Bennettiä ikävä
fandom: Genshin Impact
paritus: Razor/Bennett
ikäraja: S
genre: fluff, slice of life
yhteenveto: Bennett palaa kotiin pitkittyneeltä, talviselta seikkailulta Dragonspinen vuoristolla.
A/N: Ilahduin kovasti, kun 2.3 Dragonspine -eventin alussa Bennettiltä kysyttiin, että eikö Razor tullut mukaan. Mietin jo silloin, että haluan kirjoittaa jonkun tällaisen tapahtumia seuraavan pehmoilun, ja nyt uusimman chapterin myötä inspiraatio sitten iski. Kirjoitettu yhdellä istumalla ja oikolukeakaan en jaksanut xD
Osallistuu FandomAakkosiin, srsly tää on varmaan ainoa fandom josta mokomaa projektia edes viitsisin yrittää.
Mondstadtin talvisää oli tyypilliseen tapaansa leuto. Dragonspinen hyinen viima tuntui kuitenkin pureutuneen luihin ja ytimiin saakka, ja niinpä Bennett hytisi kulkiessaan kaupungin halki kohti Killan päämajaa. Hän heilautti kättään kioskissa tuttuun tapaan päivystävälle Katherynelle, hyvästeli Eulan ja Amberin näiden jäädessä odottamaan noutoaterioita Mainiosta Metsästäjästä, ja törmäsi sitten vielä toriaukiolta nousevissa portaissa Kleen kanssa ulos lähteneeseen Fischliin.
“Kas, viimein on rohkea sankarimme saapunut kotikulmilleen ikiuneen vaipuneen lohikäärmeen kylmästä kupeesta”, Fischl tervehti ja halasi Bennettiä. “Kuinka seikkailut sujuivat?”
“Pitkä juttu”, Bennett naurahti uupuneena. “Jos kerron joku toinen kerta? Pelkään vielä nukahtavani kesken kävelyn. Mihin te olette menossa?”
“Tekemään lumiukkoja!” Klee hihkaisi. Hänen ylleen oli topattu niin tuhti kerros paksuja talvivaatteita, että koko tyttö näytti yhdeltä punaiselta pallolta joka liikkuisi pyörien eikä suinkaan kävelemällä. “Minulla on sitä varten uudet lapasetkin, katso! Lisa neuloi ne minulle, niissä on Dodoco!”
Bennett ei vieläkään ollut ihan perillä siitä, kuka tai mikä se Dodoco oikein oli, mutta kehui silti lapasia niin hyvin kuin osasi. Kleen hymy häikäisi kuin keväinen aurinko.
“Papat keittivät kaakaota vain vähän ennen poistumistamme. Mikäli poikkeat kyökin puolelle, siitä varmasti liikenee vielä tilkkanen ikijään kynsistä selviytyneelle urholle.”
“En ole mikään urho, mutta kuuma kaakao kyllä kelpaisi”, Bennett tuumasi.
“Ja vielä yksi asia, oi ystävä kallis”, Fischl sanoi mystisesti virnuillen. “Huoneessasi sinua vartoo yllätys, joten kiiruhda.”
“Yllätyskö? Toivottavasti hyvä sellainen.”
“Minä pyhästi vannon ja vakuutan kautta kohtaloni kertovien tähtien; se on erittäin hyvä.”
“Luotan prinsessan arvioon!” Bennett vastasi, ja vilkutti sitten toisten perään heidän suunnatessaan kohti kaupungin porttia. “Pitäkää hauskaa ja tehkää yksi ukkeli minunkin puolestani!”
Seikkailijoiden Killan päämajalla riitti vilskettä ja meteliä, kuten aina tällaisten isompien projektien yhteydessä. Cyrus hakkasi Bennettiä selkään vuolaiden tervetulotoivotusten säestyksellä silmin nähden helpottuneena siitä, että viimeinenkin laumasta eksynyt oli palannut yhtenä kappaleena, ja Bennett lupasi raportoida tapahtumista juurta jaksaen kunhan olisi saanut hieman levättyä. Sitä kaakaotakaan hänen ei tarvinnut itse keittiöstä hakea vaan suloisen lämmin muki tuupattiin käteen ennen kuin Bennett ehti edes ajatella asiaa, sitten hänet käskettiin ansaituille iltapäivätorkuille.
Bennett nousi portaat ja suuntasi suoraan omaan huoneeseensa. Hän oli asunut siellä siitä asti, kun Killan veteraanit olivat päättäneet ottaa yksinäisen orporaasun siipiensä suojaan, eikä Bennett mitään toista kotia muistanutkaan. Hän rakasti seikkailuja, pitkiä matkoja ja uusia maisemia, mutta yhtä hyvältä tuntui myös aina palata.
Saavuttuaan huoneeseensa Bennett sytytti yöpöydän öljylampun ja mittaili paikkoja katseellaan. Kaikki näytti tismalleen samalta kuin hänen lähtiessään; seiniä peittivät vanhat mainosjulisteet Killan koulutusleireistä ja värväyksistä, nurkassa nökötti kannesta vähän palanut kirstu täynnä hänen reissuiltaan haalimia sekalaisia jänniä tavaroita, ja petaamattomalla sängyllä lojui kasa peitteitä yhtenä isona myttynä. Bennett oli täysin varma siitä, ettei Fischl huijaisi häntä tällaisissa asioissa, ehkä hän vain oli liian voipunut huomatakseen pieneeen soppeensa jätettyä yllätystä.
Hän hörppäsi kaakaotaan ja alkoi sitten riisuutua. Kunhan hän vain saisi nämä kylmettyneet vaatteet pois päältään, hän voisi kääriytyä vilttiin ja —
Mutta peitto oli nopeampi kuin Bennett, ja se syöksähti vuoteelta kääriytymään ihan itsekseen hänen ympärilleen. Hetken Bennett jo ajatteli, että henkiin heräävät petivaatteet olivat kyllä jo niin tautisen huonoa tuuria ettei edes hän ollut koskaan keksinyt sellaista pelätä, sitten hän huomasi peiton sisältä intensiivisesti killittävät suuret silmät ja tuhisten nuuskuttava nenä painautui hänen kaulalleen.
“Taivahan vallat, Razor!” Bennett parahti ja kietoi käsivartensa toisen ympärille. Razor oli hyvin, hyvin lämmin, ja ilmeisesti myös pukeutunut Bennettin flanellipyjamaan. “Mitä sinä täällä teet?”
“Ikävä Bennettiä. Bennett pitkään poissa. Razor huolissaan.”
“Miten kauan oikein olet täällä odottanut?”
“Kaksi päivää.”
“Voi sinua hupsua hukkaparkaa!” Bennett surkutteli ja halasi poikaystäväänsä vielä vähän tiukemmin. “Ei minulla mitään hätää ollut.”
“Tiedän. Bennett vahva. Bennett selviää”, Razor sanoi hyvin totisena katsoen samalla Bennettiä suoraan silmiin. “Mutta ikävä.”
“Hehe, minullakin oli ikävä sinua, ainakin silloin kun ehdin ajatella”, Bennett vastasi ja työnsi Razoria takaisin sinne sänkyyn. Hän oli haaveillut peiton alle käpertymisestä hyvin intohimoisesti ja nyt se tulisi olemaan vieläkin parempaa kuin kaikissa hänen toiveissaan. “Siellä oli tosi kylmä.”
Razor nyökkäsi vakavana.
“Vuoret kylmät. Razor lämmittää.”
Ja sitten hän riisui niin pyjaman yltään kuin Bennettin loputkin vaatteet, ja ennen kuin Bennett ehti sen suuremmin asiaa miettiä, he makasivatkin jo vuoteessa ilkosen alastomina toisiinsa kietoutuneina ja viltti leukaan asti vedettynä. Siinä totisesti tuli nopeasti lämmin. Punastuttikin. Olivat he muutamia kertoja aiemminkin päätyneet sillä tavoin ilman rihman kiertämääkään painautumaan vasten toistensa kehoja (yleensä teltassa, kerran metsälammessa ja ihan vaan aurinkoisella nurmikolla) ja se oli aina ollut kaikin tavoin miellyttävää, ja Bennett harmitteli mielessään että oli juuri nyt aivan liian väsynyt arvostaakseen kaikkia tilanteen suomia herkullisia mahdollisuuksia. Vaikka hyvähän siinä oli olla, erittäin hyvä.
Razor hieroi kasvojaan Bennettin rintaan ja nuuhki häntä autuaana.
“Kerrotko seikkailusta?”
“Kerron ihan kaiken sitten kun herään”, Bennett lupasi. Hän huokaisi syvään ja silitti Razorin hiuksia. “Tässä on niin mukavaa, että varmaan nukahdan kohta.”
“Bennett tarvitsee unta”, Razor vahvisti ja nuolaisi hellästi armaansa suupieltä. “Razor vahtii.”
“Ei täällä tarvitse pitää vahtia, täällä on turvallista”, Bennett hymähti. Silmäluomet painuivat jo kiinni ihan omia aikojaan, hän muisti sen pöydälle laskemansa juomattoman kaakaon mutta liian myöhäistä, ei hän enää jaksaisi nousta sitä varten.
Razorin kynnet ja kovettuneet sormenpäät piirtelivät pieniä ympyröitä Bennettin selkään, pyyhkäisivät pehmeästi yli syntymämerkin ja lukuisten arpien.
“Sinun pitäisi liittyä Kiltaan”, Bennett mutisi unisena Razorin ihoa vasten. “Sitten voisimme aina seikkailla yhdessä.”
Razor vastasi jotain, puhui kai muista velvoitteista ja laumasta, mutta Bennett ei enää ymmärtänyt sanoista muodostuvaa kokonaisuutta, sillä tyytyväinen uni ja kaikenvoittava raukeus olivat ottaneet hänestä vallan.
