Viimeinen matka
Kirjoittaja: niiina
Ikäraja: K-11
Lajit: Angst, hieman fluff, one-shot
Varoitukset: Sisältää kuoleman
Beta: Nay-, kiitos!
Paritus: Draco/Hermione
Kuvaus: Hän vihasi hyvästejä. Hän vihasi menetyksiä. Hän vihasi tätä päivää.
A/N: Keksin Nayhanille juonen hänen ficciinsä ja päätettiin yrittää niin, että kirjoitan tästä oman versioni Potter fandomilla ja hän normi novellina. Haluttiin katsoa miten saman idean voi toteuttaa monella eri tavalla.
Idea liittyi hyvästeihin ja junaan, sekä hahmoon joka seisoo asemalla. Muuten toteutus oli täysin vapaa. Kursivoidut kohdat ovat muistelmia.
Ficci vanhasta finistä.
Vaaleahiuksisen miehen hiukset lensivät tuulen aaltojen mukana. Ne osuivat hiljaa hahmon otsalle ja kiertyivät kaaressa takaisin ilmaan. Ne lensivät vapaasti, paljon vapaammin kuin niitä kantava henkilö. Hahmon kasvot olivat kalvenneet entisestään ja ilme oli mitään sanomaton.
Junan vaunut ohittivat pitkän hahmon yksi toisensa jälkeen. Niiden vauhti kiihtyi ja vaunut enää vain livahtivat nuoren miehen näkökentän läpi, kuin elämä olisi luisunut käsistä ja karannut tuon mukana. Aivan kuin hänen koko elämänsä kulkisi hänen ohitseen nopeutettuna. Näyttäen niin ilot kuin surutkin. Näyttäen menetykset ja saavutukset, joiden vuoksi hän oli koko elämänsä taistellut. Tänään mikään saavutus ei kumminkaan tuntunut miltään.
Ei miltään.
”Tule, mennään!” huusi ruskeahiuksinen tyttö kauempana. Draco käänsi päänsä äänen suuntaan ja huomasi kesämekkoon sonnustautuneen nuoren naisen, joka juoksi pitkin nurmea. Tytön hymy oli kavunnut hänen huulilleen ja siitä poskille luoden kauniit hymykuopat tämän hennolle iholle. Draco hymyili.
”Tulen, tulen. Odota nyt vähän, nämä pitää pakata”, Draco mutisi ja keräsi tavaroita koriin samalla nostaen viinipullon ja viltin maasta. Mies huokaisi hiljaa ja ujutti pullon koriin nostaen nyt viltin käsiensä varaan, koettaen laittaa sitä kasaan. Draco tunsi kovan tönäisyn viltin toiselta puolelta ja kaatui maahan selälleen, viltin peittäessä tämän näkökentän.
”Mitä – ”, mies aloitti.
”En voinut vastustaa kiusausta”, kuului nauravainen Hermionen ääni viltin yläpuolelta. Draco tuhahti ja työnsi viltin kasvoiltaan, kohdaten kaksi pähkinänruskeaa silmää. Mies ei voinut olla hymyilemättä naiselle ja ottamatta tämän kasvoja käsiensä väliin.
”Olet unelma.”
Juna kiihdytti kiihdyttämistään. Ihmiset olivat työntäneet päitään ikkunoihin kiinni ja vilkuttivat laiturilla seisoville rakkailleen. Draco ei huomannut maailmaa ympärillään. Juna oli ainut asia mitä hän ajatteli. Juna ja sen menneisyyteen johtava jana. Tuo juna oli hänen menneisyytensä, se oli hänen tulevaisuutensa.
Mies sohaisi hieman sekaisia hiuksiaan kädellään ja pyyhkäisi samalla poskeaan. Se oli kylmä. Se oli jäätä. Mikä oli janan onnen alku?
”Hei – Au! Varoisit vähän”, tyttö huokaisi hiljaa ja hieroi päätänsä. Draco kosketti jomottavaa ohimoaan ja huomasi maassa istuvan tytön. Viistokujan hälinässä hän ei ollut huomannut tuota hahmoa. Draco nielaisi ja ojensi ajatuksissaan kätensä tytölle. Tämä tarttui siihen empimättä ja nousikin nopealla liikkeellä ylös pojan vedettyä tätä.
”Et meinannut pyytää anteeksi?” tyttö tokaisi ja vasta nyt kääntyi katsomaan vaaleahiuksisen pojan jäänharmaisiin silmiin.
”Draco, tai siis Malfoy?” tyttö kysyi hämmentyneenä.
”Granger”, Draco vastasi ja irvisti vanhaan koulutapaansa. Hermione muuttui hieman punaiseksi ja sai Dracon naurahtamaan kuivasti.
”Jos en paremmin tietäisi, sanoisin sinun olevan ihastunut minuun”, poika tokaisi itsevarmasti saaden punan syvenemään tytön kasvoilla. Dracon kulmat kohosivat hämmennyksestä.
”Sinä olet!”
Kaikki nuo hetket olivat menneisyyttä. Ne olivat kipua tuottavia. Ehkä ne vielä joskus saisivat hymyn leikkimään Dracon kasvoilla. Tänään kumminkaan mikään ei tuntunut hyvältä. Tänään kaikki oli kipua. Tänään maailma oli ruma. Menneisyydessä se oli kaunis.
Junasta aiheutuva tuulen viima heilutteli nyt vaaleita hiuksia kahta kovempaa. Ne tekivät eriskummallisia voltteja ja kierivät kilpaa miehen päässä. Kasvot kalpenivat entisestään naisen vaunun lähestyessä tätä.
”Kukaan ei hyväksy meitä”, Hermione niiskaisi. Draco kohotti Hermionen toiselta puolelta kulmiaan kysyvästi. Hermione tuijotti Dracon asunnon tummaa kattoa ja tunsi kuinka pieni kyynel karkasi hänen silmäkulmastaan.
”Mitä väliä muilla on?” Draco sanoi viimein ja kääntyi kyljelleen sängyllä.
”Tuntuu vain pahalta, kun ihmiset katsovat kuin roskaa. Eivät sinua, mutta minua”, Hermione jatkoi hiljaa kääntäen katseensa Dracon hämmästyneisiin silmiin. Draco nosti kämmenensä leikkimään Hermionen poskella ja pyyhkäisi peukalollaan tämän yksinäisen kyyneleen pois.
”Sinä vain kuvittelet”, Draco sanoi kuiskaten ja painoi huulensa naisen lämpimälle otsalle. ”Ei muilla ole mitään väliä, ei heidän mielipiteensä kerro mitään. Sinä olet tässä ja se on tärkeintä. Kummat tietävät paremmin, mikä on sinulle parasta, sinä itse vai he?” Hermione hymyili Dracon sanoille.
”Minä”, Hermione sanoi hiljaa. ”Ja sinä.”
Jokainen sana oli enää pahalta tuntuvaa aaltoa. Se oli kuin kivun aalto, joka upotti suurella vyöryllään. Mutta tänään, vain tänään.
Vaunu alkoi lähestyä. Vaunu, joka hänen pitäisi vielä viimeistä kertaa kohdata. Se lähestyi sekunti sekunnilta miestä. Se toi mukanaan osan vaikeaa elämää. Se sai pahemmat muistot pään perältä nousemaan viimeistä kertaa Dracon mieleen. Miehen lasittuneet silmät alkoivat kerätä kosteutta ja tämä hivutti kieltään hitaasti huuliaan pitkin, tuntien kaiken sen ahdistuksen sisällään. Se söi häntä, se söi häntä pala palalta, kun lopulta ei enää olisi mitään jäljellä.
Ei mitään.
”Sinä et ymmärrä… Meillä ei ole tulevaisuutta, meillä ei ole elämää yhdessä”, Hermione sanoi hiljaa. Draco inahti hiljaa.
”Mitä sinä puhut? Eilen kaikki oli hyvin”, Draco sopersi.
”Minä en halua satuttaa sinua, en niin paljon, kuin minuun sattuu edes sanoa tämä”, Hermione huokaisi ja haroi ennen niin tuuheita hiuksiaan. Draco huomasi kuinka tyttö oli kalventunut ja kuinka hänen hiuksensa olivat harventuneet. Milloin tämä kaikki oli tapahtunut?
”Mistä sinä puhut?” Draco kysyi varovasti ja piti kiinni tiukasti Hermionen riutuneista käsistä.
”Sinä olet ollut niin sokea rakkaudesta, ettet huomannut. Minäkään en huomannut”, nainen niiskutti. Draco katsoi huolestuneesti Hermionen silmiin, joista oli kadonnut ilo elämään. Se vanha palanut polte oli kadonnut. Kuollut.
”Mikä sinulla on?”
”Olen sairas, Draco.”
Viimein Hermionen vaunu lipui miehen kohdalle. Nopeassa vauhdissa hän pystyi näkemään tytön itkun sumentamat kasvot ja sen kaiken kivun, joka oli pakkautunut vuosien varrelta. Viimein Dracon mielessä vaunu tuntui hidastuvan. Aivan kuin hidastetussa elokuvassa se lipui miehen ohi, naisen nostaessa kätensä ikkunan kylmää pintaa vasten. Draco nielaisi ja tunsi kuinka hänen kurkkuaan kivisti. Tunne valtasi hänet päästä jalkoihin ja taisteluista huolimatta hänen kätensä nousi ylös antaen Hermionelle tämän kaipaavan vastauksen. Naisen huulille suli surullinen hymy ja Draco tunsi kuinka kostea piste valui pitkin hänen virheettömän kalpeaa ihoaan.
Hän vihasi hyvästejä. Hän vihasi menetyksiä. Hän vihasi tätä päivää.
”Ei sinun tarvitse lähteä!” Draco huokaisi ja piti Hermionen niin lähellä itseään kuin suinkin pystyi. Hän ei halunnut laskea irti. Ei koskaan. Jos hän laskisi irti, hän ei koskaan saisi sitä enää takaisin.
”Tarvitsee. Draco, minä kuolen. Minun täytyy mennä”, Hermione kuiskasi hiljaa nojatessaan Dracon vahvaa olkapäätä vasten. Draco tunsi, kuinka hänen olkapäänsä kastui Hermionen kyynelistä. Ei sillä ollut väliä. Ei millään ollut.
”Se sattuu”, Draco jatkoi painaessaan päänsä Hermionen hiuksiin.
”Tiedän. Se sattuu liikaa”, Hermione niiskaisi ja suuteli hellästi Dracon kaulan kumpua. ”Elämän täytyy sattua.”
Juna ohitti laiturin. Se näkyi kaukana edessäpäin ja Draco tuijotti sen perään ilmeettömänä. Se oli kuoleman juna. Se oli menneisyyden ja nykyisyyden yhdistelmä. Jokainen pääsi hyvästelemään rakkaansa, jokainen pääsi joskus astumaan tuohon junaan. Draco tiesi, että vielä hän ei saavuttaisi tuota junaa. Joskus hän lähtisi Hermionen perään, mutta tämä päivä se ei ollut. Tämä päivä oli omistettu kivulle, omistettu Hermionen muistolle.
Dracon kädet tärisivät. Mies laittoi sormensa nyrkkinsä sisälle ja puristi niitä antaen kyyneleiden ensimmäistä kertaa valua polttavina poskilleen. Hän ei sallisi niiden tulla enää koskaan. Vain juna sai sen kunnian. Vain kuolema sai nähdä tämän.
Juna tuuttaisi viimeisen kerran jossain kaukaisuudessa ja katosi savun peittämään maastoon. Draco rykäisi hieman ja huomasi muiden ihmisten jo kadonneet laiturilta. He olivat hyväksyneet kohtalonsa. Draco ei, ei vielä. Hän halusi hetken, vain pienen hetken ymmärtää kaiken.
Hän kaatui polvilleen aseman kovalle maastolle ja löi nyrkkinsä maahan. Se sattui, mutta ei tarpeeksi viedäkseen rikkonaisen sydämen kipua. Draco painoi päänsä vasten betonista lattiaa ja tunsi kuinka pahanolon aalto väistyi hieman. Hän nosti päänsä maasta ja katsoi junaradan raiteiden matkaa kaukaisuuteen. Aurinko nousi ikuisuudelta tuntuvan matkan takaa ja valaisi hieman Dracon kalpeita kasvoja.
”Lepää rauhassa, Hermione.”
A/N: Taas minä pelleilen osastojen kanssa. En osaa taaskaan päättää kumpaan tämä kuuluisi (varmasti pimeyden voimiin), mutta haluan painottaa tarinan rakkautta, en surua. Siksi tänne. Rakastan kommentteja!
