Fandom: Orange is the New Black
Ikäraja: S
Tyylilaji: surumielinen draama
Muuta: sijoittuu 7. kauden viidenteen jaksoon
Haasteet: Vuosi raapalehtien VII, Teelusikan tunneskaala II (toivo) ja Sana/kuva/lause10 #2 (hän antoi vielä kaikkensa annettuaankin.)
A/N: Uusi fandom korkattu! Olen katsomassa seiskakautta ja viidennestä jaksosta heräsi tällaisia fiiliksiä.
S O V I T U S
Pieni ääni Maritzan sisällä yrittää varoittaa häntä ennen kuin hän toimii. Maritza tietää, että olisi viisaampaa pitää pää alhaalla ja antaa muiden huolehtia omista asioistaan. Hänellä on asianajaja ja mahdollisuus vapauteen. Täällä, vankilaakin pahemmassa paikassa, se merkitsee aivan kaikkea. Tämä tilaisuus voi olla hänen ainoansa. Maritza ei voi vaarantaa sitä.
Mutta kun Maritza näkee, millainen vaikutus salaisella puhelinnumerolla on, päättäväisyys vie voiton varovaisuudesta. Näiltä naisilta on viety kaikki: vapaus, perhe ja ihmisarvo. Maritza tietää, kuinka pahalta se tuntuu, kun koko ajan pelkää eikä kukaan kerro mitään. Täällä Jumalakin tuntuu tavoittamattomalta. Kun toivoa ei ole, halu elää katoaa hiljalleen, päivä päivältä ja tunti tunnilta, kunnes edes sängystä ylös nousemiselle ei löydy syytä.
Maritza katsoo naisia ympärillään. He ovat väsyneitä ja epätoivoisia. Heillä ei ole mitään. Jos Maritza voi antaa heille edes sen yhden syyn, jonka vuoksi jaksaa ja yrittää, hän haluaa tehdä sen. Numero ja tieto sen sisältämistä mahdollisuuksista leviää. Muutos on valtava. Koko sali herää kuolleista. Toivo ja kiitollisuus kirkastavat koko huoneen. Se on hienointa, mitä Maritza on ikinä tehnyt. Hetki on voimaannuttava.
Maritza uskoo, että heidän onnensa on kääntynyt. Blanca palasi takaisin juuri, kun hän oli menettämässä toivonsa. He voivat voittaa tämän taistelun. Maritza hymyilee. Jumala ja Beyoncé ovat heidän puolellaan, Maritza on varma siitä, ja hänen uskonsa tuntuu vuoriakin vahvemmilta, kunnes vartijat marssivat sisään ja tarttuvat häntä kovakouraisesti käsivarsista. Maritza yrittää anella, mutta se on turhaa. Häntä on tultu hakemaan. Syvällä sisimmässään Maritza jo tietää, minne hänen taistelunsa päättyy.
Kuitenkin vasta lentokentällä siitä tulee todellista. Maritza katsoo silmät sumeina lentokonetta, joka vie hänet vieraaseen maahan, josta hän ei tunne ketään. Kaikki hänen tuntemansa jää tänne. Maritza katsoo ympärilleen ja anoo silmillään toivoen ihmepelastusta, mutta sitä ei tule. Hänen on noustava koneeseen. Maritza itkee hiljaa. Hänen olisi pitänyt olla itsekäs ja pitää numero oman tietonaan. Jos Maritza olisi tehnyt niin, hän ei olisi nyt täällä. Hän tietää sen, ja siltikin… Maritza ei olisi tehnyt mitään toisin. Hän sai antaa lahjoista arvokkaimman: toivon paremmasta. Maritza on nyt sovittanut rikoksensa. Maritza miettii jokaista saamaansa kiitosta, halausta ja siunausta. Hän antoi heille syyn taistella. Maritza käpertyy muistoihinsa. Muuta hänellä ei enää ole.
