Nimi: Suudelmia kaatosateessa
Kirjoittaja: Felia
Paritus: Sola/Aleksa
Ikäraja: S
Genre: Draama, femme, fluff, romantiikka, (lievä) angst, hurt/comfort
Yhteenveto: Kaiken jälkeen kaatosade saa aivan uuden merkityksen.
Osat: 4 x ficlet
A/N: Pikkuhiljaa alkaa kirjoitussuoni sykkiä, ja sain kuin saikin tässä muutaman päivän sisällä aikaiseksi tekstiä. Aloin tämän myötä myös valloittamaan itselleni hieman vieraampaa genreä, femmeä, johon siis olen hyvää vauhtia rakastumassa. 
Alun perin tämän piti olla pikkuisen lyhkäsempi, mutta inspiraatio otti ja lähti raiteiltaan ja lopputulos on tämä. Tässäpä teille pikkuisen tyttörakkautta, toivottavasti tykkäätte.
// 18.2.2018 - Samaan universumiin liittyy myös Muste ihollasi (S) -raapalekokoelma.
Banneri by Felia
Suudelmia kaatosateessa
Sola seisoo juna-asemalla, asemarakennuksen kulmalla, vilkuilee vähän väliä kelloa puhelimestaan. Hetken kuluttua puhelimesta kuuluu kilahdus viestin saapumisen merkiksi, ja hän hymyilee avatessaan lukituksen, jotta voi lukea viestin.
Tämän pitäis olla siellä noin 19.20, toivottavasti et jäädy sinne. Tuolla on ihan kauhee keli. :/ Mut kohta nähään. ^__^Sola huokaisee hieman päätään pudistaen. Aleksa aina jaksaa huolehtia hänen hyvinvoinnistaan, ja se tuntuu ihanalta. On hyvä, kun toinen välittää, ja tieto siitä tarjoaa lohtua niin pitkältä tuntuvaan odotteluun, ja siihen kauheaan keliin, joka on päättänyt vallata syysillan.
Tuuli saa sateen piiskaamaan ikävästi päälle, ja Sola kiroaa mielessään, yrittää painautua lähemmäs asemarakennuksen seunustaa, jotta saisi edes hieman enemmän suojaa kylmän syksyiseltä vedeltä. Aseman valot hohkavat himmeän sumuisina sateessa, juuri ja juuri valaisten ympäristön. Asemarakennuksen seinissä on halkeamia, maalipinta näyttää paikoin hyvin haalistuneelta, muutama lamppu ja näyttötaulu näyttää olevan rikki, läheinen roskakorikin repsottaa liitoksistaan. Jos Solalta kysyttäisiin, paikka olisi selkeästi remontin tarpeessa.
Pian rätisevä kuulutus ilmoittaa junan saapuvan raiteelle yksi, ja Solan vatsanpohjaa kutittaa jännityksesta ja innostuksesta. Seuraavat minuutit junan tulosta näköpiiriin ja tämän pysähtymiseen tuntuvat pieneltä ikuisuudelta.
Kun tuttu hahmo erottuu lopulta tummasta ihmismassasta, Solan jalat toimivat automaattisesti ja hän ryntää suorinta tietä toisen odottavaan syliin. Aleksa kietoo kätensä tiukasti hänen ympärilleen, ja nostaa häntä vähän ilmaan saaden hänet nauramaan. Päästyään takaisin omille jaloilleen Sola asettaa kätensä Aleksan poskille, silittää sateen kastelemaa ihoa peukaloillaan, ja uppoutuu tämän lempeän onnelliseen katseeseen.
Vihdoinkin ikävä on tiessään.Sola vastaa Aleksan hymyyn tämän kasvojen lähestyessä häntä, ja kaikki ympärillä oleva katoaa, kun pehmeät huulet painuvat vasten hänen omiaan.
Syyssade kietoo heidät omaan kuplaansa.
X X X
Kevyt sitruunan tuoksu leijailee hyöryävästä teemukista, jota Sola pitää lähellä kasvojaan istuessaan ruokapöydän ääressä. Varovasti hän ottaa siemauksen kuumasta teestä, katse visusti suunnattuna ulkona vallitsevaan syysvärien ja harmaan taivaan kirjoon. Sade piiskaa puiden jo harventunutta lehtipukua, ja Sola päästää ulos syvän huokauksen. Samainen keli on jatkunut jo alkuviikon ajan, mutta jos sääennusteisiin on luottamista, sen pitäisi selkiytyä viikon loppua kohden.
Solalla on ikävä aurinkoa – sitä, miten se saa syksyn värit heräämään eloon, ja sitä, miten se muistuttaa vielä menneen kesän lämmöstä. Ajatuskin saapuvasta talvesta, kylmyydestä, saa vilun väristykset juoksemaan Solan iholla. Kuuma tee maistuu entistäkin ihanammalta – se rauhoittaa mieltä ja tarjoaa lämpöä ainakin hetken ajaksi.
Kädet laskeutuvat Solan hartioille, siitä hänen rintakehälleen ja kietovat jonkinasteiseen halaukseen. Hellä suudelma painetaan vasten hänen oikeaa poskeaan, ja Solan huulet taipuvat hymyyn. Toisen vartalosta huokuva lämpö tuntuu taivaalliselta.
”Huomenta, rakas.”
Sola naurahtaa. ”Nyt on jo iltapäivä.”
”Heräsin juuri, joten mulle tää on aamu.”
Sola pudistaa päätään hymyillen, laskee teemukinsa eteensä pöydälle. Aleksa päästää hänestä irti, istuutuu heti lähimpään tuoliin ja levittää käsiään.
”Tule tänne.”
Sola nousee ylös ja istahtaa Aleksan syliin, vie toisen kätensä tämän harteille ja laskee otsansa vasten Aleksan otsaa. Kun Aleksa sulkee hänet tiiviisti syleilyynsä, Sola huokaisee ja sulkee silmänsä.
Vaistomaisesti huulet löytävät vastineensa – niiden pehmeä kosketus vie mukanaan, sitruunatee jää hylättynä pöydälle ja sateen kohina on kuin taustamusiikkia, jonka tahdissa he yrittävät tanssia.
X X X
Sola kiroaa mielessään sadetta jo ties kuinka monetta kertaa päivän aikana. Hän on joutunut juoksemaan päivän mittaan paikasta toiseen – ensin aamulla pariksi tunniksi kouluun, sieltä vähäksi aikaa kaverin luo, sen jälkeen kauppaan, lopulta kotiin ja nyt parhaillaan hän talsii sateesta kiiltävää jalkakäytävää määränpäänään keskustan kahvila. Sateenvarjosta ei ole ollut paljoa hyötyä tuulen takia – hänen syystakkinsa alkaa uhkaavasti olla jo niin märkä, että sateen kylmyys pureutuu iholle, ja saa hänet hytisemään.
Seuraavasta kadun kulmasta hän kääntyy vasemmalle, josta on enää muutama sata metriä kahvilaan. Lähestyessään paikkaa hän huomaa sen oven läheisyydessä muutaman henkilön olevan röökillä – heidän joukossaan on myös Aleksa, jonka huulille kohoaa leveä hymy, kun tämä näkee Solan.
”Mä jo ehdin luulla, ettet sä tulisikaan”, Aleksa sanoo, tunkee sähköröökin taskuunsa ja kaappaa Solan halaukseen.
”Sori, mulla oli tosi kiireinen päivä ja tää sää on ihan järkyttävä. Mut pääasia, että oon nyt tässä sun kanssa.”
Aleksa rutistaa Solaa tiukemmin vasten itseään, ja kun he lopulta malttavat hellittää otettaan toisistaan heidän huulensa tapaavat kylmän sadeveden maustamassa suudelmassa. Molempien huulilla karehtii hymy, kun he vetäytyvät suudelmasta, mutta Sola näkee toisen katseessa piilevän huolen.
”Nyt mennään sisälle, ettet palellu kokonaan.”
Aleksan sanat ovat kuin musiikkia Solan korville eikä hän voisi olla tyytyväisempi päästessään lopulta lämpimään sisätilaan. He valitsevat linjastosta mieleisensä juomat ja herkut, ja asettuvat istumaan yhteen nurkkapöydistä. Sola käy heti herkkunsa kimppuun, ottaa lusikallisen suklaakakkupalastaan, ja nauttii sen makean pehmeästä mausta.
”Taitaa olla hyvää?” Aleksa toteaa pienoinen virneenpoikanen huulillaan.
”Tällaisen kiireisen päivän jälkeen mikä vain maistuu taivaalliselta.”
”Sä oot kyllä ansainnu nyt pientä hemmotteluu. Siks me mennäänki tän jälkeen mun luo ja mä pidän huolen siitä, että sä saat nauttia loppuillasta vielä enemmän.”
Sola pudistaa päätään hymyillen, tietää, mitä toisella on mielessään.
”Sä oot ihan mahdoton.”
”Ja sä tykkäät siitä.”
X X X
Puheensorina on täyttänyt koulun ruokalan valmistujaisjuhlan myötä. Sola antaa katseensa kiertää suuressa tilassa, yrittää etsiä joukosta yhtä tiettyä kasvoa, mutta tuloksetta.
”Eihän kukaan teistä ole sattunut näkemään Aleksaa tänään?” hän kysyy katsoen vanhempiaan ja siskoaan.
”Ei olla”, hänen äitinsa vastaa, ja sisko vain tyytyy kohauttamaan olkiaan. Sola huokaisee ja kaivaa puhelimen juhlalaukustaan. Ei uusia saapuneita viestejä. Pettymys ja pieni pelko kalvaa hänen sisintään, saaden hänet entistäkin hermostuneemmaksi.
Pian kaikkia kehotetaan istumaan alas kuuntelemaan rehtorin puhetta. Sola vilkaisee kelloa istuutuessaan lähimpään tuoliin ja iloitsee siitä, että noin puolen tunnin sisällä hän olisi vapaa lähtemään.
Rehtorin puhe menee häneltä suurimmilta osin ohi, mutta hän ei juuri sillä hetkellä pysty ajattelemaan mitään muuta kuin Aleksaa. Heidän eilinen riitansa on vielä tuoreena mielessä, kolkuttamassa omatuntoa ja leväten raskaana painona sydämellä. Sen ajatteleminen sattuu, ja jos hän vain voisi, hän kernaasti ottaisi kaikki pahat sanat takaisin.
Välittömästi luvan saatuaan Sola poistuu ruokalatilasta, nappaa takkinsa naulakosta, pukee sen päälleen ja menee ulos lähimmästä ulko-ovesta. Hän päästää ulos ilman keuhkoistaan, istahtaa viileälle betonimöhkäleelle välittämättä siitä, että hänen juhlamekkonsa todennäköisesti tahriintuu hieman. Sade ropisee vasten metallikatosta, ja se tuntuu vähän rauhoittavan hänen sisällään vellovaa myrskyä.
Hän pitelee puhelintaan yhä kädessään, ja alkaa aikansa kuluksi selailla nettiä.
”Sola.”
Sola on lähellä pudottaa puhelimensa säpsähtäessään tutun äänen kutsuvan häntä nimeltä. Hän nousee välittömästi ylös ja siirtää katseensa lähestyvään Aleksaan. Aleksa pysähtyy hänen eteensä tarjoten pienen hymyn.
”Sä tulit sittenki.”
”Tietenkin mä tulin. Se eilinen… Mä tiedän, ettet sä tarkottanu sitä. Ja olisinhan mäkin voinut sen fiksummin ottaa.”
”Anteeksi”, Sola vielä sanoo, vaikka Aleksan sanojen myötä suurin taakka hänen sydämeltään putoaa. Aleksan hymyilee nyt kunnolla.
”Oikeastaan oli hyvä, että se eilinen tapahtu. Se sai mut tajuamaan, mitä mulla oikeesti on – miten paljon tää kaikki oikeesti merkitsee. Se sit sai mut tekee päätöksen, ja sen takii mä en päässy tänne aiemmin, kun mun piti käydä kaupungilla ensin.”
Aleksa kaivaa takkinsa taskuaan ja Sola tietää välittömästi, mitä tuleman pitää, kun tämä polvistuu hänen eteensä. Tämä tarttuu Solan käteen vapaalla kädellään ja Sola on täysin sanaton.
”Oot mulle tärkein, ja mä oon valmis jakamaan mun elämän sun kanssa, tuli vastaan mitä tahansa. Ja mikään ei tekisi mua onnellisemmaksi, kun se, että voisin kutsua sua vaimokseni.”
Kyyneleet kohoavat Solan silmiin, kun Aleksa paljastaa kädellään lepäävän siron sormuksen. Sola ei saa sanoja ulos suustaan, joten hän tyytyy vain nyökkäilemään ja tarjoaa toiselle vasemman kätensä, jotta tämä voi pujottaa sormuksen hänen nimettömäänsä. Kun sormus on paikallaan, Aleksa vie kätensä Solan niskaan ja vetää hänet huumaavaan suudelmaan.
Kaiken jälkeen kaatosade saa aivan uuden merkityksen.
