Ficin nimi: Kalpeanahkainen kalkkarosilmä
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Spirit - Villi ja vapaa
Ikäraja: S
Mukana: Pikku Puro & Eversti
Genre: Draama
Summary: Minusta ei ole niissä olosuhteissa tarjoamaan vastusta, sen tiedän itsekin. Kovasydämisen katseen alla en pohdi mitään harkitsematonta.
A/N: Iloista joulua, Secu! <3 Osallistuu haasteisiin Neliottelu ja Teelusikan tunneskaala (hermostuneisuus).
***
Auringonlasku ei ole koskaan näyttänyt yhtä surumieliseltä.
Preerian alkaessa kietoutua hämärän vaippaan kasarmi käy yhä hiljaisemmaksi. Hevoset suljetaan talleihinsa, joukot marssivat pienissä ryhmissä milloin minnekin, kunnes koko tienoo tuntuu vain aavehenkien asuttamalta. Vain yksi komea ori pitää minulle seuraa läsnäolollaan, vaikkei sekään vaikuta olevan liiaksi minusta kiinnostunut. Se ottaa hitaita askelia päämäärättömästi ja riiputtaa päätään esittäen kovin säyseää. Mahtaa tosin olla todellinen jääräpää, kun on kerran tolpan jatkeeksi päätynyt.
Aurinko katoaa vuorten taakse ja jättää jälkeensä tanssivia varjoja. Päivällä leutona puhaltanut tuuli on käynyt viileämmäksi. Sen hengittäminen tuntuu elvyttävältä ja muistuttaa, ettei minua niin helpolla lyötäisi. Yöstä ei tulisi erityisen miellyttävä, mutta päätin syleillä yöllistä erämaata niin hyvin kuin taisin selkäni taakse sidotuilla käsilläni.
Aistini valpastuvat, kun joku astuu ulos läheisestä rakennuksesta. Tylypiirteinen, pitkähiuksinen mies, mikäli häntä sillä nimityksellä saattoi kutsua. Käärmeeksi hänellä taisi olla liiaksi raajoja. Tuskin koskaan väsyn tarkkailemaan hänenlaisiaan ilmestyksiä. Heidän hipiänsä oli kuin tuhkaa ja kasvoilta henkii levottomuus. Katseet pälyilevät ympärilleen etsien jatkuvasti uusia taisteluita, joihin ottaa osaa, ja maata, jota valloittaa omiin nimiinsä. He kantavat mukanaan metallin pistävää löyhkää.
Hänenlaisensa pystyvät niin paljoon.
Hänen lähestyvien askeleidensa kiireettömyys puistattaa minua. Kuin vuorten puuma väijyisi pahaa aavistamatonta peuraa. Minusta ei ole niissä olosuhteissa tarjoamaan vastusta, sen tiedän itsekin. Kovasydämisen katseen alla en pohdi mitään harkitsematonta. Kylmissä silmissä on jotain samaa kuin kalkkarokäärmeen räpäyttämättömässä katseessa.
Miehen saappaat kopahtavat kuivaan maaperään, kun hän pysähtyy eteeni. Hän puhuu minulle tuntematonta kieltä ja sävystä päätellen kysyy jotain. Kun en anna vastausta, hän kumartuu puoleeni ja tarttuu leuastani pakottaen minut katsomaan häntä. Kosketus on sanoinkuvaamattoman etova, ja minä riuhtaisen itseäni kauemmas hänen ulottuviltaan. Haluaisin puolustautua, repiä hampaillani tuon neliraajakäärmeen kalmanvalkeaa nahkaa, mutta hän vetää kätensä kauemmas juuri ajoissa. Seuraavassa hetkessä hänen otteensa puristuu hiuksiini ja pistelevä kipu pakottaa minut aloilleni.
Hänen vieraissa sanoissaan hehkuu niin suuri voitonriemu, että minua hytisyttää. On kuin hänen kiihtyneestä hengityksestään henkivä iva syövyttäisi ihoani. Ehkä hän kysyy minulta uudestaan jotain, mutta vastausta hän ei tällä kertaa näytä odottavan. Se on hänelle silkkaa peliä, hän osoittaa valtansa minulle kuin alfasusi laumalleen.
Hänen takiaan minä olen siinä, missä olen.
Hän laskee riuskasti irti hiuksistani ja tarttuu leuastani uudelleen. Tällä kertaa pakotan itseni kohtaamaan hänen kasvonsa, enkä voi olla ajattelematta, miten moni kaltaiseni on ennen minua kohdannut sen saman välinpitämättömyyden hänen silmissään. Liekö se jäänyt heidän viimeiseksi näykseen, ennen kuin henget ovat ottaneet heidät jälleen omakseen.
Ajatus saa minut värähtämään.
Uusi ääni kantautuu hänen takaansa, kun joku hänen miehistään tavoittelee ylempänsä huomiota. Se koituu minun pelastuksekseni.
Hän suoristaa ryhtinsä, luo minuun viimeisen halveksivan silmäyksen, jonka nälkäisyys ei
jää minulta aistimatta, ja kääntää selkänsä kävellen pois. Kestää tovin, ennen kuinuskallan antaa itselleni luvan hengittää vapaammin.
Auringonlaskua katsoessani pyydän sitä hiljaa väistymään nopeammin saapuvan yön tieltä. Kunhan kojootit aloittaisivat yöllisen laulantansa, minulle koittaisi tilaisuus jättää tämä kammottava paikka taakseni.