Nimi: Sisimmässään levoton
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Paritus: Aada/Mikael
A/N: Pitkästä aikaa julkaisen jotakin Finissä. Viime aikoina romaanikäsikirjoitus on rohmunnut ison osan kirjoittamisajastani, mutta löysin tällaisen melkein valmiin tekstinpoikasen tiedostojeni syövereistä ja saatoin sen sitten jonkinlaiseen päätepisteeseen. Aada ja Mikael ovat seikkailleet aikaisemmissakin originaaleissa, ja heidän varalleen minulla on vielä jokunen ideanpoikanen kirjoittamista odottamassa. Toivottavasti tykkäätte tästä pienestä tekstistä
Kaikenlaisia kommentteja saa aina heittää, niistä on aina iloa!
Selkää särki. Seisominen oli epämukavaa. Istuminen oli epämukavaa, eikä makaaminenkaan tuonut helpotusta, jota Aada niin kovasti kaipasi. Olo oli kauttaaltaan turvonnut ja tukala, eikä Aada voinut kuin odottaa sitä päivää, kun kaikki helpottaisi edes hitusen. Huokaisten nainen istuutui keittiön kiikkerälle puutuolille ja venytti hieman selkäänsä. Hän oli jälleen kerran hereillä ennen kukonlaulua, sillä mikään asento ei saanut oloa helpottamaan. Mikael heräisi vasta myöhemmin, joten Aadalla oli vielä hyvin aikaa olla yksin ennen kuin miehen unelias hahmo ilmestyisi keittiön ovensuuhun ja kuin robotti etsisi itselleen kahvikupposen, jotta heräisi edes hieman ennen kuin päivä kunnolla alkaisi.
”Saitko nukuttua?” kuului uninen ääni ovensuusta.
Aada käännähti katsomaan äänen suuntaan, eläimen vaistot heräsivät naisen sisällä yllätyksen seurauksena ja hänen teki mieli piiloutua. Oli väärin, että hänet nähtiin hänen ollessaan kantavana –
ja sitten ihmisen logiikka jälleen voitti ja Aada hymyili puolisolleen. Hymy kuitenkin jäi hieman puolinaiseksi, minkä Aada oli varma toisen huomaavan väsymyksestään huolimatta. Onneksi Mikael kuitenkin oli jo vuosien varrella tottunut siihen, että Aada saattoi ajoittain käyttäytyä epätavallisesti. Muuten naisella olisikin ollut enemmänkin seliteltävää aina silloin, kun jotakin tapahtui.
”En juuri”, Aada huokaisi ja könysi ylös tuolistaan laittaakseen kahvipannun päälle, jotta Mikael saisi edes kahvia. Jos edes yksi heistä olisi suunnilleen hereillä päivän aikana.
*
Punainen emalimuki näytti yksinäiseltä seistessään keittiön pöydällä unohtuneena, kun Mikael oli aamukahvinsa juotuaan vain jättänyt mukinsa jälkeensä. Mies itse oli siirtynyt olohuoneeseen, missä hän istui sohvalla ja katseli huolestunut katse silmissään Aadaa, joka levottomana ravasi ympyrää lattiamattoon. Ihmishahmosta huolimatta Aadan mieli kuului puoliksi sudelle ja raskauden käännyttyä viimeiselle kolmannekselle Aadan oli ollut yhä vaikeampi hillitä kaikkia sudesta kumpuavia impulsseja. Kuu oli raskauden edetessä menettänyt yhä enemmän vaikutustaan Aadaan, mutta siitä hyvästä suden vaistot ja ihmisen logiikka olivat sekoittuneet entistä enemmän. Mikael ei voinut mitään sille, että kantoi huolta sekä Aadasta että syntymättömästä lapsesta. Hän ei tiennyt, kuinka kaikki lopulta päättyisi, vaikka hän olikin varma siitä, että vähintään toinen Aadan vanhemmista oli ollut ihmissusi, jotta Aadasta oli voinut tulla sellainen. Aada ei kuitenkaan ollut koskaan halunnut puhua vanhemmistaan tai lapsuudestaan. Tämä oli vain vaiennut, jos keskustelu oli kääntynyt hänen lapsuuteensa.
”Aada”, Mikael sanoi, yritti murtaa Aadan ulos levottomasta ravaamisesta.
Nainen pysähtyi ja kääntyi katsomaan Mikaelia. Aadan eriparisilmissä häilähti metsän varjo ja hetken verran Mikael tiesi katsovansa suoraan silmiin sutta naisen sisällä.
”Istu alas, meidän matossa on muuten kohta reikä.”
Aada naurahti äänettä, mutta istuutui kuitenkin. Suden varjo siirtyi pois naisen päältä ja tämä oli jälleen vain ihminen.
”Saisi pentu syntyä jo”, Aada hymyili.
”Kuinka todennäköistä on, että lapsi on samanlainen kuin sä?” Mikael kysyi.
Värinä miehen äänessä kertoi, kuinka huolissaan tämä asiasta todella oli. Aikaisemmin Mikael oli voinut olla ajattelematta sitä, että tämän kaiken seurauksena saattoi hyvinkin olla, että heidän lapsensa olisi samanlainen kuin Aada, ihmissusi, ja se oli maailma, josta Mikaelilla ei ollut kokemusta.
Aada hymyili, yritti selvästi rauhoittaa Mikaelin mieltä, mutta hymy jäi vajaaksi. Se ei aivan ulottunut silmiin asti, eikä se siten erityisemmin tuonut Mikaelille mielenrauhaa. Lopulta Aada hiipi istumaan Mikaelin viereen, hipaisi tämän suupieltä huulillaan ja hautasi kasvonsa tämän villapaitaan, hengitti sisäänsä tämän myskintuoksua. Antoi suden nukahtaa turvalliseen tuoksuun ja nainen asettui mukavammin miehensä kylkeen.
”Se on aina mahdollista, minun äitini oli samanlainen kuin minä – ja hänen äitinsä ennen häntä. Mahdollisesti myös hänen äitinsä. Tämä periytyy äidiltä tyttärelle, mutta ei aina.”
Mikael ei virkkanut sanaakaan. Tuijotti vain Aadaa, ja susi naisen sisällä havahtui. Heräsi pökkyräisenä ja urisi kysyvään sävyyn. Aada vinkaisi, kun Mikaelin käsivarsien ote hänen ympärillään kiristyi.
”Mikael.”
”Mä en tiedä, mitä mä teen, jos lapsi on samanlainen kuin sä.”
Susi Aadan sisällä murisi ja nainen riistäytyi miehensä käsivarsien otteesta. Erivärisissä silmissä paloi suden katse ja kädet paisunutta vatsaa tukien nainen jatkoi kuumeista ravaamistaan olohuoneen matolla. Susi halusi paeta, nainen jäädä. Lapsi Aadan sisällä ei halunnut mitään, vain potki emäänsä sisäelimiin niin, että Aadalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin irvistää akuutista kivusta. Ympäri, ympäri, ympäri. Naisen hahmoon sonnustautunut susi ravasi ympyrää kuin etsien ulospääsyä näkymättömästä häkistä.
Lopulta Mikael huokasi paikaltaan sohvalla ja nousi seisomaan. Muutamalla harppauksella hän otti kehää kulkevan naisen kiinni ja sulki käsivarsiensa syleilyyn. Mies painoi pehmeän suukon vaimonsa korvan alle ja supatti lempeitä anteeksipyyntöjä tämän korvaan. Aada antautui syleilyyn ja susi hänen sisällään rauhoittui vähä vähältä.
Lapsi ei syntyisi hetkeäkään liian aikaisin. He molemmat halusivat jo tavata tulevan pienokaisensa. Esitellä tälle maailman, jota tämä ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt.
