Nimi: Pakosta vai tahallaan?
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: romantiikkaa, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot, Jago/Sir James Royston
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muilla tahoille kuin minulle.
A/N: Pidempää fikkiä kirjoittaessani sain väli-inspiraation piirtämästäni kuvasta. Tämä tarina sijoittuu 12. kauden jakson
Picture This jälkeen. Sir James Royston oli kyseisessä jaksossa tavattu yläluokkainen herrasmies, joka professori Litefootin jopa väheksyvästä epäuskosta huolimatta tosiaan oli herra Jagon hyvä tuttava. Tämä osallistuu myös
Ime kappale tyhjiin -haasteeseen. Sen idea on nimetä teksti jonkun kappaleen lyriikoita lainaten. Tässä tapauksessa tuo kappale on
Miljoonasateen Kundilla seisoo.
Pakosta vai tahallaan?Juhlistaakseen ihmepelastumistaan Sir James Royston järjesti kakkoskodissaan maaseudulla suuret juhlat, jonne myös herra Jago ja professori Litefoot olivat tahoillaan kutsuttu. Litefoot ei ollut ollenkaan yllättynyt siitä, että hänen ystävänsä oli tilaisuudesta niin tohkeissaan – kutsuvieraat olivat mitä suurimmalta osin Lontoon silmäätekeviä, ja Sir James itse pidetty ja varakas seuramies.
Kutsun mukana oli tullut käsin korukirjoitettu ohjelma ja menu. Kevyt kamarimusiikki varmasti sopi seurusteluun, kuten myös vapaamuotoinen tanssiminen. Viiden lajin illallinen varmasti kutkutti jo herra Jagon makuhermoja. Professori Litefoot ei ollut kaikesta tuosta niin varma. Yläluokkaisesta taustastaan huolimatta hän ei ollut koskaan harrastanut juhlimista aikuisiällä, ja lapsena hänet oli lähinnä passitettu seisomaan juhlalliseksi pyntättynä jossakin sopivassa nurkassa, kuin elävänä koristeena.
Koska Litefootilla ei ollut omia lapsia, hän ei osannut sanoa mahtoikohan vielä olla tavallista, ettei pienistä ihmisistä saanut lähteä minkäänlaista ääntä. Litefoot itse oli jo kuudenkymmenenkahdeksan, eli ’raffinoitunut gentlemanni’ noin niin kuin herra Jagon terminologian mukaan, ja silti hän yhä muisti elävästi puristavat samettipintaiset kengät pikkuisissa jaloissaan ja rusetin, joka kuristi. Vieraiden aikana ei saanut valittaa, ei edes nälkää tai janoa. Litefoot oli jo silloin itse itselleen luvannut, että jos hänellä itsellään olisi joskus omaa jälkikasvua, niin kyllä he saisivat olla tasan niin itkuisia, kuin sattui siltä tuntumaan.
Loppujen lopuksi Litefoot kuitenkin vastasi kutsuun myöntävästi. Kyse saattoi olla osittain mustasukkaisuudesta. Sir James Royston nimittäin oli kiitellyt herra Jagoa vuolaasti Scarlet-gallerian tapahtumien johdosta, ja piti häntä avoimesti suurena sankarinaan. He olivat sitä paitsi jo entuudestaan tutut toisilleen. Sir Jamesilla oli kuulemma Regency-teatterissa oma aitio ja hän oli teatterin yksi suurimmista rahoittajista. Professori Litefoot ei ollut tiennyt tätä entuudestaan. Miksi olisikaan, eihän herra Jagon liikeasiat kuuluneet hänelle millään muotoa…
Professorista tuntui, että mikäli hän nyt päästäisi herra Jagon juhlimaan hänen luokseen yksin, kenenkään puolisoksi sitoutumattomana, se koituisi hänen elämänsä suurimmaksi virheeksi. Herra Jago oli nimittäin pitkin viikkoa vihjaillut, että juhlista saattaisi tulla hänen statuksensa kannalta merkittävä tapahtuma.
”Tiedä vaikka, jos Sir Jamesin luona käytäisiin sykkivien sydänten kauppaa, eikös juu?” herra Jago oli innoissansa kohkannut jo kahta viikkoa ennen. Litefoot ei ollut varma oliko hän tosissaan juuri Sir James Roystonin perään, vai puhuiko hän hypoteettisesti jonkun rikkaan leskirouvan pyörittämisestä. Mutta Jagon tuntien Sir James oli todennäköisempi. Jago kun ei koskaan onnistunut viehättämään naisia mitenkään muuten kuin täysin vahingossa. Mutta Sir James oli jo osoittanut kiinnostusta, eikä herra Jago varmasti voisi sitä vastustaa. Hän oli kuitenkin krumeluureille perso mies.
Litefoot omisti heittämällä puolitoista tusinaa pikkutakkia. Minkä ihmeen takia niitä oli edes niin monta? Kaikki ne olivat mustia, vähän eri tummuusasteissa vain. Liivit ja solmiot nyt olivat sentään värillisiä, mutta ei kyse tietenkään ollut varsinaisesti asukokonaisuuden viehättävyydestä. Professori Litefoot tiesi vallan hyvin itsekin, että he olivat herra Jagon kanssa liian hyvät ystävät, että joku poikkeuksellisen onnistunut solmiovalinta parantaisi hänen pisteitään. Ei, kyllä professorilla oli edessään vaikeampi haaste – hänen oli oltava Sir James Roystonia kiihottavampi valinta! Siinäpä vasta oikein saksanpähkinä verettömälle ja vitivalkoiselle patologille purtavaksi.
Professori Litefoot ja herra Jago eivät saapuneet juhliin yhdessä. Tämä siksi, että he olivat saaneet kutsut erikseen. Siksi oli etiketin mukaista saapua oman seurueensa kanssa. Tosin, professori saapui yksin. Hän oli napannut ajurin Trafalgarin aukiolta, jossa hän oli aiemmin päivällä käynyt etsimässä tuliaislahjan. Itselleen hän oli hetken mielijohteesta ostanut sellaisen kulmakynän. Taskupeilin avulla matkan aikana hän tummensi kulmakarvojaan muutaman asteen verran. Ne olivat joskus nuorena olleet ihan mustat, kuin tussikivellä piirretyt. Nyt hän tyytyi ihan minimaaliseen ehostukseen. Eikö hän näyttänyt melkein kuin tuoreelta viisikymppiseltä? Sir James oli vasta neljänkymmenenkahdeksan.
Professori ei ollut pyytänyt neiti Higsonia avecikseen, sillä hän tiesi, että herra Jago oli keksinyt saman idean ensin. Sitä paitsi, sitä katsottaisiin kyllä varmasti todella pahalla, jos hänen kaltaisensa naimaton vanha mies pyytäisi käsipuoleensa lähes tyttöikäisen baariemännän. Herra Jagolle sellainen huikentelu sallittiin, koska hän oli, lainausmerkeissä, ’taiteilija’.
Sir James Roystonin kartano oli suuri ja tyyliltään pompöösi. Sisustuskin oli selvästi tehty mahdollisimman pöyhkeileväksi, mutta isäntä itse oli oikein mukava… kuin myös höveli ja supliikki. Miten hänen kaltaistaan miestä saattoi olla haluamatta, varsinkin jos vaihtoehtona oli professori Litefoot, jonka vakiopuheenaiheet olivat pitkäpiimäisiä lääkärivitsejä.
”Ah! Professori Litefoot, niinhän se oli! Iltaa, niin hyvää iltaa. Todella mukava, että tekin saavuitte. Olen kuullut, että olette jöröttävää sorttia”, sanoi Sir James. Laajallepa professorin luonteenlaatu oli kiirinyt! Litefoot pakotti naamalleen hymyä.
”Noh, en nyt sanoisi aivan noinkaan! Olen viime vuosina ihan vallan nauttinut yöelämästä”, sanoi Litefoot. Tosiasiassa hän olisi paremmin voinut sanoa viihtyvänsä muutamassa lähikapakassa ihan vain siksi, koska herra Jagoa kiinnosti painaa niissä mahonkia. Litefoot tuskin olisi käynyt niin kutsutusti ’yksillä’, jos oluttuopin äärellä ei olisi ollut oikeanlaista seuraa. Sir James nauroi hänelle, taputti hänen olkaansa ja tarjosi savuketta. Litefoot meinasi sanoa olevansa piippumiehiä, mutta tarttui sittenkin tarjoukseen. Ehkä savuke tekisi hänestä nuorekkaamman?
”Älkää vain loukkaantuko. Kunhan nyt kiusoittelen. Tehän olette tietysti niin paljon hienompi herrasmies, ettei tällaiset kinkereet teitä tietenkään niin paljon viehätä. Olen oikein otettu suopeudestanne, ja siitä että viitsitte ihastuttaa meitä seurallanne. Yhteinen ystävämme, ihastuttava herra Henry Jago, saapui jo ennen teitä. Hän on täällä jossain... kyllä te häneen törmäätte”, sanoi Sir James.
”Niin. Jagoa nyt ei voi olla huomaamatta. Jos häntä ei jostain syystä heti näekään, niin ääni kyllä kuuluu!”
”Hah! Huomaan, että te tosiaan olette hyvin hyviä ystäviä. Mutta suokaa nyt anteeksi – keskustelkaamme pian vielä lisää”, Sir James hymyili ja työnsi itsensä sitten professorin ohitse tervehtimään toisia vieraita. Jo pelkästään eteisaulassa oli ehkä kaksikymmentä henkeä. Miten olikaan yhdelle ihmiselle mahdollista olla tuttava noin monelle? Professori Litefoot oli melko varma, ettei hän tuntenut edes nimeltä yhtä montaa ihmistä, kuin mitä näihin juhliin oli kutsuttu. Herra Jagollakin oli laaja tuttavapiiri. Hänhän oli työkseen jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa. Niin oli teknisesti ottaen professori Litefootkin, mutta hänen ihmisensä eivät enää paljoa jutelleet.
Litefoot jätti päällystakkinsa miespalvelijan huollettavaksi. Hän kampasi hiuksensa koristeellisen peilin ääressä. Tummennetut kulmakarvat olivat hänen omasta mielestään luonnolliset, mutta oliko niillä toivottu vaikutus? Sitä sopi vain arvailla. Epävarmuudestaan huolimatta Litefoot pinnisteli keskustellakseen muiden vieraiden kanssa, kuin olisi ollut hyvällä tuulella. Hän tapasi neiti Higsoninkin, joka puhua palpatti innokkaasti kaikista paikalla olevista kuuluisuuksista.
”Oi, täällä on ainakin Sir Henry Irving ja se hänen ihana tilintarkastajansa, tai mikä oli”, neiti Higson hykerteli.
”Abraham Stoker?” professori kysyi. ”Teinä en elättelisi liian suuria kuvitelmia. Hänellä on kuulemma ongelmia rakkaudessa. Kilpakosijoita ja yksi sama rakkaus.”
”Taitaa olla melko julkinen soppa, kun tekin tuollaiset juorut tiedätte”, neiti Higson totesi. Litefoot nolostui. Ei ollut oikein hienoa kuunnella juoruämmien jorinoita… mutta sanottakoon nyt, että herra Stoker mieli samaa naista kuin Oscar Wilde. Ja Oscar Wilden professori Litefoot tunsi, valitettavasti, henkilökohtaisesti. Wilde jos joku oli suunnattoman itseriittoinen mies, joka piti kaikista tekemisistään liikaa melua. Se oli Litefootin mielestä epähienoa käytöstä, kyllä kolmiodraamoissa tulisi itse kunkin yrittää hillitä itsensä. Litefoot oli melko varma että Wilde hamusi Stokerin sydämenvalittua kiusallaan, eikä minkään muun todellisen syyn vuoksi.
”Noh. Eikä hän sitä paitsi pidä vampyyreistä”, Litefoot totesi tajuamatta ollenkaan kuulostavansa vielä entistä pahemmalta juorukellolta.
”Se onkin sitten isompi harmi! Voi surku ja kurjuus – hän on niin ylen söötti!” sanoi neiti Higson, mutta ei jäänyt siihen voivottelemaan. Hän kiinnitti heti silmänsä johonkuhun toiseen ihastuttavaan, ja toivottavasti tällä kertaa vapaaseen nuoreen mieheen.
Herra Jagoa ei näkynyt missään. Ei edes baaripöydän ääressä, mikä oli aivan erityisen hämmästyttävää. Aivan kuin hän olisi ollut varta vasten piilosilla.
”Vai ei ilmaiset naukut kiinnosta? Olenkohan vahingossa eksynyt toiseen ulottuvuuteen”, Litefoot mietti. Hän pyysi itse baarihoitajalta lasillisen. Ehkä se ehkä rauhoittaisi hänen hermojaan. Miten ihmeessä hänen kätensä olivat niin nahkeat? Ei kai se nyt ollut mitenkään kovin todennäköistä, että herra Jago olisi jo tässä vaiheessa iltaa vetääntynyt jonkun valloituksen kanssa kamariin kutittelemaan? Oliko Jago ylipäätänsä milloinkaan valloittanut ketään vaikeaselkoisilla jutuillaan ja oluenhajuisella hengityksellään? Ainoa, joka oli koskaan astunut hänen haaviinsa, oli professori itse. Mikään järkeily ei kuitenkaan hellittänyt professoria ajattelemasta toinen toistaan hurjempia kuvitelmia, joihin yhtyi kymmeniä naisia ja lukuisia miehiä, kaikki kilvoittelemassa hänen Jagostaan!
Vapaata seurustelua oli vielä jäljellä jonkin aikaa, ennen kuin alkupalat tarjoiltaisiin. Litefoot tutkiskeli sillä aikaa paikkoja, sillä hänen vainoluuloisuutensa alkoi häiritä hänen vilpittömiä keskusteluyrityksiään. Sir James Royston oli suunnitellut juhliaan niin kylliksi, että minne hän menikin, niin siellä oli valmiiksi laitettu jotain vieraille mielenkiintoista katseltavaa.
Kirjastosta professori Litefootin oli pakko sanoa, että volyymit olivat selvästi valittu nahkaisten sidosten vuoksi. Olihan siinä toki kirjallisuuden klassikoita, kullattu Raamattu ja muuta vaikuttavaa. Professori tiesi omista kirjahyllyistään sen, että oikealla lukumiehellä olisi ollut kaikki selkämykset rikki. Litefoot piti omista kirjoistaan hyvää huolta ja silti hänen hyllyissään oli lähes aina joku joutokirja, jolle ei ollut vielä löytynyt paikkaa. Tai sitten jostain sarjasta puuttui keskeltä osa, koska se oli unettomana lukuyönä unohtunut yöpöydälle.
Alarivillä, tarkoituksella ihastelevilta silmiltä sivussa, oli vaatimattomampia lehdyköitä ja kokoelmateoksia. Ne olivat selkeästi luetumman näköisiä. Litefoot huomasi, että hyllystä puuttui yksi. Litefoot imaisi savukettaan ja paremman puutteessa varisteli tuhkan ikkunalaudalle. Tämän takia nimenomaan hän suosi piippua! Kuka ihme oikein jaksaa olla jatkuvasti muutaman jalan päässä tuhkakupista? Onneksi kirjaston vieressä oli mukavan intiimi pieni tupakkahuone, jonne hän saattoi vetäytyä.
Siellä oli leveitä sohvia ja nojatuoleja, sekä monta suurta kasvia. Siellä oli hiljaista ja hieman viileää. Takkaan olisi ollut hyvä lisätä hiiliä. Kuinka ollakaan yllättäen, täällä hän törmäsi lopulta kovasti kaipailemaansa herra Jagoon! Hän oli huoneessa ihan yksin, luki kirjaa ja poltti tapansa mukaan reilun kolikon paksuista sikaria. Hän ei ollut kuullut Litefootin astuneen sisään. Litefoot käveli hiljaa huoneen toista seinää pitkin ja vain katseli häntä.
Herra Jagon nenällä oli pensneesilukulasit, joista puuttui ketju. Niitä professori Litefoot ei ollut nähnyt aikaisemmin. Itse asiassa, professori ei ollut nähnyt herra Jagoa aikaisemmin lukemassa yhtään mitään, vaikka hänen toimistossaan Regency-teatterilla oli tilikirjojen lisäksi näytelmiä. Hänen keskittyneisyytensä oli jotain poikkeuksellisen viehättävää. Herra Jagon levollisessa, kirjaan painetussa katseessa oli arvokkuutta. Jollei professori Litefoot olisi paremmin tiennyt, hän olisi hyvin voinut erehtyä pitämään häntä todella vaikutusvaltaisena henkilönä. Niin juhlalliselta hän näytti, viileän tupakkahuoneen punaisena hehkuvalta hiileltä.
Litefoot kävi kohentamasta hiillosta kepillä ja käveli sitten herra Jagon luokse sohvan takaa. Hän kurkisti hänen olkansa yli ja yskäisi.
”Huh, mörköläinen! Sinäkö siinä, Litefoot? Herrani siunaa, kun sydämeni polkaisi jupijenkkaa”, säikähti Jago. Hän hapuili laseja nenältään. Litefoot toppuutteli häntä ja pyysi häntä ihmeessä pitämään lasinsa. Eihän niissä ollut mitään hävettävää!
”Olen pahoillani, Henry. Saanko sanoa, että näytät oikein… charmantilta. Kakkuloineen päivineen”, Litefoot sanoi ja ihmetteli itsekin miten hän nyt sillä lailla sen niin suoraa töksäytti heti ensimmäisenä. Herra Jago huomasi myös kommentin kömpelyyden. Vaikka herra Jago oli kenties hiukan yksinkertainen mies, niin ei hän toki ollut niin paksukalloinen, ettei olisi haparoivaa lähentelyä tunnistanut sellaiseksi. Hän kohensi hännystakkiaan – se oli sinooperinpunainen ja aivan upiuusi, käyttämätön. Herra Jagolla ei ollut niin monia takkeja kuin professorilla, ja ne mitkä hänellä oli, oli moneen kertaan kirjailuilla paikattu. Siksi se punaisuudessaan oli niin loistava. Rinnassaan hänellä oli tähdenmuotoinen kukka ja ranteessa kultainen ketju. Tai todennäköisesti se oli vain kullattu. Hieno se oli silti. Voi luoja, kuinka hän oli upea!
”Minä ajattelin, ettet sinä tulisi kuitenkaan”, sanoi Jago. Hän silmäili uudemman kerran kirjaa, varmaankin siksi, ettei hänen tarvinnut katsoa Litefootia suoraa silmiin. Linssit kirkastivat hänen silmiään aavistuksen verran. Litefoot istuutui hänen viereensä.
”Mikä sinä luet?” hän kysyi. Jago näytti hänelle kansilehteä. Se oli ihan vain joku kokoelma Strand-lehdessä aikaisemmin julkaistuja lyhyttarinoita. Hömppää, sanoi joku, kuten vaikka professori itse.
”Rakkaustarinoita vain. Älä vaan sano, minä arvaan – se on sinusta tietysti mautonta ja likilapsellista?” sanoi Jago. Litefoot ihan häkeltyi. Häntä hävetti, että oli ajatuksissaan ehtinyt jo arvostelemaan ystävänsä makua surkeaksi. Mitä vikaa loppujen lopuksi oli vauhdikkaissa, hauskoissa tai romanttisissa tarinoissa? Sellainenhan oli herra Jagokin – hauska ja vauhdikas. Romanttinenkin… kenties. Professori Litefoot jaksoi haaveilla.
”Kuulitkos? Oliko tuo muuten ruokakello, joka juuri soi?” Litefoot kysyi. Jago kohotti katseensa ja katsoi häntä nyt lasien läpi silmiin. Harmaansininen, lempeä katse. Takki toi esiin sinooperin myös hänen poskistaan. Litefootin savuke paloi sormeen asti ja se sattui. Herra Jago käski häntä tumppaamaan sen kukkaruukkuun. Sitten hän otti professorin käden käteensä, taittoi sormet peukalollaan ja painoi suudelman palaneeseen kohtaan. Se teki pistävästi kipeää, mutta sellaisella tavalla, joka kutkutti pitkin selkärankaa.
”Sittenhän meitä on kaksi nälkäistä”, sanoi herra Jago ja läksi kirja kainalossaan juhlapöydän antimien ääreen. Professori Litefoot istui siinä vielä hetken ja ihmetteli, minne hänen kykynsä hengittää oli kadonnut. Oliko tosiaan nyt niin, että hänen lemmenasioissa kömpelö herra Jagonsa oli ottanut inspiraatiota rakkaustarinoiden sankareista ja härnäsi häntä? Tekikö hän sitä ollenkaan tahallaan, vai sen pakosta, että he olivat vieraina hienossa talossa? Olisi ollut kohtuuttoman epähienoa isäntää kohtaan sivuuttaa ohjelma lemmiskelyn takia, vaikka tuskin he olisivat olleet edes ainoat.
Koko iltana professori Litefoot ei kyennyt keskittymään mihinkään. Alkupalapöydässä herra Jago nautti ostereita. Suoraa kuoresta, kuten tapoihin kuuluu, ja sen vaikutus tuntui menevän hänellä suoraa miehuullisuuteen. Vai oliko professori Litefoot vain niin onnettoman himollinen, että näki aistillisuutta sielläkin, mihin sitä ei oltu tarkoitettu?
Professori pureskeli lautaseltaan jotain, joka tuntui yhtä maukkaalta kuin kuiva korppu. Hänen oli jano, mutta hän pyytänyt itselleen juotavaa. Hän oli nälkäinen, mutta ruoka ei täyttänyt häntä. Hän oli taantunut taas sellaisen lapsen tasolle, jolle ei oltu annettu lupaa olla inhimillinen.
Ensimmäisten ruokalajien jälkeen vieraat kokoontuivat saliin kuuntelemaan musiikkia puhallinsoittimille. Professori Litefoot istui penkkirivin sivuttain taaempana herra Jagosta, jotta hän saattoi tuijottaa häntä koko ajan olematta kuitenkaan liian läpinäkyvä. Kappaleista hänen korvansa eivät ottaneet selkoa. Jago luki ohjelmalistaa lasit nenällään. Kiusoitteliko hän Litefootia? Mistä hän arvasi, että lasit saivat professorin kupeet kuplimaan?
Myöhemmin herra Jago näkyi juttelevan itse Sir James Roystonin kanssa. Professori Litefoot ei kuullut puheensorinan yli heidän keskustelustaan sanaakaan, mutta Sir James kosketteli Jagoa enemmän kuin vain tuttavallisesti. Siihen herra Jago vastasi sydämellisellä naurulla. Litefootista tuntui, kuin hän olisi ollut tapettiin liimattu seinäruusu. Näkyvä, mutta hiljainen, nukkeihminen. Täysin kykenemätön ilmaisemaan ahdinkoaan millään sovinnollisella tapaa.
Kun sitten Jago tuli Litefootin luokse, hän oli ylpistynyt ja tyytyväinen.
”Sir James pyysi minua jäämään viikoksi kylään. Oletkos ylpeä minusta?”
”Onneksi olkoon”, Litefoot kiristeli hampaitaan. Herra Jago kohensi kukkaa rinnassaan ja veti ryhtinsä oikein suoraksi.
”Hän myös lahjoitti tulevaa näytelmää varten muikean summan rahaa”, Jago lisäsi ja vain katseli Litefootin kiemurtelua. ”Miksi sinä olet noin kauhean hapan? Etkö olekaan iloinen puolestani?”
”Minähän juuri onnittelin sinua.”
”Mutta naamasi tykkää muuta. Kulmasi ovat ihan hiiltyneet mustasukkaisuudesta”, sanoi Jago. Litefootista tuntui, että hän olisi voinut hypätä pää edellä järveen, mikäli se olisi ollut mahdollista. Hän koetti olla menettämästä malttiaan, mutta se kävi sekunti sekuntilta vaikeammaksi. Herra Jago pyyhki rinnuksiaan. Tiesikö hän mitä hän teki? Vai paisuiko ärtymys professorin sisällä vain siksi, ettei hän osannut ilmaista sitä muutoin?
”Takkini oli myös Sir Jamesista hurmaava”, sanoi herra Jago. Se oli likaa, aivan todellakin liikaa.
”Pidätkö sinä minua nyt jollain lailla pilkkanasi?” Litefoot kysyi, kun ei enää yksinkertaisesti kestänyt pidätellä tunteitaan enää hetkeäkään. Hhänen oma moraalinsa venyi ja paukkui. Eikös hän juuri nyt järjestänyt tässä heidän eteensä julkisesti selkkausta? Litefootia samaan aikaan hävetti, mutta hän ei silti osannut lopettaakaan. Hänen kätensä kuroi herra Jagon vatsaa pitkin rinnuksille. Hän näytti siltä, kuin olisi voinut tirvaista häntä.
”En tietenkään, professori. En ainakaan tahallani. Mutta jos et muuten suostu tekemään aloitetta, niin kai minun on sitten pakko”, sanoi Jago, ja siinä Sir James Roystonin kymmenien ja taas kymmenien vieraiden edessä herra Jago tarttui professoriin kiinni ja suuteli häntä. Jostain kuului, kuin neiti Higson olisi huudahtanut kimeästi ’oih!’.
Sitten Sir James Royston keinahteli heidän luokseen. Professori Litefoot ei tiennyt minkälaista reaktiota hän oikeastaan häneltä edes odotti, mutta pakahtunut ilo ei varmasti ollut hänen esimmäinen arvauksensa. Sir James pani käden herra Jagon kaulalle ja suukotti häntä poskelle.
”Mitä minä sanoin? Mieleisen miehen saa, kun sen oikein narraa”, sanoi Sir James. Professori oli tunteistaan niin sekaisin, ettei ollut varma miten päin olisi ollut. Pitikö Sir James Royston häntä narrinaan? Entä herra Jago? Oliko tämä kaikki heistä mahdottoman hauskaa vitsiä?
”Hyvä on. Minä luovutan. Näettekö, heilutan valkoista lippua”, sanoi Litefoot. Hänet oli todella pesty. Viety kuin pässiä narussa.
”Onko se yhtä valkoinen, kuin kulmakarvasi oikeasti?” kysyi Jago. Litefoot oli karvaa vaille valmis puukottamaan kulmakynän terällä itseään sydämeen, jos hän olisi sillä tavalla päässyt pälkähästä kärsimästä. Herra Jago taisi huomata, ettei leikinlasku ollut enää yhtä hauskaa. Hän otti professoria hellästi kädestä.
”Emme ole tanssineet tänä iltana vielä”, hän sanoi. Jostain heidän takaansa kuului alkavan valssin ensimmäinen rivi. Litefoot mietti hetken, ei sen enempää.
”Pakko myöntää, Henry. Sinä rökitit minut rakkaudessa yhden suhde kuuteen.”
Herra Jago ei edes vienyt tanssiessa, ja silti hän oli pöyhkeänä kuin kirjava kukko.
FIN
