Ficin nimi: Kettu ja Takki
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Tyylilaji: fantasiallinen ficlet
Huomautus: Takin idea on otettu V. E. Schwabin Magian syvemmän sävyn Kellin kääntyvästä takista. Muutoin ficci on orginaali.
Haasteet:
Loppusanabooli, Sana/kuva/lause10
#2 (
kuva)
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Olipa kerran kettu, ja kylmä, pimeä tähtikirkas yö jossain kaukana, kaukana Pohjolan tuntureilla.Kettu oli suhteellisen päissään. Oli myöhäinen yö, mutta eteensä näki kohtuullisesti, sillä taivas hehkui punaisen ja virheän sävyissä. Ihmiset juhlivat aina taivaanpalojen aikaan ja vähintään puoli kaupunkia oli iloisessa hiprakassa. Kettu veti takkiaan tiukemmin ympärille, sillä hän oli ottanut muutama askel sitten kontaktia maan kanssa ja kastunut hieman. Hänen nimensä ei tietenkään oikeasti ollut Kettu, se oli tylsästi Tim. Hän oli alkanut kutsumaan itseään Ketuksi, koska oli mielestään melkoisen ovela veikko ja mikä vielä tärkeämpää hänen äitinsä oli hänen olleessaan pieni kertonut hänelle tarinaa, jossa juuri kettu loi taivaanpalot.
Kettu saapui ovelle ja näperrettyään hetken avaimia taskustaan ja sohellettuaan sitten lukon kanssa (ja sivumennen sanoen sadateltuaan aika litanjan), hän sai oven auki ja astui sisään huoneeseensa. Se oli tosiaankin vain yksi huone, mutta suuri ja Kettu oli siitä aikamoisen ylpeä. Takassa paloi nytkin iloinen valkea, jonka hänen vuokraemäntänsä oli kaiketi käynyt sytyttämässä. Kettu levitti kätensä sivuilleen ja takki liukui pois hänen päältään – ja purjehti saman tien pahantuulisesti takan eteen. Ketun saappaat panivat vastaan hänen yrittäessän potkaista niitä jaloistaan.
”Oliko sinun aivan pakko kaatua likaojaan?” Takki kysyi kääntyessään kuivattelemaan hetkeksi selkäpuoltaan. ”Nyt minut täytyy pestä enkä pidä siitä yhtään.”
Kettu hoiperteli istumaan pienen ruokapöydän ääreen.
”Etkö voisi vain kääntyä ja homma olisi sillä selvä?” hän mumisi.
Takki ei nimittäin ollut mikään tavallinen takki, kuten olet jo varmaan huomannut. Sitä saattoi käännellä niin, että siitä tuli lukemattomia eri takkeja, juuri nyt se oli pitkä ja tumma miesten sarkatakki. Ketulla ei ollut aavistustakaan mihin ylimääräiset takit menivät siksi aikaa, kun hän käytti jotain tiettyä käännöspuolta ja hän oli ollut varsin järkyttynyt, kun Takki oli puhunut ensimmäisen kerran. Se oli tapahtunut kaksi päivää sen jälkeen, kun hän oli saanut sen käsiinsä.
Takki tuhahti tulenloimulle, jonka puoleen se oli jälleen hihansa kurottanut.
”Ja jäisin joltain osaltani mahdollisesti ikiajoiksi likaiseksi? Sehän olisikin sievää, mutta toisaalta olisi sinulle ihan oikein, että seuraavan kerran, kun haluat käyttää sarkaa, haisisit pinttyneelle pissalle.”
Kettu oli varma, että jos Takilla olisi ollut kasvot se olisi nyt hymyillyt ilkeän omahyväisesti. Hän nuuskaisi vaistomaisesti päällään olevaa paitaa. Se ei ainakaan vielä haissut muulle kuin hielle, mutta hän olikin käyttänyt sitä jo viikon päivät. Hän arvasi kyllä, että Takki kaipasi lepyttelyä.
”No, jos minä teen sinulle huomenna kylvyn. Sopii kai, että pesen paitani siinä jälkeen päin.”
Takki kohautti harteitaan välinpitämättömästi. Se oli saanut itsensä jokseenkin kuivaksi ja leijui nyt tuolille vastapäätä Kettua.
”Pelataanko erä tornia?”
Kettu alkoi laiskasti kaivaa kiviä housunsa taskusta. Torni ei oikeastaan ollut varsinainen peli, pikemmin se oli harjoitus, jota Takki halusi Ketun tekevän. Hän asetteli esille ottamansa kivet päällekkäin torniksi, jonka jälkeen Takki teki jotain – hän ei tiennyt ihan tarkalleen mitä – ja sitten Ketun piti yrittää kaataa torni miten parhaiten taisi. Joskus se onnistui vain tökkäämällä rakennelma kumoon, toisinaan ei ollenkaan. Kettu oli ollut jo nuoresta tietoinen pienistä taikavoimistaan. Niillä oli ollut hyvä harjoitta pieniä kolttosia ja harmitonta taskuvarastelua. Mutta Takki uskoi hänen voimissaan olevan paljon enemmän. Siksi se oli hänet valinnut ja näyttänyt hänelle todellisen luontonsa.
Ketun pää alkoi olla aika puuroinen hiipivästä väsymyksestä ja juoduista maljoista. Hän nuokkui lähellä valveen ja unen rajaa. Torni ei tänään kaatunut sormella, sitä hän oli kokeillut aivan ensimmäisenä. Ajatukset harhautuivat kohti sänkyä. Yhtäkkiä kivikasa kaatui pehmeästi kuin alla olisi ollut hiekkaa. Kettu tiesi, että Takin huomio kohdistui hänen käsiinsä, joista yhä roihusi hiekko ketju värejä kuin pieniä taivaanpalojen riekaleita.
”Minä tiesin... minä tiesin”, Takki takelteli. Sen äänessä kuulsi pöllämystyneisyys ja, Ketun hämmästykseksi, hienoinen pelon väre.
”Miten.. miten minä osasin tuon?” Kettu kysyi saatuaan oman äänensä takaisin.
Takki ei vastannut vaan tuli hänen taakseen ja asetti hihansa hänen olkapäilleen. ”Tim, minut loi maagi, joka osaa tehdä noin. Hän opetti minulle Tornin, jotta voisin tunnistaa hänen kaltaisensa.”
Kettu ei tiennyt mitä ajatella. Nyt pedattu laveri suorastaan huusi häntä käymään makuulle.
”Minun... minun pitäisi rueta nukkumaan”, hän sokelsi.
Takki päästi hänestä irti ja meni takaisin omalle tuolilleen.
”Niin voi olla parasta. Puhumme tästä huomenna.”
Onneksi sänky ei ollut kaukana pöydästä, sillä Ketun polvet pettivät, vaikka askel olisi vielä kantanutkin. Kun hän ummisti silmänsä hänen äitinsä tarina avautui niiden eteen.
Takki katseli hätäisesti nukahtunutta nuorta ystäväänsä ja huokasi. Sillä oli kokemusta miten loistokkaasti jatko voisi onnistua tai miten hurjasti se voisi mennä pieleen. Vanhoissa taruissa oli aina totuuden siemen ja Takki todella toivoi, että Timin tarina päättyisi niin kuin tuo suloinen lasten kertomus...
... ja kettu keräsi repojen tulet taivaasta loistaakseen päivänä maanpäällisessä yössä.
