The Witcher: Soddenin neljästoista | k-11 | Geralt | angst, tunnelmointi. ficlet

[DulzGraham]

Author: Dulz
Ikäraja: k-11
Fandom: The Witcher (perustuu kirjoihin)
Disclaimer: En tienaa, en rienaa.
Paritus: taustalla Geralt/Yen, mahdollinen mennyt Geralt/Triss
Characters: Geralt
Genre: angst, tunnelmointi
Warnings: -

Haasteisiin: FinFanFun 1000 - 696.  Kukkula, Taidehaaste III - Ritari tienristeyksessä (Viktor Vasnetsov)

Summary: Sillä ensimmäisellä kerralla maa muistomerkin juurella oli peittynyt kukkiin, kynttilöihin ja lahjuksiin. Kentät olivat vielä savunneet. Hän oli juossut rinteen ylös ja pelännyt, että joutuisi tietämään mitä löytäisi itsestään, jos tapaisi paadesta Yenin nimen.

A/N: Saattaa spoilata sarjaa, koska vaikka Soddenin taistelu on siinä jo käyty, sen jälkipyykki ei, joten en voi olla täysin varma siitä, mihin suuntaan sarjassa lähdetään. Kirjoitin tämän vuosi sitten taidehaasteeseen Netflix-sarjan Soddenin taistelun herättämistä (pettymyksen) tunteista. Kirjoissa taistelu herätti mussa vahvoja tunteita, joihin televisioinnin olisikin ollut vaikea vastata. Kirjoissa taistelusta ei koskaan kerrottu kuin vasta jälkikäteen sivuhahmon suulla, jolloin se oli hirvittävällä tavalla värittynyt kys. hahmon omakohtaisesta kokemuksesta: kauhusta, pelosta ja kivusta. Sapkowski on muutenkin mielestäni parhaimmillaan kirjoittaessaan taisteluita, jotka ovat kaikkea muuta kuin glorifioituja ja sankarillisia. Jos televisiointi on jossain epäonnistunut, niin tämän tunteen toistamisessa.
Joka tapauksessa. Lopputulos ei miellyttänyt ja päädyin jemmaamaan tätä. Lukaisin tän läpi haasteen deadlinen innoittamana ja tajusin, ettei tämä olekaan täysi hirviö, vaikka ei tuokaan pöytään mitään uutta vaan jää pelkäksi fiilistelyksi. Tässä tämä nyt pienen muotoilun jälkeen on.

Soddenin neljästoista
Ritari tienristeyksessä – Viktor Vasnetsov

Jylhä paasi Soddenin kukkulan tasalaella muisti yhä kolmeatoista kaatunutta velhoa. Geralt kosketti kiven neljättätoista nimeä. Kylmä tuuli puhalsi vanhaa tuhkaa palaneilta taistelukentiltä.

Olin palanut niin pahoin, ettei kukaan eloonjääneistä tunnistanut minua.

Tuuli työnsi hiuksia Geraltin kasvoille. Korkealla taivaalla korppi kirahti, sen harvat siipisulat värehtivät ilmavirrassa. Särki hirnahti vastauksen kukkulan juurelta. Geralt ei ollut varma, miksi oli kiivennyt kukkulan laelle. Ylös johtava polku oli ruohottunut, väki toi kukkia enää harvoin. Sillä ensimmäisellä kerralla maa muistomerkin juurella oli peittynyt kukkiin, kynttilöihin ja lahjuksiin, kentät olivat vielä savunneet ja hän oli juossut rinteen ylös peläten, että joutuisi tietämään mitä löytäisi itsestään, jos tapaisi paadesta Yenin nimen.

Vain taikuus pelasti minut. Hiukseni, kasvoni, käteni… Minut olisi tunnistanut vain silmistä. Yennefer oli ainoa, joka olisi siihen pystynyt, mutta Yen oli sokeutunut.

Epätoivo ja tuska tarttuivat sanoista edelleen raskaina.

Neljästoista nimi? Ei ollut ketään neljättätoista. Kukkulalle on haudattu vain kolmetoista ruumista. Joissain tapauksissa vain sellaisen jäänteet.

Erehdyksen korjaamiseksi olisi tarvittu vain yksi velhon käden heilautus ja nimi olisi hioutunut näkymättömiin. Tuuli olisi tarttunut hiekkaan ja sirotellut sen laajoina levittäytyville taistelukentille, joita peittivät jo sitkeät heinät. Niiden alla paikka muisti. Öisin levottomat henget nousivat nurmen alta etsimään lepoa, johon eivät osanneet tyyntyä. Onton valituksen alta saattoi melkein erottaa nuolten viuhuvan savun peittämän ilman halki ja terän soivan terää vasten. Kuulla kukkulalta kaikuvat vanhakieliset manaukset, joiden toimesta taiat löivät Nilfgardin mahtaviin joukkoihin hajottaen ne haparoiviksi osastoiksi tarjoten Pohjoiselle mahdollisuuden. Lakkaamattoman huudon sotilaiden, palkkamiekkojen ja vasta eilen miekkaan tarttuneiden miesten ja naisten massan velloessa. Tappaessa ja tullessa tapetuiksi.

Vire kantoi mukanaan mullan ja maan, ruohon ja puun tuoksuja. Loppua seurasi aina alku. Kuolemasta nousi elämä. Vaalenneiden luiden seassa kukkivat keltamot ja sauniot.

Geralt antoi sormenpäidensä nojata Triss Merigoldin nimeä vasten, kunnes käänsi sille selkänsä niin kuin oli kääntänyt Trissillekin. Sammalet olivat jo pesineet kaiverruksen uriin.

[Violetu]

Oi. Sain tästä kyllä vahvat kirjafiilikset, vaikka vuoden aikana nuo alkupään kirjat ovatkin tehokkaasti pyyhkiytyneet muistista. Erittäin toimiva fiilistely, varsinkin lopetuksesta pidin kovasti (minua viehättää tavattomasti mielikuva, että vaikka kaiverrus pyyhittäisiin taikuudella pois, sammalet ehkä kuitenkin jäisivät nimen muotoon).
Tämä teksti ja tuo maalaus olivat kyllä ihan selvä pari.

Öisin levottomat henget nousivat nurmen alta etsimään lepoa, johon eivät osanneet tyyntyä.

Yksi suosikkikohdistani, jotenkin niin hiljaisen karmiva.
Tykkäsin tästä ^^

~Violet kiittää

[DulzGraham]

Violetu, kiitos paljon kommentista <3 Otan suurena kehuna sen, että tämä herätti kirjafiiliksiä!  On myös loistojuttu, jos maalaus välittyy tästä tekstistä. Juuri sitä hainkin. Mainitsemasi mielikuva viehättää muakin!
Kiitos <33

[flawless]

Tää oli kyllä oikein onnistunut fiilistely! Mustakin Soddenin taistelu oli sarjassa fiilikseltään ihan erilainen kuin kirjoissa, siis sinänsä ihan onnistunut kohtaus kyllä, muttei kyllä tunnu ollenkaan samalta tapahtumalta. Arvostan kyllä sarjan eeppistä henkeä ja taikuuskikkoja, mutta sarjan tulkinta on kyllä mahtipontisuudessaan ihan erilainen kuin minkä fiiliksen kirjat jättävät, siitä puuttuu mystiikka ja rajuuden tunne. No eniveis, Soddenin taistelu ja sen erityisen kiinnostava jälkipyykki on hyvä kohde tällaiselle fiilistelylle, liityin siihen tunnelmointiin mielelläni ja teksti olikin siinä tosi onnistunut! Tosi vahvasti tästä välittyi tunnelma ja tunne, jälkimmäinen erityisesti kohdasta 'hän oli juossut rinteen ylös peläten, että joutuisi tietämään mitä löytäisi itsestään, jos tapaisi paadesta Yenin nimen', koska musta oli ihan huikean hienosti kuvattu Geraltin tunnetta että tämä pelkäsi, että "joutuisi tietämään mitä löytäisi itsestään", tosi hienosti tavoitettu näiden dynamiikkaa ja muutenkin tosi kauniisti kirjoitettu.

Vire kantoi mukanaan mullan ja maan, ruohon ja puun tuoksuja. Loppua seurasi aina alku. Kuolemasta nousi elämä. Vaalenneiden luiden seassa kukkivat keltamot ja sauniot.

Geralt antoi sormenpäidensä nojata Triss Merigoldin nimeä vasten, kunnes käänsi sille selkänsä niin kuin oli kääntänyt Trissillekin. Sammalet olivat jo pesineet kaiverruksen uriin.

Oih, tämä se vasta kaunis olikin. Niin tunnelmoiva ja runollinenkin jopa. Kaikki nuo yksityiskohdat ja niin kauniisti kirjoitetut sanat, ah voi että en mä osaa edes yksilöidä mikä tässä teki vaikutuksen erityisesti, tää koko kohta vaan oli niin hieno.

Kiitos tästä! Oivaa tunnelmointia tähän aamuun ♥