ei ole varma, kumpi on oikea reitti, mutta sitten hän havaitsee opastaulun suoraan edessään vastakkaisella seinällä. Siinä ei ole paljoa nähtävää. Nuoli eteenpäin miltei huomaamattomalle ovelle kertoo, että siitä suunnasta on mahdollista löytää vartiovuorossa oleva työntekijä. Vasemmalle johtavan käytävän varrelta puolestaan löytyvät vangit, joiden sukunimi alkaa kirjaimilla A:sta M:än. Oikeanpuoleisen käytävän varrelle on sijoitettu loppupää aakkosista. Muutaman hengenvedon ajan hän pelaa aikaa harkiten jopa pois kääntymisen mahdollisuutta, mutta viimein hän terästäytyy. Mitä nopeammin hän toimii, sitä pikemmin hän pääsee pois, takaisin todelliseen maailmaan kaukana Azkabanin muureista. Syvään huokaisten hän jättää piskuisen opastetaulun ja kääntyy vasemmalle johtavaan käytävään.
Hammer, Jackson, Jaxley, Long… Käytävä tuntuu loputtomalta. Kalteriovet seuraavat toinen toistaan käytävän kummallakin puolen, ja Harryn valtaa epämukava tunne, että hän on itseasiassa itse yhdessä loputtoman pitkässä sellissä, josta ei ole ulospääsyä. Ajatus on mieletön, ja päättäväisesti hän ravistaa sen pois. Hän jopa sulkee hetkeksi silmänsä vain kolhaistakseen kyynärpäänsä soihtutelineeseen. Puoliääneen manaten hän miettii, mitä virkaa mokomalla edes on. Paikka näyttää siltä, ettei soihtuja vankien iloksi juuri sytytellä, ja vartijat luultavasti käyttävät pimeän aikaan sauvan valoa. Vielä tähän aikaan päivästä korkealle sijoitetut ikkunantapaiset tarjoavat juuri tarpeeksi valaistusta. Oikeastaan tuntuu halventavalta kaikkia maailman ikkunoita kohtaan kutsua seinän pikkiriikkisiä kalterein ja lasiruuduin peitettyjä aukkoja sillä nimellä. Ainakin vankilan suunnittelijat ovat ottaneet huomioon pakoturvallisuuden, sillä moisista koloista ei pääsisi läpi mikään kissaa suurempi, vaikkei kaltereitakaan olisi.
Malfoyn nimi hyppää silmille liian pian. Harry ei ole ehtinyt valmistautua, mutta toisaalta hän epäilee, ettei hän olisi valmis, vaikka käytettävissä olisi koko hänen loppuelämänsä. Ovi näyttää tismalleen samalta kuin kaikki muutkin. Hänen on kuitenkin astuttava vielä hiukan edemmäs, jotta selliin näkisi sisälle. Silloin hänet itsensäkin on mahdollista nähdä ja tunnistaa, mutta keskustellakseen hänen on pystyttävä kohtaamaan Malfoy.
Sellin takanurkkaan riittää hädin tuskin lainkaan hämärää valoa, ja Harry näkee lattialla istuvan hahmon vasta pyyhittyään hetken pientä tilaa katseellaan.
”Malfoy”, Harry kutsuu empien.
Hahmo liikahtaa ja näyttää kohottavan päänsä käsistään.
”Potter?”
”Olen”, Harry vastaa.
Hänen on kamppailtava pysyäkseen aloillaan, kun hahmo nousee jaloilleen ja lähestyy oven toisella puolella. Tämä on kymmenen kertaa hankalampaa ja monimutkaisempaa kuin hän on osannut kuvitellakaan. Miten hänen on puhuttava? Mitä hänen pitää tehdä? Ovatko he yhä toistensa kurkuissa kiinni, vai onko nyt käyttäydyttävä jotenkin muuten olosuhteiden vaihduttua tyystin Tylypahkan aikoihin verrattuna? Hän päättää antaa Malfoyn määritellä, kuinka keskustelun on tarkoitus edetä.
”Jotain asiaa?”
Ääni ei ole samalla tavalla pilkallinen kuin millaisena Harry on sen tottunut kuulemaan, mutta etäinen ja miltei tyly sävy silti on.
”Paljonkin”, Harry huokaisee ja yrittää päättää, mistä olisi parasta lähteä liikkeelle. ”Tulin puhumaan oikeudenkäynnistäsi.”
Draco naurahtaa tavalla, joka saa kylmät väreet kiirimään Harryn selkäpiissä.
”Mitä puhuttavaa siinä on? Minä saan tuomion, kärsin rangaistukseni ja jatkan elämääni olettaen, etten kuole tuomiota kärsiessäni.”
”Älä viitsi Malfoy”, Harry ärähtää.
Dracon toteamus on niin täynnä kylmän ivan sisään kiedottua epätoivoa, että sitä on tuskallista kuunnella. Harry itse inhoaisi sääliä, joten sitä hän ei halua toiselle tarjota. Ärtymyskään ei taatusti ole vaihtoehdoista paras, mutta ainakin se tulee luonnostaan. Se tuo hitusen normaaliutta outoon ja hankalaan tilanteeseen.
”Älä viitsi mitä, Potter. Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että niin asiat menevät.”
Draco siirtyy lähemmäs ovea, ja Harry näkee hänet ensikertaa selvästi. Hän joutuu pinnistelemään ollakseen kääntämättä katsettaan tai päästämättä järkytystä ilmeeseensä. Jos hän oli viimeisinä kouluvuosina pannut merkille Dracon uupuneen ja stressaantuneen olemuksen, se ei ole mitään verrattuna hänen tämänhetkiseen olemukseensa. Varjot Dracon silmien alla ovat niin tummat, että ne näyttävät jo miltei mustelmilta. Paikoin repaleinen kaapu on likainen ja liian suuri.
”Aion puhua puolestasi, ja halusin tavata, jotta olet perillä siitä ennen kuin vasta tuomariston edessä. En halua, että järjestät kohtausta.”
”Minä en järjestä kohtauksia”, Draco kivahtaa.
”Et vai?” Harry epäilee kulmiaan kohottaen.
Hänelle ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia kuvitella Dracoa väittämässä vastaan vain, koska hänen ylpeytensä käskee tehdä niin.
”En. Sitä paitsi miksi sinä minun puolestani puhuisit. Mitä järkeä siinä on?”
Harry vetää syvään henkeä nenänsä kautta ja puristaa hetkeksi silmänsä kiinni. Hermione kehotti ennen lähtöä Harrya säilyttämään mielenmalttinsa, ja sen hän on päättänyt tehdä.
”Jos minulla olisi peili, käskisin sinun katsoa itseäsi. Ei kukaan halua toisen ihmisen kärsivän etenkään, kun tiedän, ettet ollut Voldemortin sakissa mukana erityisen mielelläsi.”
Draco värähtää, mutta yrittää saman tien naamioida liikahduksensa asennon vaihdokseksi. Harry katuu Voldemortin nimen lipsauttamista saman tien.
”Mistä sinä sen tiedät?” Draco inttää edelleen.
Hän tuntuu suorastaan kerjäävän Harrya muuttamaan mieltään ja jättämään hänet selliin lojumaan hamaan ikuisuuteen.
”Minä näin sinut. Et muistaakseni tapellut erityisen suurella intohimolla viimeisessä taistelussa, etkä vaikuttanut kovin iloiselta aiemminkaan, kun piipahdimme kartanossanne. En ole myöskään unohtanut välikohtausta tähtitornissa.”
Draco henkäisee terävästi viimeisen lauseen kohdalla, ja Harry huomaa erehdyksensä liian myöhään.
”Olitko sinä siellä?”
”Olin”, Harry vastaa kohdaten itsepintaisesti miltei syyttävän katseen. ”Näkymättömyysviitan alla. En päässyt pois. Kokovartalolukko, tiedäthän.”
Vastaus ei näytä tyydyttävän Dracoa, mutta hänellä ei vaikuta olevan tarpeeksi energiaa jokaiseen yksityiskohtaan tarttumiseen. Loukatulta hän silti näyttää, ja Harry arvaa hyvin syynkin. Draco ei taatusti nauti ajatuksesta, että Harry on nähnyt hänet heikoimmillaan, kykenemättömänä noudattamaan Voldemortin määräyksiä.
”Mitä sitten meinaat tuomareille sanoa?” Draco kysyy hivenen ivalliseen sävyyn.
”Sen, mitä olen itse nähnyt ja kokenut sinun ja vanhempiesi tekemisistä ja asenteista”, Harry vastaa.”
”Kuolemantuomio Luciukselle, siis.”
Harry pistää merkille etunimen käytön. Draco ei kuitenkaan kohtaa hänen katsettaan, eikä hänen ilmeensä ole läheskään yhtä kova kuin hänen sanansa.
”En usko. Luulen, että Azkabania muutama vuosi. Me emme jaa kuolemantuomioita, vaikka jotkut kiihkomieliset niin haluaisivatkin tehdä. Eikä täällä nykyisin ole ankeuttajiakaan. Hän selviytyy varmasti vankeudestaan.”
Harrykin välttelee Dracon katsetta. Hän on kyllä kohtuullisen vakuuttunut, ettei itse vankilatuomio Lucius Malfoyta tapa, mutta haluaako kukaan Voldemortin puolella taistelleista enää elää yhteisön hylkiönä. Etenkin Lucius Malfoyn kohdalla kuolonsyöjän leima istuu taatusti tiukassa. Harry ei Luciusta erityisemmin sääli, mutta Dracolle tilanteen täytyy olla vaikea.
”Äitisi taas auttoi minut Voldemortilta pakoon valehtelemalla, että olin kuollut. Tiesitkö sen?” hän jatkaa keventääkseen ilmapiiriä ja tarjotakseen Dracolle edes jotakin positiivista ajateltavaa.
”Äiti onkin ainut kunnollinen meidän perheestämme”, Draco naurahtaa synkkä hymy huulillaan.
”Kyllä minäkin hänet asettaisin siedettävyysjärjestyksessä teistä ensimmäiseksi, mutta älä pelkää. Sinä tulet pian hänen perässään”, Harry vastaa.
Ronin lähtiäisneuvo oli, ettei huumorin hyödyllisyyttä kannattanut väheksyä, ei edes Malfoyn kaltaisen lieron kohdalla.
”Kiitos kunniasta.”
Harry huomaa hämmästyksekseen vinon virneen Dracon kasvoilla. Se on ensimmäinen merkki siitä, ettei Azkabanin kurjuus ole vallannut kokonaan toisen sisintä.
Hiljaisuus laskeutuu, ja Harry huomaa siirtelevänsä hermostuneena painoaan jalalta toiselle. Pitäisikö hänen jo lähteä? Hän on toimittanut asiansa, mutta Dracon jättäminen yksin kylmään ja hämärään tuntuu lohduttomalta. Ei hän kuitenkaan voi täällä loppupäivää seisoksia.
”Sinulla on varmasti kiireitä, joten en pistä pahakseni, jos poistut”, Draco sanoo yllättäen.
Ilmeisesti hänen mietteensä ovat tulleet huomatuiksi. Dracon sanoista huolimatta lähteminen ei helpotu lainkaan, päin vastoin.
”Lupaan, ettet joudu tänne takaisin”, Harry vakuuttaa ja liikahtaa miltei kiinni sellin kalterioveen.
”Älä lupaa sellaista, mistä et voi olla varma”, Draco tuhahtaa.
Hän kuitenkin vaikuttaa hiukan rennommalta, ehkä jopa toiveikkaalta. Äkillisen päähänpiston yllyttämänä Harry sujauttaa kätensä kaltereiden raosta ja ojentaa sen toista kohti.
Hetken Draco tuijottaa hänen kättään kuin se kuuluisi ulkoavaruuden olennolle. Sitten hän ojentaa epäröiden oman kätensä. Kun heidän sormensa koskettavat toisiaan, Harry tuntee jonkin sähkövirtaa muistuttavan kiirivän ylös käsivarttaan. Hän ei muista, onko ikinä tullut koskettaneeksi Dracoa muuta kuin taistelu- tai huispaustilanteissa, ellei pakoa roihuavasta tarvehuoneesta lasketa mukaan. Hetkeksi heidän katseensa lukittuvat. Dracon silmät ovat jään harmaat kuten aina, mutta nyt niiden katse tuntuu pehmeämmältä, haavoittuvammalta. Harry ei saa katsettaan irti moneen pitkään sekuntiin. Jos kaltereita ei olisi, hän saattaisi jopa tarjota lohduttavan halauksen.
”Nähdään oikeussalissa, Potter”, Draco rikkoo hiljaisuuden ja katsekontaktin.
Harry hätkähtää takaisin todellisuuteen ja kalsealle vankilan käytävälle palaten.
”Nähdään”, hän vastaa.
Kuitenkin kestää vielä hetki, ennen kuin hän saa jalkansa liikkeelle ja selkänsä käännetyksi yksinäiselle sellille vankeineen.
