Nimi: Uusia värejä
Fandom: Yuri!!! on Ice
Hahmot: Otabek Altin/Yuri Plisetsky
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: draama, fluffy
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Sayo Yamamotolle ja Mitsurō Kubolle. Minä en tee rahaa lainatessani heidän keksimiään hahmoja.
Yhteenveto: Yurin elämä on aikaisempaa hieman värikkäämpää
Kirjoittajalta: Ensimmäinen Yuri!!! on Ice fikkini. Tämä fikki on yksi versio siitä, miten Otabek ja Yuri syvensivät ystävyyttään. Tämä fikki osallistuu haasteisiin
fluffy10 #4 ja
FFF1000 sanalla
häntäluu. Mukavaa syntymäpäivää
Larjus, joka olet inspiroinut minua tämän fandomin ja tämän parin seuraan. Tätä fikkiä edeltää itsenäinen pre-slash roadtrip-fikki
#reissu2017 K11, jossa kaksikko tekee yhteisen ajomatkan Venäjän Saratovista kohti Kazakstania.
Uusia värejä
Yuri oli sammunut illalla kuin banjalyhty* päästessään sänkyyn. Usean päivän ajomatka moottoripyörällä halki arojen tuntui takalistolla ja hän oli varma, että hänen häntäluunsa oli murtunut. Sen verran kankkua kivisti ja luita vihloi. Otabek oli naurahtanut vähän, eikä Yuri ollut jaksanut edes suuttua siitä. Hän oli vain syönyt vähän ja mennyt sitten nukkumaan.
Otabek venytteli hetken istumisesta kangistuneita lihaksiaan ja istahti sängylleen. Hän oli saanut jakaa pitkän matkansa Yurin kanssa. He olivat ajaneet halki maaseudun, pienten kylien ohi, suurempien kaupunkien läpi, pysähtyneet kauniissa luonnonpaikoissa ja nukkuneet hostelleissa tai kodikkaassa B&B majoituksessa. Hän oli nähnyt Yurin nauttivan matkasta ja sen tuomasta villistä vapaudesta.
Hereillä ollessaan Yuri oli aina täynnä energiaa ja silmät leiskuivat. Ne olivat sotilaan silmät, ne joista Otabek muisti Yurin. Ne silmät viestivät määrätietoisuudesta, päättäväisyydestä ja periksi antamattomuudesta. Niissä oli jotain kylmää ja kovaakin. Mutta kun Yuri hymyili tai oli uponnut syvälle mietteisiin, jokin niissä silmissä suli ja Otabek näki Yurissa ihmisen, joka kaipasi huomiota ja kuuntelijaa.
Yuri oli hymyillyt viime päivinä paljon. Kun he olivat jaloitelleet moottoritien varrella tai pysähtyneet syömään, silloin he yleensä vaihtoivat hymyn. Yurille sopi moottoripyöräilijän musta nahkainen ajopuku. Se oli kuin yksi puku lisää hänen luistelupukuihinsa. Kun Yuri otti kypärän päästään, vaaleat hiukset pääsivät valloilleen ja hänen suunsa kaartui hymyyn. Se kertoi siitä, että hän oli nauttinut ajomatkasta.
He olivat viimein Almatyn suurkaupunkia ympäröivällä maaseudulla, Otabekin kotiseudulla. Nyt he eivät enää ajaisi satoja kilometrejä. Se osa lomasta oli nyt takana. Otabek oli ajatellut vievänsä Yurin Medeun ulkoluisteluradalle ja kansallispuistolle yhdeksi yöksi. Otabekia ei väsyttänyt ja niinpä hän katseli ulos heräävään kesään ja kuunteli myöhään yöhön laulavien lintujen laulua. Sitten hänen katseensa viipyi nukkuvassa Yurissa ja tämän levollisilla kasvoilla.
Yurin toinen käsi roikkui sängyn ulkopuolella. Otabek nosti sen hellästi takaisin peiton alle. Hän nukahti vasta paljon myöhemmin ja heräsi siihen, kun Yuri oli aamulla nälissään ja piti huolen siitä, ettei majapaikan tarjoama aamiainen menisi heiltä ohi. Muuten heillä ei ollut tiukkaa aikatalua eikä kiirettä mihinkään.
*
Otabek oli ajanut Almatyn suuren järven näköalapaikalle, jonne oli muutaman sadan metrin kävely autotieltä. Siinä he nojasivat turvakaiteeseen ja katselivat näkymää edessään. Laakso oli näin keväällä vielä vihreä ja järven vesi oli kirkkaansinistä ja sen ympäri nousi vuoria useasta ilmansuunnasta. Yuri katseli maisemaa edessään ja Otabekia joka katseli sitä tiiviisti. Tämä hetki kuvasti niitä monia hetkiä, jotka he olivat jakaneet viime päivien aikana. He yhdessä jakoivat maiseman kauneuden eikä siihen tarvittu sanoja. Silti heidän välillään vallitsi yhteys.
Yuri käsitti että Otabek oli avannut hänen silmänsä näkemään asioita uusista näkökulmista - uusin värein. Oli paljon muutakin kuin mustaa ja valkoista. Kun Otabek oli vihjaissut siihen suuntaan, että teinit yleensä näkivät asiat kovin mustavalkoisina, oli Yuri vain murahtanut ja kysynyt mikä Otabek sitten luuli olevansa, ellei teini. Niinpä niin, mustan ja valkoisen lisäksi oli muutakin kuin harmaan ja metallien sävyt. Nyt edessä avautuva näkymä oli täynnä levollista sinistä ja vihreää.
Ja silloin Otabek katsoi häneen hyvin arvoituksellisesti. Otabek oli saanut hänet hymyilemään ja niin oli käynyt usein viime päivinä. Seuraavassa hetkessä Yuri oli hyvin tietoinen puisesta kaiteesta kämmenensä alla ja Otabekin sormet hyväilemässä hänen kämmentään. Yuri oli hetken hämillään. Se oli vieras tunne hänen kokemusmaailmassaan ja hän jäi katsomaan Otabekin pitkiä sormia ja vahvaa kättä hänen omalla selvästi sirommalla kädellään. Yurin hengitys muuttui pinnalliseksi, kun hän tajusi kuinka lähellä toinen oli. Hakkasiko hänen sydämensä hieman nopeammin kuin aikaisemmin.
Otabek punnitsi tekisikö hän nyt elämänsä virheen jos tekisi mielihalujensa mukaan. Upealla tavalla alkanut ystävyys Yurin kanssa oli saanut rauhassa kasvaa. Sen nuppu oli puhkeamassa kukkaan. Ei sitä ehkä sopinut häiritä. Yuri voisi... niin, mitä hän voisi? Otabekin täytyi myöntää itselleen, ettei tiennyt. Hän ei tuntenut Yuria niin hyvin, että saattaisi varmuudella arvata mitä tämä tekisi. Ei ollut mitään vihjeitä, eikä ennakkotietoa johon nojata. Oli ainoastaan tämä hetki ja hänen päätöksensä olla tekemättä mitään typerää.
Yuri oli siinä, aivan lähellä. Hän hyväili sormillaan kämmentä joka oli siinä aivan hänen omansa vierellä.
Yuri ei vetänyt kättään pois.
Yuri ei vieläkään vetänyt kättään pois hänen kosketuksensa alta.
”Yura... saanko?” Otabek kuuli oman käheän äänensä anovan. Oliko hän sanonut Yura?
Yuri punastui.
”Saat,” Yuri vastasi vaikka ei ollut aivan varma
mihin hänen lupaansa nyt tarvittiin. Otabek oli saanut hänen olonsa niin oudoksi, ettei hän ollut aivan kartalla. Mutta mikään ei jäänyt enää arvailujen varaan kun Yuri tunsi Otabekin sormet hiuksissaan ja huulet huulillaan. Hänen jaloistaan valahtivat voimat pois, kuin joku olisi kiskonut housut kinttuihin.
Mutta siinä hän silti seisoi omin huterin jaloin suudeltavana. Ja kyllä hän yritti vastata suudelmaan eikä hengittämistäkään sopinut unohtaa vaikka se olikin vaikeaa ja vaikka hänen pitikin nousta vähän varpailleen. Yuri ei ehtinyt ajatella mitään eikä edes halaamaan, kun suudelma loppui. Kuuluiko siitä edes sanoa että se loppui, se ei kuulostanut jotenkin ihan oikealta. Hänen korvissaan suhisi vähän eikä hän ollut varma oliko Otabek sanonut jotakin. Yuri vilkaisi nopeasti Otabekiin mutta siirsi sitten katseensa kenkiensä kärkiin.
Pitäisikö hänen sanoa jotain? Tai miksi ei Otabek itse sanonut mitään?
”Ajattelin että viettäisimme yhden yön teltassa tuolla jossain. Jos vain haluat. Mikään pakko ei ole”, Otabek huomasi selittävänsä. ”Sinähän pakkasit patikkakengät mukaasi.”
Laatikollinen Yurin tavaroita oli lähetetty rahtina Saratovista määränpäähänsä. He eivät olleet vielä hakeneet sitä postista.
”Tavarani ovat vielä postissa. Kengät ovat siellä”, Yuri totesi ja mietti miltä tuntuisi kävellä edessään avautuvassa maisemassa. Se voisi olla mukavaa.
He kävelivät vähän vaitonaisina moottoripyörälle. Otabek vilkaisi Yuriin useammankin kerran, mutta ei saanut katsekontaktia. Hän oli vihainen itselleen. Hänen olisi pitänyt arvioida tekemisensä paljon paremmin. Nyt tuntui vaikealta alkaa korjata sitä, mikä oli jo tapahtunut. Otabek istui ajajan paikalle ja Yuri nousi hänen taakseen.
”Käydään nyt siellä postissa niin päästään suunnittelemaan patikkaa”, hän sanoi.
Yurista tuntui ettei sitä varmaan tarvinnut paljoakaan suunnitella. Otabek oli kuitenkin jo miettinyt kaiken melkein valmiiksi. Riitti vain tieto, että hän halusi mukaan.
Yurin matkalaatikossa oli vaihtovaatteiden lisäksi luistimet ja patikkaan soveltuvat kengät. Olisikohan siellä paljon itikoita? Se oli yksi seikka, jota Yuri ei voinut sietää, mutta ei halunnut sanoa sitä ääneen. Ei hän voinut alkaa valittaa itikoista Otabekille, joka tuskin niille mitään mahtaisi. Ja hän halusi osoittautua ystävyyden arvoiseksi ja olla välittämättä inisevistä kiusankappaleista. Mutta Yuri sai huomata, että Otabek oli ajatellut kaikkea.
Yhden yön yli tarvittavien tavaroiden joukossa oli hyttyskarkotetta ja verkko, jonka sai sujautettua hatun päälle. Yuri vaipui taas omiin ajatuksiinsa kun hän muisteli niitä kesiä pikkukersana, jolloin hän oli ollut isoisänsä kanssa järvellä kalastamassa. Suurimmista kaloista sai tehtyä fileitä ja pikkukalat Yuri oli saanut antaa kissalleen. Hän pakkasi reppuun ruokaa, puukon ja tulitikkuja. Repun ulkopuolelle sai lisättyä makuualustan ja makuupussin.
Otabek nieli harmiaan. Yuri oli kovin hiljainen ja näytti ettei aivan keskittynyt mihinkään, mitä he tekivät. He olivat hakeneet rahtilaatikon postista, käyneet syömässä ja puhuminen tuntui olevan koko ajan aivan solmussa. Hän oli huono puhumaan, mutta nyt olisi pakko. Hän halusi selvittää heidän välinsä, puhdistaa ilmaa jos sille oli tarvetta. Olisi kurjaa lähteä kävelemään mihinkään jos yhtään mikään hiersi heidän välejään. Ja se oli ainoastaan Otabekin vika. Hänellä oli syytä katsoa peiliin. Tehty mikä tehty.
”Yuri”, hän aloitti kun oli saanut reppunsa valmiiksi. ”Minä haluaisin puhua”, hän lisäsi sitten ja käsitti kuinka typerältä se kuulosti. Hän istahti lattialle ja piti metrin väliä Yuriin joka istui siinä reppu jaloissaan ja huppu vedettynä päähän. Vaaleiden hiusten seasta välähti sinivihreä teräksinen katse.
”Kyllä sinä voit puhua. Olethan sinä tähän saakkakin puhunut ja me...”
”Anteeksi Yuri”, Otabek keskeytti. ”En halua että mikään sotkee ystävyyttämme, mutta silti minulla on vahvasti sellainen tunne että onnistuin aamupäivällä sotkemaan kaiken. Hetken jo pelkäsin että saan sinulta turpiin tuntien temperamenttisi.”
Yuri kuunteli. Hänen sydämensä alkoi taas hakata kiivaammin. Vai sitä Otabek tarkoitti. Hän tarkoitti sitä suudelmaa. Oliko se ollut syynä siihen, kuinka Otabek on ollut niin outo ja vaivautunut ja yrittänyt keksiä vähän väliä jotain sanottavaa ihan mistä tahansa? Merkityksettömiä sanoja. Ja Yuri kun oli vaivannut päätään miten saisi sanottua että ei se haitannut lainkaan, päinvastoin, mutta miten sellaisen voisi sanoa.
Ei saamari sentään, hänen pitäisi sanoa se nyt, tai tämä ainoa tilaisuus menisi ohitse ja he vain lähtisivät patikoimaan yhtä hölmöinä kuin mitä he nyt olivat.
Yuri katsoi Otabekiin ja virnisti.
”Voitko mitenkään unohtaa ja antaa anteeksi typeryyteni?” Otabek kysyi onnettomana ja joutui vain arvailemaan mitä helkuttia Yurin virnistys tarkoitti. Ehkä kaikki sittenkin kääntyisi parhain päin tai sitten hän saisi katua syntymäänsä.
”En aio unohtaa, enkä antaa anteeksi”, Yuri sanoi ehkä vähän liian kärkkäästi ja näki Otabekin olemuksen lysähtävän. ”Tarkoitan että... voisitko tehdä sen uudelleen?” Yuri sanoa töksäytti nyt jo paljon pehmeämmin. Otabek näki Yurin taas punastuvan ja tämä oli kuin pieni pelästynyt kissanpentu.
”Uudelleen. Haluatko sinä että minä suutelen sinua uudelleen?” Otabek ihmetteli ja Yuri vain nyökkäsi. Hänen sydämensä tuntui ponnahtavan jostain vatsanpohjasta kurkkuun sen kuullessaan. Ei hän ollutkaan pilannut mitään. Hän oli hetkessä Yurin vierellä ja kietoi kätensä tämän ympärille. Hän antoi nenänsä koskettaa Yurin nenää. Kun hän suuteli tänään jo toistamiseen tuota vaaleaa hymyilevää ystäväänsä, hän näki Yurin sulkevan silmänsä ja tämän huulilta pääsi pehmeä ynähdys. Niin kaunista näkyä hän ei unohtaisi ikinä.
Otabek tunsi kuinka Yuri rutisti häntä lujasti ja pysytteli siinä syleilyssä, mikä kesti paljon kauemmin kuin aamupäivällä. Kun he irrottautuivat toisistaan, Yuri yritti pyyhkiä silmäkulmaansa aivan huomaamattomasti, mutta tietysti Otabek oli huomannut sen. Otabek nosti Yurin jaloilleen ja halasi vielä uudelleen.
”Sinä näytit minulle mitä on pinkki ja purppura”, Yuri sanoi kohta. Kun Otabek ei käsittänyt mitä Yuri tarkoitti, he kävivät miellyttävän keskustelun. Yuri kertoi kuinka juuri Otabek oli se, joka oli avannut hänen silmänsä näkemään asioita ja elämä tuntui saaneen uusia värejä. Otabek oli se, joka maalasi mustan ja valkoisen päälle sateenkaarta.
”Ja olen valmis kävelemään kohti sinistä ja vihreää”, Yuri lopetti puheensa väreistä ja niiden merkityksistä viime päivien aikana.
Sinä iltapäivänä he kävelivät kohti sinistä ja vihreää. He jakoivat vielä yhden pinkin ja purppuran hetken, joka oli kuin sinetti sille että heidän ystävyytensä nuppu sai puhkea kukkaan ja molemmat halusivat sen jatkuvan sillä tiellä, jonne ensiaskeleet oli otettu. Yuri ei edes huomannut hyttysiä ja muita ötököitä, sillä hän oli niin täynnä uutta elämää ja tunnetta että oli sokea kaikelle muulle, paitsi Otabekille ja tämän seuralle.
*banja eli sauna, venäläinen kansansauna
Kirjoittajalta: Nyt pieni vuodatus tähän loppuun. En ole ikinä innostunut lukemaan mangaa tai katsomaan animea, enkä olisi kuuna päivänä uskonut, että katsottuani Yuri!!! on Icen, haluaisin katsoa sen heti uudelleen ja taas uudelleen. En ole kokenut tällaista fiilistä ja vientiä sitten Harry/Dracon (vuosilta 2005-2007) kun ekan kerran kirjoitin fikkejä heistä. H/D vanhana suolana alkoi janottaa 2017 uudelleen.
Mutta nyt! Olen niin fiiliksissä Yuurista ja Viktorista, joiden rakkaustarina on hyvin selkeä (ja samalla hieman monimutkainen) mutta myös Yurista ja Otabekista ja animen antamasta mahdollisuudesta sukeltaa heihin syvemmin, koska vihjeitä on annettu vaan ei selkeää tarinaa. Tämä on aivan huikeaa!
