Kesäpäivän salaisuus
S • romantiikka, fluff, femme • raapale (300 sanaa)
A/N: Mun teki mieli kirjoittaa jotain kesään sijoittuvaa femmeä ja tämmöinen pätkä syntyi.
Tämä piti olla vähän lyhyempi, mutta eipä se mitään, viime aikoina on sen verran paljon mikromittaisia tekstejä raapustellut, että oli hyvä välillä siirtyä ihan kunnon raapalemittaan. Mielestäni tämä on aika onnistunut teksti, toivottavasti joku muukin tykkää!
Matilda tiesi, ettei hän saanut tykätä Lotasta sillä tavalla. Mutta kun Lotta tuli vettä valuvana, pirteän punainen uimapuku päällään ja vaalea iho hohkaessa auringonvalossa makaamaan rannalle pyyhkeen päälle, Matilda ei voinut sysätä sivuun sitä tunnetta, joka hänet täytti.
Lotta oli niin kaunis – tämän hymy pystyi valaisemaan pahimmankin pimeyden ja kupliva iloisuus tarttui väistämättä kaikkiin ympärillä oleviin. Lotta oli aina valmis auttamaan, kuunteli, kun Matildalla oli murheita, ja oli aidon onnellinen, kun Matildalla oli hyviä uutisia jaettavanaan.
Vuodet olivat lähentäneet heitä ja kutittava tunne Matildan vatsanpohjassa oli hiljalleen vain kasvanut. Hän oli ihastunut ystäväänsä, ja vaikka se oli kaikkien sääntöjen vastaista, Matilda tiesi, ettei se tunne lähtisi pois.
Käsi hipaisi hänen kättään ja Matilda säpsähti, siirsi katseensa Lotan hymyileviin kasvoihin.
”Tiedätkö mitä? Olisi kiva jäädä juuri tähän hetkeen ikuisesti”, Lotta sanoi, ja se oli jotenkin todella suloista. Matildan vatsanpohjassa alkoi kipristellä ja hentoinen puna nousi hänen auringon kuumottamille poskilleen.
Hän käänsi katseensa pois hieman nolostuneena, vaikka tiesi, ettei Lotta luultavasti erottanut hänen punasteluaan. Lotta laski kätensä hänen kätensä päälle, alkoi piirtää iholle pieniä kuvioita etusormellaan ja Matildan sydän oli hypähtää ulos hänen rinnastaan.
Lotan suusta karkasi pieni, ehkä hieman hermostunut naurahdus.
”Sun kanssa on niin ihanaa ja helppoa olla.”
Matilda kääntyi taas katsomaan Lottaa, kohtasi tämän lempeän katseen. Lotan silmissä oli toivon pilkahdus – sama, jonka Matilda tiesi olevan myös hänen silmissään. Toivo kipinöi voimakkaasti, mutta sitä varjosti kielletyn hedelmän leima.
”Mutta eihän me voida...” Matilda aloitti, mutta lause kuihtui kokoon ennen loppuaan.
”Ei meidän tarvitse kertoa kellekään”, Lotta sanoi, käänsi Matildan käden ja lomitti heidän sormensa.
Matilda hymyili, vaikka pieni epävarmuus kolkutteli takaraivossa. Vaikka he eivät kertoisi, muut saattaisivat huomata jotain olevan meneillään. Kyläpahasen mummot tuntuivat eritoten olevan tarkkasilmäisiä.
Matilda ei kuitenkaan tohtinut hylätä mahdollisuutta.
”Ehkä me sitten voidaan…”
Lotan hymy oli valloittava eikä Matilda voinut muuta kuin uppoutua sen kauneuteen.