Varas ja prinssi • S • jatkis, 11. luku 16.10.2020

[Odo]

Otsikko: Varas ja prinssi
Kirjoittaja: Odo
Ikäraja: Sallittu
Genre: draama
Varoitukset: -
Pituus: prologi, 11/22 lukua, (epilogi)
Vastuusvapaus: Omaa käsialaani.
Tiivistelmä: Tarina vastuuntuntoisesta varkaasta ja vastuuta pakoilevasta prinssistä.

A/N: Juupajuu eli tässä olisi CampNaNoWriMoni 04/2020! Luvut tulevat olemaan lyhyitä ja kokonaismitta abouttiarallaa ~26 lukua ellen summaile joitain lukuja yhteen sekä prologi että epilogi toki myös. Tavoitteena puolikas nano eli 25 000 sanaa. Tervetuloa seuraamaan! Tarkoitus julkaista aina "suurinpiirtein" sitä mukaa kun valmistuu, kun kirjoittelen ja editoin samoilla vauhdeilla. Tämä on tällainen blokinpurku -projekti, jolla koetan saada hanoja auki.

15.10.2020: Tämä on myös jatkunut blokinpurku-projektina, sellaisena, mitä en ota turhan vakavasti. Uusi lukujaottelu vahvistaisi, että lukuja on tulossa 22. ja epilogi yhteensä ja tavoitteena olisikin kirjoittaa tämä vielä vuonna 2020 valmiiksi.

4.6.2021: Jos tänä vuonna valmistuisi.

Prologi

Valta ei oikeastaan pelännyt kiinnijäämistä. Eikä edes häviötä. Ympärillä vallitseva metelikin oli jo kadonnut hänen korvistaan. Käsissään Valta piteli pelikortteja ja yllään pelinhengen mukaista vakautta. Vastapeluri oli muukalainen, joka ei häpeillyt ja esiintyi näyttäen kasvonsa, ilmeensä ja eleensä. Vaikka Valta epäilikin toisen miehen peitelleen todellista nimeään, hän ei voinut siitä syyttää miestä. Valta itse oli pukeutunut huppuviittaan antaen sen peittää kasvonsa ja käyttänyt nimeä, jollaisella ei olisi koskaan tullut nimetyksi. Salakapakan tunnelma, muukalainen ja neljä kuningasta hänen käsissään sai adrenaliinin virtaamaan. Valta korotti panosta.

Muukalainen vastasi siihen häijysti: “Kaikki peliin.” Jos Valta olisi todella pelannut kaiken omaisuutensa, tuo katurotta eläisi lopun elämäänsä kuin kuninkaallinen. Valta ei uskonut voivansa hävitä, mutta ei ottaisi ikinä sellaista riskiä. Sitä tappiota hän ei olisi voinut kantaa isänsä edessä, vaikka usein hänen mieleensä hiipi ajatus, mitä hyötyä oli rikkauksista joilla ei voinut ostaa vapautta. Panokseksi Valta laittoi mukanaan olevan nahkapussin sisällön. Sekin sisälsi enemmän kultaa kuin kenelläkään tässä kaupungin syrjäkujalle piilotetussa kapakassa oli. Se ei ollut vastoin sääntöjä, mutta katsoessaan vastapuolellaan olevaa peluria, hän uskoi muukalaisen pelanneen kirjaimellisesti kaiken paitsi vaatteet yltään.

Tottumattomana moiseen röyhkeyteen Valta ei enää osannut peittää kasvoille hiipivää omahyväistä hymyä. Salakapakan meteli tuntui palaavan, kun peli lähestyi loppuaan. Valta tuli taas tietoiseksi kolpakoiden kilahtelusta pöytiä ja toisiaan vasten, savun ja hien tunkkaisesta hajusta ja kaikesta siitä remuamisesta. Rahvasta, Valta ajatteli. Jopa huorat, jotka Valta oli työntänyt syrjään mielessään, olivat taas läsnä tarkkailemassa heitä. He odottivat, kumpi miehistä voittaisi. Valta oli uppoutunut pelin aikana ainoastaan muukalaisen silmiin. Häivähdyksessä vihreää paloi voitonjano yhä, vaikka kaikki oli pelissä.

Valta laittoi korttinsa pöydälle harkitun rauhallisesti. Neljä kuningasta. Muukalaisen katse ei värähtänyt tämän pudottaessa omat korttinsa huolettomasti pöydälle. Valtan sydän jätti lyönnin väliin ja hakkasi pian lujempaa kuin aikoihin. Muukalainen hymyili ja Valta laski katseensa vihreistä silmistä pelikortteihin. Täyskäsi. Valta tiesi voittaneensa, hän tunsi kortit. Muukalainen kiitti pelistä ja katosi muun kapakkaväen keskuuteen.

Iloitsematta voitostaan ja adrenaliinin paetessa suonistaan, Valta päätti lähteä. Vaikka hän ei pelännytkään kiinnijäämistä, olisi ollut typerää jatkaa omaa peliään liian kauan. Täällä hän saattoi olla joku toinen, naamioituneena huppuviittaan. Valta keräsi uuden omaisuutensa, jolla ei tehnyt käytännössä mitään. Rahvaan pennejä ja vain lantti rahvaalle harvinaista hopeaa. Valta pudotti kolikot nahkapussiin kullan sekaan ja nousi ylös pöydän äärestä. Huorat parveilivat hänen ympärillään, mutta Valta kieltäytyi heidän palveluksistaan.

Valta oli jo nauttinut tarpeekseen saamalla hetken vapautta. Lähtiessään kävelemään syrjäkujalta lähes yhtä nuhjuiselle pääkadun pätkälle, Valtan otti kiinni tappion saanut muukalainen. ”Hyvä peli. Piditkö siitä?” muukalainen kysyi ja vaikutti omituisen tyyneltä. Valta ei jäänyt rupattelemaan. Muukalainen ei pistänyt pahakseen ja katosi sitten pois Valtan tieltä.

Linnan porteilla Valta riisui hupun päästään ja kiersi tuttua reittiä palvelusväen ovelle. Kokeillessaan taskujaan Valta tajusi nahkapussinsa puuttuvan. Ensiksi kasvoille leimahti häpeä, sitten ärtymys. Muukalainen oli vienyt sen aivan hänen huomaamattaan.

Tappion karvas maku poltteli suussa, vatsanpohjassa. Valtan sisääntulo keskeytti piikojen teetauon. Valta käytti auktoriteettiaan: ”Sinä siinä, hae vartijani.”

”Kyllä, teidän korkeutenne.” Piiat kumarsivat nuorelle prinssille ja katsoivat epäröiden tämän jälkeen, kun Valta jätti taakseen palvelusväen tilat ja suuntasi kohti linnan ylväämpiä osia.

[Avaruuspiraatti]

Oi, tämä oli tosi kiva aloitus! Minusta tuo Valtan oikean identiteetin paljastuminen onnistui tässä hyvin. Ei liian hitaasti, muttei liian nopeastikaan. Mulle se paljastui tietenkin aikaisemmin, kuin ehkä ensikertaa tätä lukevalle, koska olen saanut kuulla niistä sun suunnitelmiasi! Uskon kuitenkin, että "ensikertalaiselle" tämä Valtan identiteetti aukeaa kivalla tahdilla.

Hah, minä jo mietinkin, että antaako muukalainen tosissaan Valtan viedä kaikki rahansa No eipäs antanutkaan! Taitaa Valta lähteä vartijoidensa kanssa rötöstelijän perään.

[Odo]

Avaruuspiraatti, ihanaa, että viskasit kommentilla. ♥♥ Ja ihana kuulla, että tuo "paljastus" onnistui kivaan tahtiin. Vaikka itse otsikkokin jo vähän laittaa siihen suuntaan sitä viemään, mutta kuitenkin sai vähän sitä "jännitystä" tähänkin aloitukseen. Taitaapa Valta tosiaan lähteä, ehkä, ehkä. Tänään julkaisen ensimmäistä lukua, joka olisi aika purkissa - jos siis saan toisen luvun "varastoon" ennen sitä!

[Odo]

1. luku

Väki oli harventunut pääkadulta, mutta Tiera ei ollut suinkaan yksin kuljeskellessaan verkkaista tahtia vailla päämäärää. Joukosta erottuivat ne harvat rikkaat, joiden rahapussukat Tiera näpisti taskuihinsa ohikulkiessaan. Jonkun koira haukkui hänelle, eikä Tiera oikeastaan välittänyt. Hymynkare hänen kasvoillaan kieli hyväntuulisuutta. Saamastaan saaliista Tiera oli ylpeä, vaikka ei ollutkaan voittanut sitä rehdisti.

Tiera maksoi toriaukion viimeiselle myyjälle kahdesta omenasta ja perunoista. Muut myyjät olivat sulkeneet jo kangaskattoiset kojunsa tältä päivältä. Kaupatkin olivat jo sulkeneet ovensa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Tiera poikkesi takaisin pääkadulle ja vilkaisi sen päässä näkyvää korkeana kohoavaa linnaa. Sen valkoisuutta värjäsi auringonlasku punaisen ja oranssin hehkulla. Vaaleaksi maalatut kaupungin puutalot ja niiden punaiset katot jäivät linnan varjoon. Näytti sille, ettei aurinko koskaan koskettaisi heidän vähäpätöisempien ihmisten arkea.

Katsellen hetken koreaa linnaa Tieran hymy hyytyi hetkeksi. Hän näki silmänurkastaan pari kaupungin vartijaa seuraamassa hänen liikkeitään, mutta eivät he lopulta hänestä piitanneet. Tiera jatkoi matkaansa ja pysähtyi silloin tällöin vaihtamaan kuulumisia tuttavien kanssa.

“Miten menee? Kaunis päivä tänään”, kyseli kukkakauppiaan rouva.

“Hyvin, rouva. Ovatko ruususi menneet kaupaksi?” Tiera vastasi ja esitti kohteliaan kysymyksen. Kyseiset ruusut olivat varsin tunnettuja.

“Oli mukava tavata, Tiera!” useimmat Tieran kanssa hetken viettäneet kaupunkilaiset sanoivat rupattelun lopuksi. Tieran hyväntuulisuus palasi.

“Sehän on Tiera. Katsohan Vahti, kuka se siinä!” leperteli vanha mies, jonka Tiera oli oppinut tuntemaan jo pikkupojasta lähtien. Tämän koira heilutteli häntäänsä ja katseli utealiaasti Tieraa.

“Vahdista on tullut jo iso poika. Antaako se enää rapsuttaa itseään?”

Vahtia Tiera oli rapsuttanut pitkään. Se ei haukkunut hänelle, nuoli vain kättä kuin kunnon koiran kuuluikin. Laikukas sekarotuinen olisi ollut innokas lähtemään Tieran matkaan. Useat juttutuokiot lämmittivät Tieran mieltä.

Kaupungissa todella eli monenlaista väkeä. Oli niitä, jotka olivat sieltä rikkaammasta päästä ja asuivat lähempänä linnaa ja kaupungin syrjäisempien kolkkien köyhiä. Tiera ei ollut kumpaakaan ja osui jonnekin välimaastoon. Samaan välimaastoon kuuluivat niin kauppiaat, kojunpitäjät kuin suutarit ja sepätkin. Tiera tunsi heidät kaikki ainakin jollain tasolla.

Hän itse oli oman elämänsä herra, vaikka ei omannutkaan työtä tai kattoa päänsä päällä ainakaan samanlaisessa merkityksessä kuin useimmat muut omasivat kattonsa ja kotinsa. Hän kuitenkin pärjäsi ja hänestä pidettiin, kuten hänkin piti kaupunkilaisista. Kaikki eivät kuitenkaan pärjänneet yhtä hyvin.

Pääkadulla olevat kerjäläiset keräsivät päivän kolikoitaan hatuista, puumukeista ja kukin mistäkin kulhon korvikkeesta. Tiera ei kehdannut heittää kenellekään kolikkoa, kun vartijat olivat niin lähellä.  Vartijat vain sietivät kerjäläisiä ja huonoimpina päivinä ajaisivat heidät takaisin koloihinsa, eikä Tiera halunnut ottaa sitä riskiä. Tiera kyllä muisti, millaista oli ollut kerjätä kadulla, kun hän oli ollut nuorempi. Nyt kahdenkymmenenneljän vuoden iässä, hän pärjäsi jo paremmin. Hän oli kyllä varas, mutta ei piitannut siitä. Salakapakka oli oiva paikka nyhtää ilo irti niiltä rikkailta, jotka etsivät kokemuksia tai piilottelivat vaimoiltaan tai kunnianarvoisilta vanhemmiltaan, kuka keneltäkin. Tieran aiemmin tapaama herra oli ollut samaa maata neljän kuninkaansa kera.

Neljä kuningasta oli kieltämättä hyvä käsi, Tiera ajatteli ja maiskutteli suussaan kirpeää omenaa. Oli satokausi ja omenat parhaimmillaan. Tiera jatkoi matkaansa ja katsoi, miten aurinko laski. Sujahdettuaan pääkadun varrelta pienemmille kujille talojen välissä riippuivat vaatteet kuivumassa tuulen huminassa. Tuuli oli leuto ja tuuditti mukavasti Tieran matkaa. Ilta eteni rauhallisesti hänen astellessaan sokkeloisia kujia ja katsellen, miten kissat mourusivat roskiksien luona toisilleen tähteiden toivossa. Rottiakin olisi piisannut, mutta kollit eivät tuntuneet niistä välittävän tai olivat saaneet niistä jo tarpeekseen.

“Hoi, Tiera!” kuului huuto, johon Tiera vastasi heilauttamalla kätensä tervehdykseen. Se oli kalakaupan Ukko, joka häntä puhutteli. Tieran suu levisi virneeseen. Hän oli saapunut jo sataman laitamille, jossa hän piti omaa majapaikkaansa ja Ukko oli vanha tuttu. Oikeastaan mies oli ystävä, jollaisia Tieralla oli hyvin vähän. Tiera heilautti kättään ja haukkasi viimeisen palan omenastaan ennen kuin heitti tähteet lokkien vietäviksi.

“Söikö kala tänään hyvin?” Tiera uteli, kun mies läimäytti häntä ystävällisesti selkään.

“Totta maar. Sujuiko kortinpeluu?” tämä esitti vastakysymyksen. Tiera virnisti, että saalis oli ollut maittava, mutta kohotti rahapussiensa sijaan perunasäkkiä.

“Vanha kelmi, olet kohta jo aikamies”, Ukko naurahti. Kyllähän mies tiesi, että Tiera oli varas ja hyvä työssään. Kalakauppias oli aina hyväntuulinen ellei myrskyt olleet pitäneet häntä liian kauan mantereella. Ukko saalisti itse omat kalansa, joita möi tuoreena niin rikkaille kuin köyhillekin. Tiera tiedusteli, saisiko hyvää tarjouskalaa päivän päätteeksi.

“Minä sinulle tarjoukset näytän, poika”, Ukko murahti, mutta löi kättä päälle vastoin sanojaan. Tiera tiesi voittaneensa taas yhden pelin ja saavansa perunoiden kylkeen rasvaista kalaa. Yhdessä he lähtivät astelemaan kohti satamaa ja kalakauppaa.

“Ethän muuten ole herättänyt vartijoiden huomiota?” Ukko tiedusteli. Tiera kohautti olkiaan.

“En tietääkseni, tuolla ne löntystelivät tavalliseen tapaansa”, Tiera sanoi ja huiskautti kädellään pääkadun suunnalle. Ukko kurtisti kulmiaan ja vaiensi ääntään.

“Ne etsivät jotain nuorta varasta”, Ukko paljasti. “Kuulemma varastanut itse prinssiltä. Hänen korkeudeltaan, siis.”

Tiera ei antanut hämmästyksen näkyä kasvoiltaan miettiessään tapaamaansa miestä, jolla oli ollut poikkeuksellisen paljon kultaa, liian huolitellut kynnet ja hienostuneet käsien eleet. Kasvot mies oli peittänyt, kuten ne kaikki, jotka pujahtivat salaa huorien syleilyyn tai pelaamaan korttia. Tieran kaltaiset katurotat viihtyvät siellä omina itsenään, vaikka Tieran työssä se olikin uhkarohkeaa. Hän oli kuitenkin aina ollut varovainen ja hoitanut työnsä niin vaivihkaa, että harva huomasi ja loput eivät välittäneet pikkurikollisesta tarpeeksi nostaakseen meteliä.

“Luuletko, että olisin ryöstänyt prinssiltä?” Tiera nauroi makeasti, vaikka todellisuudessa mietti todennäköisyyttä, saattoiko asia olla todella niin.

“Et sinä ehkä niin typerä ole, nulikka”, Ukko röhähti. “Toivottavasti.”

“En tietenkään”, Tiera vakuutti, vaikka antoi epäilyksen virrata mielessään. Hän yritti muistaa, oliko nähnyt edes vilausta miehen kasvoista tai saattoiko ruumiinrakenne olla sama kuin prinssillä. Moista kuninkaallista väkeä ei tosin rahvas nähnyt koskaan kuin kaukaa. Oli siis vaikea sanoa, Tiera tiedosti, mutta mahdoton sattuma se ei suinkaan olisi ollut.

“Hoi, sinä siellä!” Tällä kertaa huuto ei ollut ystävällinen kuten Ukon aiempi tervehdys. Käskevä ääni kohdistui suoraan Tieraan aivan yllättäen ja kääntymättäkin Tiera tiesi takanaan huutavan miehen olevan yksi vartijoista.

“Taisin sittenkin joutua kiipeliin”, Tiera naurahti hermostuneena ja oli valmiina pyrähtämään juoksuun, kun nurkan takaa häneen tarttui toinen vartija. Tiera oli hetken pyristellä vastaan, kunnes tajusi, miten miekka irtosi huotrastaan.

“Sinä lähdet meidän matkaamme”, vartija murisi hampaidensa välistä.

Nämä miehet eivät olleet tavallisia kaupungin vartijoita. Vartijoiden oli oltava itse kuninkaallisen kaartin väkeä, Tiera tajusi epäonnekseen.

Tieran ei tarvinnut viestiä katseellaan, että Ukon olisi parasta poistua vähin äänin. Mies teki niin sanomattakin ja pääsi pinteestä kuin ihmeen kaupalla. Toisenlaisissa olosuhteissa kalakauppiasta olisi voitu pitää jopa rikoskumppanina. Tällä kertaa vartijat olivat kuitenkin kiinnittäneet huomionsa vain Tieraan kuin käskystä.

Käden ympärille puristuneet sormet tekivät mustelmia Tieran iholle vartijoiden raahatessa Tieraa kohti pääkatua — ja sen päässä häämöttävää kuninkaan linnaa.

[Odo]

2. luku

Kuningatar Helena oli kutsunut poikansa luokseen. Valta seisoi vaivaantuneena äitinsä katsellessa mittatilaustyönä valmistettuja syvän sinisiä ja vihreähehkuisia mekkojaan. Niiden pitsikirjailut ja helmikoristeet olivat täydellisesti sommiteltu kokonaisuuksiin. Mekkoja oli ainakin tusina erilaista. Vaaleahipiäinen kuningatar rakasti merta ja oli vaatinut ompelijaa tekemään hänelle mekon, joka kuvastaa sen mahtia.

Mahtia oli myös kuningattaressa itsessään. Valta tunsi hikikarpaloiden kirpoavan niskaansa ja pyyhkäisi ne pois kämmenellään. Kuningatar katseli mekkoja ja silitti kankaita kuin kokeillen soljuisivatko ne kuin aallot hänen ihollaan ennen kuin puhui.

“Sinun tulisi tavata tuleva morsiamesi”, sanat soljuivat kuningattaren huulilta pehmeinä. Valta puristi kätensä nyrkkiin äitinsä seläntakana. Hän ei halunnut tätä avioliittoa — tyttöä meren takaa, joka oli pari kuukautta sitten tullut naimaikään.

Sitä varten nämä kaikki mekot olivat, heidän kihlauksensa juhlistamista varten, Valta tajusi. Koko hovi kutsuttaisiin paikalle ja vieraita virtaisi prinsessankin kuningaskunnasta.

Äitinsä ei piitannut siitä, mitä Valta halusi. Kuningatar kunnioitti ainoastaan aviomiehensä politiikkaa ja odotti kuumeisesti lapsenlasta. Valta tunsi olevan vielä aivan liian nuori isäksi. Prinssin velvollisuudet painoivat hänen hartioitaan.

“Olet jo kaksikymmentä. Haluan myös, että tulet tänään hoviin”, kuningatar jatkoi yhtä pehmeään sävyyn, vaikka Valta tiesi sanoilla olevan painoa, joka vaati myöntävän vastauksen. Valta koetti pitää kasvonsa ilmeettöminä, kun hänen äitinsä viimein katsoi häneen. Kuningatar Helena näytti rauhalliselta ja tyyneltä, mutta Valta ei antanut sen huijata itseään.

Valta oli sidottu tulevaan morsiameensa jo vuosia sitten, mutta kihlajaisjuhlia ei oltu vielä järjestetty prinsessan nuoren iän vuoksi. Nyt se oli enää vain ajankysymys, että kuningatar ja ennen kaikkea kuningas vaatisi sen tapahtuvaksi. Valta oli elänyt nuoruutensa ajatellen, että kihlaus oli vain sinettinä rauhansopimuksessa.

Enää sinetti ei yksin riittäisi. Valtan olisi tavattava tuleva morsiamensa ja juhlittava koko hovin edessä onneaan ja tulevaa avioliittoaan, johon hänet pakotettiin.

Kaiken lisäksi häntä odotettiin nyt hoviinkin, jota Valta oli vältellyt. Niissä juhlissa häntä liehiteltiin ja siellä nautittiin tarjoiluista vain muodon vuoksi, eikä koskaan saanut itseään kylläiseksi asti ruuasta tai juomasta.

Valta ei halunnut olla osana sitä juoruilua ja juonittelua, jota hovissa käytiin.

“Minä en halua naimisiin”, Valta vastasi, kun hiljaisuutta oli kestänyt jo kauan. Hänen sanansa hiipuivat loppua kohden, eikä kuningatar vaikuttanut kuulevan. Kuningatar katsoi poikaansa ja mittaili tätä katseellaan.

“Hankin sinullekin puvun”, kuningatar totesi eikä kysynyt, mitä Valta itse halusi. Valta ei halunnut verhoutua meren sävyihin. Hän halusi vain paeta koko juhlallisuuksia. Valta kuitenkin nyökkäsi vastaukseksi, kun ei tiennyt, mitä voisi sanoa.

“Voit poistua”, kuningatar sanoi ja palasi takaisin mekkojensa pariin. Valta lähti jättäen äitinsä hyvästelemättä, kun sanoja ei yksinkertaisesti tullut. Lähdettyään yksityisistä tiloista, Valta käveli kuningattaren salin läpi katsellen ikkunoiden takana hohkavaa aurinkoa ja pilvetöntä taivasta. Muutama pääskynenkin lehahti ikkunoiden ohitse.

Vapautta Valta kaipasi, ei kihlajaisjuhlia ja väistämätöntä avioliittoaan. Tänään hän menisi taas kaupungille huppuviitassaan, jos vaan saisi siihen mahdollisuuden, eikä äitinsä hakisi häntä kuin kädestä pitäen osaksi hovielämäänsä.

Mieleen palasi aiemmin kaupungilla tapahtunut varkaus, jonka kohteeksi hän oli joutunut. Muukalainen oli jo vangittu, mutta pelkkä ajatus mustensi hänen mielensä. Hän oli ollut varomaton ja antanut katurotan viedä kultansa.

Valta kirosi, ei hän oikein muutakaan voinut. Päivä oli entistäkin raskaamman tuntuinen, kun yksi kuninkaan lakeijoista tuli ilmoittamaan, että Valta oli kutsuttu valtaistuinsaliin. Kuningas Kaukomielen kutsut eivät olleet koskaan imartelevia, vaikka kuinka olisi ollut kuninkaan ainoa poika ja perillinen.

*

“Selitä.” Kuningas Kaukomieli oli äärimmäisen vakava mies, eikä koskaan käyttänyt turhia sanoja. Ei mitään ylimääräisiä kaunopuheisuuksia. Valta tiesi kysymättäkin, mitä häneltä odotettiin. Valtaistuinsalissa seisoi myös kuninkaallisen kaartin vartijoita, joita Valta oli lähettänyt varkaan perään. Kuningas tahtoi tietää, miten prinssi oli päätynyt moisen nöyryytyksen kohteeksi rahvaan parissa.

“Olin kaupungilla, koska —”, prinssi takelteli. Puna hiipi hänen kasvoilleen osittain raivosta ja osittain häpeästä. Kuningas kurtisti kulmiaan ja odotti.

“Se varas on jo vangittu, Teidän korkeutenne”, Valta sanoi. Hiljaakin lausutut sanat kaikuivat valtaistuinsalissa. Kuningas ei edes hievahtanut katsoessaan poikaansa korokkeeltaan halveksuvasti. Vartijat pysyivät ilmeettöminä, mutta tarkkailivat prinssiä.

“Teet minulle häpeää”, kuningas sanoi. Valtan sisällä kiehui, mutta hänellä ei ollut mitään selitystä, jolla olisi voinut korjata tilannetta. Kuningas oli varmaan saanut jo tietoonsa senkin, mitä Valta oli kaupungilla toimittanut. Tässä kaupungissa salaisuuksilla oli lyhyet jäljet, jos teki pienenkin erehdyksen.

Valta oli suutuspäissään tehnyt ison virheen lähettäessään vartijat varkaan perään. Ilman vangitsemista kuningas ei olisi koskaan saanut kuulla muutamasta kadonneesta kolikosta, muukalaisesta ja siitä, missä Valta oli aikaansa viettänyt.

“Poistu”, kuningas sanoi kylmästi. Valta kumarsi syvään kuninkaalle ja poistui valtaistuinsalista tuntien häpeää ja katumusta omaa hölmöyttään kohtaan. Hänellä ei olisi enää mitään mahdollisuutta matkata kaupunkiin salassa, sillä hän uskoi saaneensa uuden varjon. Kuningas ei antaisi hänen enää hortoilla ilman, että tietäisi asiasta.

*

Valta ei tiennyt, mikä hänet oli johdattanut vankityrmiin. Se saattoi olla vihaa varasta kohtaan tai tunne, että hän itsekin oli vangittu. Valta koetti vierittää mielessään kaiken syyn varkaan niskoille ja ehkä samalla haki helpotusta oloonsa, joka myllersi vatsassa. Päivä ei voisi muuttua enää pahemmaksi, vaikka Valta vierailisikin linnan vankityrmissä, joissa ilma oli aina kolea ja kuiva. Jopa tämä loukko voitti hovin, jonne äitinsä oli hänet kutsunut. Eikä Valta olisi edes kehdannut näyttää kasvojaan hovissa tänään, vaikka olisikin pitänyt siitä.

Kävellessään tyhjien sellien ohitse käytävillä laahustavat vartijat kumarsivat hänelle vaitonaisina, eivätkä kyselleet turhia. Valta oli siitä kiitollinen heille, vaikka se oli vain osa heidän työtään tai ehkä he arvasivat, kenen takia Valta siellä oli.

Muutamassa sellissä oleva vanki nukkui, eikä Valta välittänyt heistä. Hän pysähtyi vasta, kun näki tutun muukalaisen, joka ei nukkunut. Muukalainen oli valpas ja käänsi katseensa Valtaan niin, että vihreissä silmissä kipunoi. Valta ei oikeastaan tunnistanut, millaista tunnetta silmät kuvastivat.

“Neljä kuningasta”, muukalainen sanoi nauraen. Valta ei ollut osannut odottaa, että vanki puhuttelisi häntä, eikä varsinkaan kevyeen sävyyn. Neljä kuningasta olivat olleet Valtan voittokortit. Muukalainen muisti ne, tietenkin. Olihan hän hävinnyt pelissä koko omaisuutensa ja ottanut laittomin keinoin kaiken takaisin korkojen kera.

Ei Valtalla ollut mitään sanottavaa vangille. Siitä huolimatta hän vastasi: “Täyskäsi” sanojen karatessa huulilta. Vanki hymyili ja istuutui puulavetille, joka ajoi sängyn virkaa sellissä. Valppaissa silmissä oli tuike, jota Valta ei ollut osannut odottaa.

Samalla tapaa kuin kapakassa katosivat ympärillä olevat äänet. Valta upposi silmiin, eikä enää kuullut vartijoiden askeleita tai nukkuvien vankien rahisevaa hengitystä.

“Tulitko tervehtimään?” vanki kysyi uteliaasti. Valta tajusi, ettei vanki vaikuttanut hänelle katkeralta, vaikka istuikin kaltereiden takana. Valta ei olisi kutsunut tuloaan tervehtimiseksi, mutta lopulta hän nyökkäsi vastaukseksi. Tätä hän ei ollut osannut odottaa.

“Hienoa, minulla alkoikin olla tylsää.” Valtan sydän jätti lyönnin väliin. Kortit oli laskettu pöytään yhtä huolettomasti kuin silloin aiemminkin. Valta mietti, kuuntelivatko vartijat heidän keskusteluaan miten tarkkaan, mutta ei oikeastaan välittänyt. Vihan ja häpeän tunteet tuntuivat huuhtoutuvan pois.

[Odo]

3. luku

“Hienoa, minulla alkoikin olla tylsää”, Tiera naurahti ja mittaili prinssiä katseellaan. Tämä oli huoliteltu ulkomuodoltaan, mutta kasvoilla välähti epäusko. Tiera vastasi ruskeaan katseeseen ja hymähti. Hiljaisuus venyi, mutta ei kiusalliseksi.

Eikä tyrmissä koskaan ollut täysin hiljaista. Tiera erotti jokaiset askeleet, jotka vartijat jättivät jälkeensä ja vankien rahisevan hengityksen. Hän kuuli senkin, miten osa heistä puhui unissaan, ynisi tai vaikeroi. Jostain kauempaa kuului illan viimeisen rastaan laulu. Vaikka ilma oli kuiva ja kolea, saattoi silti erottaa veden virtauksen, vaikka Tiera ei osannutkaan paikantaa, mistä se tuli.

“Haluatko kertoa, miksi tulit tänne?” Tiera kysyi prinssiltä. Tämä vaikutti uppoutuneen hetkeen, jossa he olivat. Tiera piti sitä hyvänä merkkinä.

“Teidän korkeutenne”, Tiera lisäsi ja virnisti. “Neljän kuninkaan herra” olisi ollut liikaa, vaikka Tiera tavallaan halusikin koetella rajojaan. Hän ei aikonut näyttää prinssille, miten kovasti halusi päästä vapauteen.

Tieran oli pakko päästä vapauteen.

“Voit kutsua minua Valtaksi.” Prinssi näytti helpottuneelta pyytäessään Tieraa käyttämään synnyinnimeään kuin hän olisi luopunut koko prinssin kruunusta. Tiera harkitsi hetken ja maisteli nimeä huulillaan. Valta.

“Tulin tänne, koska —”, prinssi aloitti ja Tiera odotti, mutta lopulta prinssin hartiat lysähtivät, eikä tämä enää jatkanut lausettaan. Tiera halusi tietää syyn, miksi prinssi oli tullut. Syyttääkseen häntä vai painostaakseen häneltä tietoja? Halventaakseen häntä? Ei, sellaisesti ei ollut kyse, Tiera pystyi aistimaan sen.

“Pelataan”, Tiera ehdotti. Hän oli saanut pitää vain yhden esineen jouduttuaan tyrmiin ja sekin itsessään oli ihme. Hän oli valehdellut saadakseen pitää tunnesormuksensa, joka nyt poltteli hänen taskussaan. Prinssi Valta näytti epäröivän, mutta suostui sitten. Ainakin mies uskalsi pelata.

Ja ottaa riskejä.

“Hyvä on”, Tiera sanoi ja kaivoi taskustaan sormuksen. Hän ei pitänyt sitä kauaa kädessään, kun väri sen pinnalla alkoi aaltoilla ja etsiä sävyään. Tiera heitti sen lattialle kohtaan, josta myös prinssi Valta ylettäisi siihen.

“Minä kysyn kysymyksen. Sinä otat sormuksen käteesi ja vastaat”, Tiera aloitti ja toisen katsoessa häntä haastavasti, Tiera lisäsi: “Ja minä teen samoin.”

“Kierros on yksi kysymys ja yksi vastaus. Molemmat pitelevät sormusta vuorollaan.” Prinssi Valta katsoi häntä epäluuloisena. Tiera epäili, ettei Valta ollut koskaan nähnyt tunnesormusta ja ehkä ajatteli Tieran olevan huijari.

Tässä asiassa Tiera ei huijannut. Se oli lahja, jonka hän oli saanut kauan sitten.

“Ymmärrän”, prinssi Valta vastasi ja katsoi häntä silmiin. Tiera katsoi syvän ruskeita silmiä ja näki niissä risteilevät tunteet. Halun ja pelon. Tiera ei osannut arvata, mitä prinssi hänestä halusi tai pelkäsi.

Pelin henki oli saada totuus selville lukemalla värien avulla, mitä vastapeluri tunsi. Tunnesormusta ei oltu varsinaisesti tarkoitettu siihen käyttötarkoitukseen, mutta Tiera oli oppinut siitä olevan hyötyä myös totuuden etsimisessä. Tietenkään tunteet eivät aina olleet täysin luotettavia.

Tiera esitti ensimmäisenä helpon kysymyksen avatakseen pelin ja kertomalla käytännön kautta Valtalle, mikä oli sormuksen toimintaperiaate. “Mitä tunnet?” Tiera kysyi ja mittaili prinssiä katseellaan. Hän odotti vastausta siihen, mitä ei kyennyt lukemaan toisen kasvoilta.

Valtan kädessä sormus tuntui etsivän pitkään sävyyn ennen kuin sormus antoi vastauksensa Valtan todellisesta tunnetilasta. Tiera näki, että sormus asettui vaalean vihreään sävyyn. Tieran teki mieli huokaista ärtymyksestä. Väri tarkoitti, että toinen osapuoli tunsi ristiriitaisia tunteita tai sekavuutta.

“Mitä tämä tarkoittaa? Miksi se vaihtoi väriä?” Valta kyseli kiivaasti ja Tiera vastasi siihen rehellisesti. Värien tulkitseminen jäi tietenkin hänen vastuulleen. Prinssi Valtalla ei tuntunut olevan mitään aavistusta värien symboliikasta. Tiera erotti mustaa väreilyä, joka jätti vaalean vihreän alleen, mutta vain hetkeksi. Tiera esitti, ettei ollut huomannut synkkyydestä kertovaa muutosta.

Musta saattoi olla vihaa tai ärtymystä. Joissain tapauksissa se merkitsi syvää surua, vaikka tässä tapauksessa siitä ei ollut kyse, sen Tiera osasi tulkita ilman sormuksen apuakin. Ehkä ärtymystä, Tiera päätteli.

Kysymyksien laadusta riippuen ihmisten tunnetilat muuttuivat nopeasti, kun ne herättivät ajatuksia, joita useimmat yrittivät piilotella. Tiera tavallaan odotti, että prinssi ei päästäisi irti sormuksesta ja se asettuisi muotoon, jota Valta oikeastaan tunsi kaikista eniten hänen luonaan vieraillessa.

“Sinun vuorosi”, Valta sanoi ja heitti sormuksen epäluuloisena Tieralle. Oli selvää, ettei Valta halunnut pidellä sormusta yhtään kauemmin kuin oli pakko.

“Totta, esitä kysymyksesi”, Tiera sanoi ja hymyili. Hän mietti, mitä kysyttävää prinssillä saattoi olla varkaalle, jota oli tullut tapaamaan sekavana ja tietämättä oikein itsekään, mitä vankityrmissä teki.

“Miksi teit sen? Varastit minulta, vaikka voitin rehdisti”, Valta sai lopulta kysytyksi. Tiera tunsi hetken pettymystä kysymyksen yksinkertaisuudesta, mutta eniten hän oli tätä kysymystä pelännytkin. Lopulta sormus otti keltaisen värin, josta Tiera oli oikeastaan helpottunut.

“Mitä keltainen tarkoittaa? Nauratko sinä minulle?” Oli tyypillistä, että keltainen yhdistettiin iloon tai muihin positiivisiin tunteisiin. Tiera harkitsi valehtelisiko vai kertoisiko totuuden. Oli ajatuksia, joita Tiera ei halunnut näyttää prinssille, mutta suoranaisesti keltainen ei kertonutkaan siitä. Tiera vastasi lopulta rehdisti: “Keltainen viittaa jännittyneisyyteen. En tiedä, miksi olet täällä, joten tietenkin olen varuillani suhteesi.”

Valta oli esittänyt kaksi kysymystä ja Tiera oli tarpeeksi ovela vastatakseen huomaamattomasti vain toiseen. Hän laski sormuksen kädestään.

“Sinun on varmaan lähdettävä. Vartijat ovat tulossa. Askeleet ovat ripeämpiä kuin tavallisesti. Ehkä heillä on tärkeää asiaa, Teidän korkeutenne”, Tiera totesi, kun erotti muutoksen vartijoiden aiemmin laiskanpuoleisesta kävelyssä.

“Ensi kertaan, prinssi”, Tiera sanoi ja heittäytyi lavetilleen kuin ei olisi ollutkaan missään tekemisissä prinssin kanssa. Valta katsoi vielä hetken aikaa suoraan Tieran silmiin ennen kuin kohtasi paikalle saapuneet vartijat.

“Teidän korkeutenne.” Vartijat kumarsivat syvään ja odottivat, että prinssi antoi käskyn nousta jälleen ylös. Tiera katseli vaivihkaa, kun vartijat pyysivät Valtan mukaansa. Valtan, jonka Tiera uskoi tulevan myös uudestaan selvittääkseen itse, mitä todella tunsi omituisesa vierailustaan vangin luokse.

Tiera nauroi hetken ääneti, mutta ottaessaan sormuksen kivilattialta käteensä, se muuttui mustaksi hänen kädessään. Tiera laittoi sen taskuunsa ja esitti, ettei välittänyt siitä — ja toivoi vankeutensa olevan pian ohitse.

[Odo]

4. luku

Kuningattaren sali oli autio. Valta seisoi siellä odottamassa arvoisaa äitiään, kuningatar Helenaa, joka oli ollut aikanaan pelokas vieraan maan prinsessa näissä saleissa. Valta oli saanut kuulla sen tarinan, mutta siihen oli lähes mahdotonta uskoa. Koko Kuninkaan linna palveli kuningatarta kuin tämä olisi ollut osa sitä jo sen perustamisvaiheessa vuosisatoja sitten. Palvelusväki, hovi ja itse kuningas pitivät kuningatarta linnan sydämenä.

Kuningatar Helena tiesi paikkansa ja kantoi ylväänä kruunuaan.

Valta tunsi kuristavan tunteen kaulallaan, kun hän seisoi autiossa salissa, jonka korkeat seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Sali oli lähes yhtä suuri kuin Kuninkaan sali, mutta siitä huolimatta se tuntui Valtasta ahtaalta.

Kuningatar Helena saapui ja tämän seurassa oli palvelustyttö, joka kantoi käsissään samettityynyä. Tuolla tyynyllä lepäsi kirje, jota Valta oli osannut odottaa. Äitinsä nyökkäsi hänelle tervehdykseksi ja Valta kumarsi vastaukseksi liioitellut hienostuneesta. Kuningatar suuteli poikaansa poskelle tervehdittyään. Valta säpsähti huulien pehmeää kosketusta, jollaista ei muistanut koskaan tunteneensa, ei edes lapsena.

“Äiti”, Valta totesi, kun kuningatar vetäytyi kauemmaksi. Valtaan kohdistuva katse oli vaatelias ja jopa kylmä. Se oli täysin vastoin rakastavaa elettä. Kuningattaren käskystä palvelustyttö tarjosi Valtalle samettityynyllä lepäävää kirjettä, jossa oli meren takaisen kuningaskunnan sinetti.

Tyttö meren takaa.

“Ole hyvä ja lue kirje”, kuningatar Helena sanoi ystävällisen petollisella äänellään. Valta otti ja avasi kirjeen samettityynyllä lepäävällä koristeellisella kirjeveitsellä. Hän aloitti ääneti lukemaan kirjettä rivi kerrallaan ja kuvitellen, millaiset kädet sen olivat kirjoittaneet. Tämä oli ensimmäinen kirje tytöltä meren takaa, jota ei ollut kirjoittanut hänen arvoisa isänsä, kuningatar tai joku hänen useista palvelijoistaan. Tätä Valta ei ollut osannut odottaa.

“En kuule sinua”, kuningatar huomautti, kun Valtan huulet liikkuivat, mutta ääntäkään ei kuulunut. Valta hengitti syvään ennen kuin vastasi.

“Tämä kirje on osoitettu yksityiseen käyttööni.” Valta ei tiennyt, mistä rohkeus kumpusi, mutta pysyi vakavana äitinsä kurtistaessa kulmiaan. Valtan sydän jyskytti, mutta hän ei antanut sen näkyä. Aiemmin niin ahtaalta tuntunut kuningattaren sali alkoi tuntumaan suuremmalta kuin olikaan ja Valta tunsi itsensä mitättömäksi sen korkean katon alla.

“Vai niin”, kuningatar Helena lopulta sanoi. “Sopimatonta”, Valta kykeni lukemaan kuningattaren huulilta sanattoman paasauksen. Valtalla ei ollut mitään mahdollisuutta valmistautua siihen, että tyttö kirjoittaisi hänelle henkilökohtaisesti. Paperi tuntui kuin polttelevan hänen käsissään, mutta Valta sulki kirjeen takaisin kuoreensa ja kiitti rauhallisesti äitiään. Sitten lupaa pyytämättä Valta poistui kiireesti jättäen kuningattaren salin taakseen.

*

Kihlajaisjuhlat järjestettäisiin sadonkorjuujuhlan iltana. Se toisi onnea tuoreelle parille. Useimmiten tuona ajankohtana juhlittiin häitä, mutta ennen kihlajaisjuhlia sellaisia ei saattanut pitää. Ja vaikka Valta olisikin ollut valmis odottamaan jopa vuosia, eivät kuningas ja kuningatar olleet häiden suhteen, joten suunnitelmien mukaan he juhlisivat talvihäitä kesktalven juhlan kunniaksi. Kihlajaisjuhlat oli pidettävä välittömästi, että häävalmistelut pääsisivät kukoistamaan linnassa. Valtaa kuristi jälleen, kun hän luki kutsukorttia, joka oli puettu hänen sanoikseen.

Sadonkorjuun juhlallisuuksiin olisi enää vain hetki ja tyttö meren takaa saapuisi seuraavana iltana heidän valtakuntaansa ja Kuninkaan linnaan.

Valta oli salaa kiitollinen siitä, että oli viimeisten viikkojen aikana löytänyt pakopaikan, jossa lymytä juhlahumusta ja pian myös tulevalta morsiameltaan. Paikan, jossa häneltä ei udeltu tai odotettu mitään.

Tuo turvapaikka oli linnan vankityrmissä.

*

Valta ei ollut useista vierailuistaan huolimatta tottunut tyrmien koleuteen. Hänen vaatetuksensa ei sopinut sinne viemään kylmyyttä pois tai asettunut muutenkaan kuvaan. Vartijat eivät näyttäneet koskaan hämmästyneiltä nähdessään hänet. Kenties se oli osa heidän ammattitaitoaan tai yksinkertaisesti he eivät välittäneet siitä, mitä Valta tyrmissä toimitti kerta toisensa jälkeen.

Valta kyllä pelkäsi hytistessään, oliko hänen isänsä kuullut, että hän vieraili vankityrmissä. Valta oli pitänyt mahdollisimman matalaa profiilia sen tapauksen jälkeen, kun isänsä oli pyytänyt hänet puhutteluun, eikä tapahtuneen muisto ollut vielä kokonaan karissut. Näitä vierailuja oli kuitenkin vaikea karsia pois pitkältä listalta, joista Valta oli jo karsinut.

Hänellä ei ollut enää korttipelejä kaupungilla, eikä hän päässyt edes nauttimaan omenoita torikuhinassa. Omenoita oli tarjolla ainoastaan kankeilla illalliskutsuilla, joissa häneltä odotettiin prinssin puheita, eleitä ja elkeitä, joita hän ei voinut sietää. Olo tuntui sietämättömältä lähes koko ajan, eikä Valta tiennyt muutakaan pakopaikkaa kuin vierailut Tieran luona.

Tieran, joka nukkui hänen saapuessaan. Mies kuitenkin havahtui ja katsoi häntä, kun Valta koputti kevyesti kaltereihin. Metallinen sävel täytti vankityrmän.

Siitä oli jo tovi, kun he olivat tavanneet ensikerran tyrmissä. Valta oli huomannut Tieran  nukkuvan yhä useammin tai ainakin esittävän nukkuvaa hänen saapuessaan, sillä aina Valtan koputtaessa kaltereihin, Tiera oli välittömästi hereillä. Valta ei tiennyt, mitä se tarkoitti.

“Hei, onko tylsää?” Valta kysyi rupattelevaan sävyyn. Tylsyys oli tavallaan karkea vitsi, huulenheittoa, mutta toinen ei reagoinut siihen heti. Tiera näytti paljon etäisemmältä ja vauhkommalta kuin tavallisesti. Valta ei tunnistanut hetken aikaa miestä, jonka vihreissä silmissä ei ollut tavallisen tuttua pilkettä. Vastaus oli kuitenkin yhtä eloisa kuin tavallisesti ja mies oli hetkessä taas oma itsensä.

“Kas. Neljän kuninkaan herra”, Tiera virnisteli. Villi katse väistyi ystävällisen hymyn tieltä ja hetken Valta uskoi kuvitelleensa aiemman välähdyksen. Mielikuva palasi, kun Valta näki Tieran kädessä sormuksen mustan syvän sävyn.

“Mitä musta tarkoittaa? Vihaa? Katkeruutta?” Valta oli pitkään miettinyt, miksi Tiera ei ollut hänelle vihainen, eikä katkera. Tiera vaikutti aina niin hyväntuuliselta, että oli vaikeaa kaltereista huolimatta tunnistaa toista enää vangiksi. Tiera tosin tuskin unohti vankeuttaan hetkeksikään, Valta joutui myöntämään ja tunsi omantunnonpistoksen.

“Jotain sellaista”, Tiera sanoi ja laittoi sormuksen taskuunsa. Tämän vaatteet olivat likaiset. Valta mietti, tarjottiinko vangeille koskaan puhdasta päälle pantavaa. Tiera aloitti kuitenkin rupattelun kuin ei välittäisi mistään, edes hygieniastaan.

Valta koki helpotusta saadessaan jutella Tieran kanssa kuin kaikki kuningaskunnan vastuu valuisi pois hänen hartioiltaan.

Eivät he olleet puhuneet mitään sellaista, jonka Valta olisi kokenut tärkeäksi, mutta jollain tavalla he olivat tutustuneet ja Valta saanut niinä hetkinä laittaa kruununsa syrjään. Oli tietysti ollut niitä heikompiakin hetkiä, kun Valta oli turhautuneena kertonut, että kuninkaallisen elämä oli kamalaa. Tiera tuntui suhtautuvan asiaan tavallisesti varsin leppoisasti ja nauroi, että ottaisi prinssin rikkaudet koska tahansa, ellei prinssi itse jaksaisi niitä kantaa.

Nyt Tieralla oli kuitenkin hätä, jollaista Valta ei ollut aiemmin huomannut. Huolettoman ulkokuoren alla kyti jokin, mikä sai sormuksen mustaksi, mutta Tiera ei selvästikään halunnut puhua aiheesta.

Valta päätti kokeilla kepillä jäätä.

“Odottaako sinua joku? Siis kaupungissa?” Valta kysyi, kun Tiera leikitteli hiussuortuvallaan ja kyseli hovin kuulumisia, joista ei edes oikeasti välittänyt sen enempää kuin Valtakaan. Tiera pysähtyi hetkeksi ja näytti pohtivalta.

“Kyllä minua odotetaan.” Valta näki hetken aikaa surun Tieran kasvoilla ja vakavuuden, jota tämä oli peitellyt niin kauan. Valta ei oikeastaan muistanut, kauanko Tieraa oli pidetty vankina. Päivät olivat vain soljuneet yksi toisensa jälkeen, kun Valta oli murehtinut omia kihlajaisiaan ja tyttöä meren takaa.

“Kuka sinua odottaa?” Valta kysyi, vaikka se tuntui sopimattomalta. Keventääkseen kysymystään hän lisäsi jatkokysymyksen: “Rakastajako?”

Tiera painoi päänsä ja vastasi myöntävästi.

Lähtiessään vankityrmistä Valta tiesi Tieran valehdelleen. Siitä huolimatta hänen sydäntään painoi se, miten lannistunut nyökkäys oli ollut. Valta oli ollut niin täynnä itseään ja ongelmiaan, ettei ollut pysähtynyt miettimään. Tierallakin, vaikka varas olikin, oli oltava elämä sen kapakan ulkopuolella, jossa he olivat tavanneet.

[Odo]

5. luku

Tiera venytteli. Hänen jäsenensä olivat puutuneet jatkuvasta lavetilla makoilusta, mutta mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Hänen ainoa ilonsa olivat Valtan satunnaiset vierailut.

Prinssin vierailut, Tiera muistutti itseään ja punnitsi, mitä oikein tunsi noista vierailuista. Se oli usein käynyt hänen mielessään, mitä hän oikein ajatteli koko jutusta, eikä saanut siitä ajatuksesta kiinni. Tietenkin se oli hänen oma syynsä, että hän oli vangittuna, mutta oli Valtallakin osansa.

Mokoma prinssi olisi pärjännyt varsin mainiosti ilman kolikoitaan, jotka tälle olivat korkeintaan hiluja mahtavien kultavuorien keskellä. Tiera oli oppinut, ettei Valtan motiivina kuitenkaan ollut ahneus vaan ylpeys, miksi tämä oli polttanut kääminsä muutamasta kadonneesta lantista. Ahne olisi halunnut omansa takaisin ja Valta tuntui ennemmänkin haluavan omistaan eroon, mutta petetyksi tulemista mies ei kestänyt.

Eikä mies kestänyt sitä, että häntä poljettiin kuninkaan ja kuningattaren toimesta. Se söi hänen ylpeyttään, niin Valta itse oli sanonut. Tiera oli eri mieltä, sillä ylpeä prinssi kantaisi moitteetta kruunuaan, eikä suinkaan laskisi sitä jalkoihinsa jututtaakseen varasta tasavertaisena keskustelukumppanina.

Valta oli mysteeri, josta Tiera ei saanut otetta, mutta antoi asian olla. Hän kaivoi tunnesormuksensa esiin ja sen pinta väreili yhä mustana. Tiera puristi sormuksen nyrkkiinsä ja katsoessaan sitä uudestaan toivoi sen värin muuttuneen.

Tiera aikoi hetken ajan viskata sormuksen pettymyksestä nurkkaan, mutta kuullessaan askeleiden lähestyvän, hän pisti sormuksen takaisin taskuunsa. Tulija ei ollut kuitenkaan Valta vaan yksi vartijoista, joka toi päivällistä. Perunat olivat nihkeitä ja lihaa tuskin nimeksikään, mutta Tiera ei ollut paljon parempaan tottunutkaan.

Hänen mieleensä nousi, miten iloinen hän oli ollut saatuaan käsiinsä Valtan kullan ja vielä soviteltua itselleen tuoretta kalaa illalliseksi. Nyt hänellä ei ollut sen enempää kultaa kuin kalaakaan ja synkät ajatukset vaivasivat häntä.

Hänen oli pakko päästä pois. Pian. Aika oli loppumassa, Tiera tiesi ja katsoi seinää kuin siihen olisi kirjoitettu lusitut päivät. Kiviseinä oli tyhjä merkinnöistä, mutta Tiera tiesi tarkalleen, kauanko oli ollut vankina. Hän alkoi olla epätoivoinen, eikä tiennyt, miten voisi päästä pois tästä loukosta.

Pakosuunnitelmaa ei ollut, vaikka Tiera oli yrittänyt niitä keksiä. Kuninkaan linnan vankityrmät olivat ehkä aikojen saatossa kuluneet, mutta edes näissä linnan osissa ei näkynyt kulumisen merkkejä, ainakaan sellaisia, joista Tieralle olisi voinut olla apua.

Vartijoita ei voinut lahjoa, eikä hänellä olisikaan ollut mitään, millä lahjoa. Yhtä hyvin hän olisi voinut toivoa isänsä olevan itse kuningas, joka armahtaisi poikansa. Tiera toivoi olevansa jo kaukana tyrmien kuivasta ja koleasta ilmasta. Hän halusi tuntea jälleen vapauden tuulet kasvoillaan.

Ei elämä kummoista ollut linnan muurien ulkopuolellakaan, mutta häntä odotettiin, eikä hän voinut jäädä tyrmiin vanhenemaan. “Perhana”, Tiera kirosi ja ei oikein tiennyt, mitä tekisi syötyään illallisensa. Maannut hän oli jo tarpeeksi, mutta sellissä ei ollut tarpeeksi tilaa kävellä edes pientä ympyrää eikä istuskelukaan mitään auttaisi. Tiera turhautui.

Hän tiesi haisevansa ja vaatteidensa kuluneen, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään, mikä niitä varsinaisesti olisi kuluttanut. Eihän sellissä voinut tehdä mitään. Vartijan tullessa hakemaan astioita, Tiera ei voinut olla kysymättä, milloin pääsisi vapaaksi.

“Hirteen joutaisit”, ei ollut Tieran odottama vastaus, mutta ainakaan hän ei odottanut hirttotuomiota lausahduksen perusteella. Kuunnellen tutuiksi tulleita tyrmien ääniä, Tiera vajosi ajatuksiinsa kunnes havahtui tuttuun askellukseen. Valta oli tulossa.

Pian prinssi olikin hänen sellinsä edessä ja näytti helpottuneelta. Tiera mietti, miksi mies oli helpottunut tavalla kuin olisi pelännyt Tieran kadonneen. Minne tyrmistä voisi kadota, Tiera tuhahti mielessään, mutta jätti kommentoimatta. Häntä ei huvittanut edes vitsailla tavalliseen tapaansa.

“Tulin vapauttamaan sinut.” Valtan kasvoilla oli jotenkin maaninen ilme, kun tämä kertoi uutisensa Tieralle. Hän vaikutti olevan samaan aikaan myös tolaltaan.

Tieran sydän jätti lyönnin väliin. Tätä hän oli odottanut päiviä, että Valta sanoisi nuo sanat ja synkimpinä hetkinä pelännyt, että Valta pitäisi hänet omana lemmikkinään. Lemmikki oli ehkä kärjistetty ilmaus, mutta yhtä kaikki Tiera tunsi olevansa eläin häkissä Valtan ihmeteltävänä.

“Kyllä. Vapautan sinut. Olet lusinut tuomiosi.” Valtan sanat tuntuivat uppoavan Tieran tajuntaan huomattavasti hitaammin kuin Tiera yritti niitä ymmärtää. Hän toisteli mielessään sanaa vapaus saamatta siitäkäään otetta.

Tuntui, että kaikki langat Tieran käsissä karkailivat yhtenään, mutta päästessään vapaaksi, kaikki palaisi tutuille uomilleen. Uskominen tuntui vain mahdottomalta ja hetken hän pelkäsi, että oli jo liian myöhäistä. Vakuutellen ehtivänsä ajoissa takaisin, hän oli onnistunut pitämään itsensä järjissään, siinä missä useimmat vangit tulivat hulluiksi ajan kuluessa. Tiera pakotti tuon ajatuksen pois. Hän ehtisi.

Valta kutsui vartijat avaamaan oven ja viemään vangin ulos. Tieraa lähdettiin kuljettamaan pitkin tyrmiä käsiraudoissa, mutta ne eivät olleet enää yhtä kireällä kuin tullessa. Tieraa kuljetettiin läpi tyrmien ja kohti vapautta. Linnan portteja, joiden takana odotti koti. Valta kulki heidän mukanaan ja sanoi vartijoille haluavansa nähdä omin silmin, että vanki ajettaisiin pois linnan alueelta.

Tiera tunnisti äänensävyn ja se viesti halua olla Tieran rinnalla, ei suinkaan halua ajaa hänet pois. Tiera mietti, kuvitteliko Valta yhä, etteivät vartijat välittäneet tämän vierailuista vankityrmissä. Vartijat olivat pitkään kuiskailleet prinssin oudosta käytöksestä ja siitä, että kuningas ei ollut mielissään. Valtan oli oltava siitä tietoinen, Tiera ajatteli kävellessään ja kuullessaan omien askeltensa kaiut.

Porttien ulkopuolella Tiera venytteli raukeasti saadessaan kätensä irti kahleista. Vartijat hätistelivät häntä matkoihinsa, kun Tiera venytteli vielä kerran.

Hän oli vapaa.

[Ansa]

Tämä tarina vaikuttaa lupaavalta, vaikka onkin vasta aluillaan. Ihanan klassista tarinankerrontaa, sellaista kaunista vanhahtavaa ja satumaista. Tykkään Tieran hahmosta valtavasti, ja hän onkin minulle kunnon mysteeri. Odotan innolla mitä tuleman pitää. Pääseekö Tiera lopulta oikeasti vapauteen, ja karkaako Valta hänen mukaansa. Vapaudenkaipuu ja kaiho on läsnä jokaisessa luvussa, mikä minua aina kiehtoo ja vetää lukijana puoleensa.

Oli fyi todella outoa mutta samalla virkistävää lukea suomeksi, kun olen lukenut monta vuotta vain englanninkielisiä fikkejä ja runoja.

Odotan jatkoa. Olen kylläkin huono kommentoimaan, mutta lukea aion kaikki osat. Anteeksi siitä.

-Ansa

[Odo]

Ansa, kiitos kommentista. ♥ Tiera on kyllä aika ihana! Kiva, että innostuit lukemaan suomeksi pitkän englannin luvun jälkeen ja kirjoittelit vielä kommentinkin! Mukava kuulla, että tällä on lukija tai lukijoita!

*

6. luku

“Prinsessa Katrina”, Valta sanoi ystävällisesti ja suuteli nuoren naisen kättä. “Saanko luvan?” mies pyysi tätä tanssiin kanssaan.

Tyttö meren takaa hymyili vienosti ja tarttui tarjottuun käteen. He astuivat salin keskelle kaikkien nähtäväksi ja aloittivat tanssin, jota koko hovi oli odottanut henkeä pidätellen. He liikkuivat sulavasti yhdessä ja väki huokaili haltioutuneena heidän tanssilleen. Prinsessa Katrinan kasvot olivat tyynet, kuten Valtankin.

Kuningas Kaukomieli ja kuningatar Helena istuivat Kuninkaan salin kunniapaikalla ja taputtivat kohteliaasti parin lopetettua tanssinsa. Valta kumartui prinsessan puoleen ja kuiskasi tämän korvaan: “Kiitos.”

Kirjeessä, josta tuntui olevan jo ikuisuus, prinsessa oli myöntänyt epävarmuutensa ja pelkonsa astua avioon vieraan maan prinssin kanssa. Tytön sanat olivat polveilleet ja kertoneet itsestään sellaisena kuin tämä oli ilman korulauseita. Valtaa tuo kirje oli poltellut, sillä siinä oli ollut aistittavissa kapinaa. Prinsessa Katrina ei ollut vain kyyhkynen, joka lensi hänen luokseen sitoakseen rauhansopimuksen, vaan jotain enemmän.

Siitä huolimatta heidän etääntyessä tanssin jälkeen Valtan teki mieli juosta pois Kuninkaan salista, kun useat hoviväestä tulivat onnittelemaan heitä ja kehuivat heitä kauniiksi pariksi. Kaikki kertoivat vuorollaan koko kuningaskunnan juhlivan heidän rakkauttaan. Valta ei uskonut siihen, sillä jossain tuolla kaupungin kujilla oli varas, joka tuskin juhlisi heidän onneaan.

Tieralle Valta oli saanut avata sydäntään, mutta nyt nuorukainen oli poissa ja vankityrmät olivat enää vain kolkot ja kylmät maanalaiset tunnelit, joissa ei ollut mitään Valtalle. Ei pakopaikkaa juhlista tai kuninkaallisen elämästä.

Kaunopuheiset hovin naiset kehuivat vuolaasti meren takaisen prinsessan asukokonaisuutta ja tämän kultaisia kutreja. Rohkeimmat viljailivat, millainen saalis nuori prinssi oli ja iskivät silmää. Valta tunsi olonsa äärimmäisen epämukavaksi ja toivoi, että voisi hetkeksi jättää prinsessan ja juhlasalin ottaakseen edes pienen hengähdystauon omaa aikaa.

Prinsessa tuntui lukeneen sen hänen kasvoiltaan. “Menisimmekö parvekkeelle? Taidamme tarvita raitista ilmaa.” Hovin naiset hymyilivät tietäväisesti, kun prinssi johdatti prinsessansa parvekkeelle ja nauttimaan raikasta yöilmaa. Ulkona oli viileää ja kuun kajo pyrki harsomaisten pilvien läpi.

Valtan mieleen palasi tunnemyrsky tämän katsellessa alla levittäytyvää kaupunkia. Tunnemyrsky, jonka hän oli kokenut vapauttaessaan Tieran. Hän oli kokenut oikeudenmukaisuutta ja se oli tuntunut hyvältä. Samaan aikaan hän oli tuntenut poltetta rinnassaan, jota hän ei osannut sanallistaa. Jotain sellaista vahvuutta, jonka vain Tieran läsnäolo herätti.

Valta oli tuntenut itsensä voimakkaaksi sen hetken ajan, mutta ei tiennyt tunteelle syytä ja nyt voimattomuus oli taas palannut, kun kaikki hänen elämässään oli suistumassa väärään suuntaan avioliiton myötä. Prinsessa antoi hänen upota ajatuksiinsa ja Valta tajusi sen vasta, kun hiljaisuus oli pitkittynyt liiaksi. Valta pahoitteli vaiteliaisuuttaan.

“Sinulla taitaa olla toinen nainen”, prinsessa Katrina sanoi, mikä ei sopinut niin kauniin neidon sanottavaksi. Se kuulosti liian sopimattomalta lausahdukselta tullakseen prinsessan huulilta. Valta tajusi huomautuksen myötä tuijottaneensa liian kauan nukkuvaa kaupunkia ja etsiessään katseellaan pieniä valonpilkahduksia.

“Mietin vain erästä ystävääni”, Valta murahti ja ei antanut toteamuksen pilata jo ennestään kurjaa iltaansa. “Sinähän et halua tätä avioliittoa? Voisimmeko me —”, Valta aloitti, mutta tyttö meren takaa sulki hänen suunsa etusormellaan hiljaisuuden merkiksi.

“Minä en petä maatani. Enkä halua uskoa, että sinä pettäisit.” Prinsessa Katrina näytti vakavalta ja paljon aikuisemmalta kuin Valta oli tajunnut tämän olevan. Tyttö meren takaa oli kasvanut naiseksi ja kasvaisi vielä jonain päivänä kuningattareksi. Valta ei vain tahtonut olla se kuningas, joka tuon kuningattaren rinnalla seisoisi.

“Ymmärsinkö kirjeesi väärin?” Valta kysyi jurosti.

“Avasin sinulle tunteeni. En vastusta tätä liittoa, mutta pelkään. Et ole helposti lähestyttävä ja kaikki ne kirjeet, jotka puolestasi kirjoitettiin, eivät varmasti olleet sinun sanojasi”, prinsessa tuhahti. Tämä oli selvästi pettynyt prinssiin, eikä prinssikään enää ollut varma, mitä oli koko kirjeestä ajatellut. Typeryyksiä, hän soimasi itseään. Prinsessa näytti loukkaantuneelta, kun he seisoivat vielä hetken aikaa ulkosalla, jossa ilta alkoi olemaan jo pitkällä.

Valta saattoi jo kuvitella, miten levoton juhlaväki oli heidän ollessa poissa jo pitkään juhlallisuuksista. Heidän tulisi palata ja prinsessa totesikin: “Tulee kylmä. Palatkaamme.”

“Olet oikeassa”, prinssi sanoi, mutta kylmyys heidän välillään johtui jostain aivan muusta kuin sadonkorjuujuhlan viileästi illasta. He astelivat juhlasaliin, jossa rupattelu pysähtyi heidän astuessaan sisään. Valtan ja prinsessan kimppuun hyökkäsi samantien lisää ihmisiä onnittelemaan kuin parvi puluja, jotka saivat leivän murusia eteensä.

Prinsessa oli luonteva, kun Valta puolestaan joutui käyttämään kaiken oppimansa siihen, että pystyi edes hallitsemaan ilmeensä. Juhlasalin humu sai hänen vatsansa vellomaan, mutta hetken hän päätti yrittää nauttia edes ruokatarjoilusta. Valta pyysi lupaa poistua hetkeksi tulevan morsiamensa rinnalta. Prinsessa suostui, eikä heidän välillään vaikuttanut enää olevan jäätä, kun prinsessa oli nostanut esiin taas kuninkaallisen kuorensa.

Valta nautti illallistarjoulun seisovasta pöydästä ja maistellessaan katkarapuja, Kuninkaan saliin saapui vartijoita mahdollisimman vähäeleisesti, että he saavuttivat kuninkaan helposti väen paljoudesta huolimatta. Valta livahti samantien kuninkaan tykö, vaikka tavallaan pelkäsi isäänsä. Silmänurkastaan hän näki prinsessan huolestuneen katseen, mutta ei välittänyt siitä.

Kuningas Kaukomieli oli raivoissaan, että vartijat häiritsivät juhlallisuuksia ja tämän sanat viilsivät kuin miekan terä. Valta kysyi, mitä oli tapahtunut ja vartijat kertoivat sen, kun kuningas antoi luvan. Joku oli ryöstänyt yhden holveista, vaikka ei ollutkaan saanut vietyä kaikkea. Lukuisia arvotavaroita oli kuitenkin viety, eikä kukaan ollut huomannut asiaa aiemmin tai se oli tapahtunut vain vähän aikaa sitten. Vartijat tutkivat linnaa siltä varalta, että se joku lymyilisi vielä muurien sisäpuolella.

Sen jonkun oli oltava Tiera. Valta muisti kertoneensa yksityisestä holvistaan  ja salakäytävistä, joissa hän oli piilotellut usein lapsena. Salakäytävistä, joiden kautta pääsi linnaan kenenkään huomaamatta. Valtan vatsassa muljahti ikävästi. Tiera oli pettänyt hänet toistamiseen, eikä Valta antaisi sitä enää anteeksi.

Kuningas Kaukomieli ja vartijat kävivät kiivasta keskustelua, miten varkaus oli päässyt tapahtumaan. Valta ryhdistäytyi isänsä edessä ja ilmoitti etsivänsä varkaan, vaikka joutuisi kääntämään koko kaupungin ylös alaisin.

[Dokumentti]

Noniin vihdoin kommenttikampajan tiimoilta hei!
Oon kerännyt tätä kommenttia tän kahden viikon aikana sitä mukaan, kun oon lukenut, joten pahoittelen, jos on sekavuuksia tai tässä kommentissa ei oo mitään järkeä.

Prologissa tykkäsin kuinka Valta esiteltiin pikkuhiljaa, eikä heti alussa lueteltu kuka hän on ja miksi hän on siellä pelaamassa. Tämä muukalainen oli Valtaa ovelampi ja pidin siitä! Vaikka Varkaus ei tietenkään ole oikein! :'D Mutta tarinoista voi sentään noin sanoa.

Tiera taitaa olla tämä prologissa mainittu muukalainen, ainakin tälläinen fiilis tulee heti ensimmäisen luvun alussa!
Mulla tulee tästä Tierasta jotenkin mieleen Robin Hood. Ehkä ajatus tuli siitä, että tämä selvästi pitää huolen, että varastaa vain kaikkein rikkaimmista. Muille hän tuntuu olevan oikein ystävällinen ja maksaa kuitenkin ostoksistaan yms.
Täytyy sanoa, että mulla meinaa käydä jo tän ekan luvun kanssa niin, että unohdun vaan lukemaan ja kommentointi meinaa jäädä.

Mitä nyt aiemminkin oon lukenut tekstejä, niin sun kuvailu on kyllä loistavaa. Haluaisin omata tuollaisen kuvailutaidon. Osaat kertoa tarpeeksi ja luoda lukialle mielikuvia erimerkiksi kaupungista, johon tapahtumat sijoittuvat. Mouruavista kissoista roskisten luona yms.
Siinä ei kuvailla tarkasti kaikkea, mutta tarpeeksi, jotta mielikuvat syntyvät. Ehkä mä vielä joku päivä itsekin opin tuollaisen kuvailun!

Yllätyin, kun vartiat saivat kiinni Tieran! Olin varma, että onnistuu luikahtamaan tuosta kiipelistä ja jää vasta myöhemmin kiinni. Mutta kiva, kun onnistuit yllättämään!

Tokan luvun alussa pidän kuningattaren kuvailusta! Sekin on mukavan ytimekäs, mutta tuo hänen luonnettaan ja arvovaltaansa esiin!
Voihan pakkoavioliitto sanon mä! Voin vaan kuvitella kuinka kauheaa olis mennä naimisiin ihmisen kanssa, jota et edes tunne! Ja kauhea ajatus, että vanhemmat pakottavat sellaiseen, ihan vain perinteiden ja suvun kunnian vuoksi. Hyh.
Muutenkin on kamalaa, että Valta joutuu esimerkiksi puhuttelmaan isäänsä Teidän korkeutenne , eikä esimerkiksi vain isäksi ja myös kumartamaan poistuessaan isänsä luora. Tuntuu että Valta on vain täyttämässä velvollisuuksia ja siihen hänet on kasvatettu, ei rakkaudella vaan velvollisuudella saada perillinen.

Valtan ja Tieran välillä on selvästi mukavaa jännitettä, uh! Odotan innolla kehittyykö näiden kahden välille jotain! Toki otsikko viittaa siihen ettei tämä näiden kahden tapaaminen ole vain pieni sivujuoni.

Tiera on kyllä rohkean oloinen, selvästikään ei kumartele ketään, edes prinssiä. Toki Valtan sinuttelu pyyntö on myös aika rohkea! Tiera kuitenkin on täysin eri asteella kuin mihin Valta kuuluu, tahtoi tai ei. Prinssi ei kyllä todellakaan ole perinyt vanhempiensa mieltymystä hierargiaan ja sääntöjen/tapojen noudattamiseen.

Tuo Tieran sormus kuulostaa kiehtovalta! Olisi hauskaa pelata itsekin tuollaista tunnepeliä, etenkin ihmisen kanssa josta ei oikein ota selvää.
Harmi, kun vartiat tulivat keskeyttämään tuokion noin nopeasti, olisi ollut mielenkiintoista lukea lisääkin. Uppudun näihin kohtauksiin kyllä aivan täysin, enkä oikein osaa edes sitten kommentoida, mutta yritän saada jotain irti! :'D

Mua niin jotenkin surettaa tuo kuningattaren käytös Valtaa kohtaan tai oikeastaan molempien, niin kuningattaren kuin kuninkaankin. Niin kylmää kohtelua omalle pojalle. Mutta rohkeaa Valtalta pitää kirje omana tietonaan tai siis sen sisältö ja poistua vielä ilman lupaa. Jeij, hyvä, että pistää hanttiin.

Onneksi Valta pääsee ahdistusta ja linnan tiettyä jäykkyyttä pakoon vankityrmään Tieran luo. Jännä, että Tiera on saanut prinssin noin valtoihinsa, mutta kuitenkin ihanaa! :'D
Tieran synkkyys kiehtoo tai siis lähinnä se mystisyys. Tämä tahtoo tietysti nopeasti pois vankityrmistä, se on selvää, mutta siinä on jotain muutakin! Enkä mäkään usko, kuten ei Valtakaan, että kyse olisi rakastajasta. Tälläisillä pienillä juttuilla saat kyllä hienosti lukijan pidettyä koukussa tähän tarinaan, kun on saatava tietää Tieran salaisuus!

Hänen oli pakko päästä pois. Pian. Aika oli loppumassa, Tiera tiesi ja katsoi seinää kuin siihen olisi kirjoitettu lusitut päivät.

Älä,.mä haluan tietää mikä aika? Tän takia ärsyttävintä on lukea keskeneräisiä jatkiksia, koska oon aivan liian utelias tälläiseen. Mutta kuten taisin aiemmin sanoa, niin tälläksillä saat kyllä mukavasti pidettyä lukijan mielenkiinnon tarinassa ja ainakin mut palamaan sitten myös tulevien osien pariin.

Ja hitsi taas yllätit mut! Noin vain yhtäkkiä Tiera vapautuu! En kyllä odottanut tätä käännettä, jotenkin odotin, että olisi pidempään joutunut olemaan, mutta sehän on aina parasta, kun ei arvaa tapahtumia etukäteen. Tän kanssa en oo kyllä onnistunut vielä ennakoimaan yhtäkään käännettä.

Voihan Tiera, jos hän todella kävi varastamassa holvin! Toisaalta, ehkä sekin on joku hänen juonensa saada prinssin huomio tai vastaavaa. En tiedä, yllätti tämäkin. :'D Mutta toivottavasti Valta löytää Tieran, odotan kohtaamista innolla!

Huh, en oikeasti tiedä, onko tässä kommentissa mitään järkeä, mutta tiivistän vielä loppuun :
Tykkäsin sun kerrontatavasta, tässä se on jotenkin hmm, vähän sellainen kuin prinsessasaduissa oli, kun pienenä niitä kuuntelin iltasaduiksi. Sopi siis tähän todella hyvin, olematta kuitenkaan liian satumainen.
Muutamia kirjoitusvirheitä/näppäilyvirheitä osui silmään, mut en nyt enää niitä pikavilkaisulla löytänyt.
Tän saatoin toistaa monta kertaa, mutta pääsit yllättämään mut monesti näiden kuuden luvun aikana juonenkäänteillä. Ne eivät vielä tässä vaiheessa toki olleet mitään suurta ja mullistavaa, mutta kuitenkin sen verran yllättäviä, että niihin kiinnitti huomiota.

Joten summasummaarum — jään seuraamaan jatkoa innolla! <3

[Odo]

Dokumentti, luin sun kommentin heti saapuessa ja aika-ajoin oon tuuminut erityisesti kohtaa "keskeneräiset jatkikset" ja hävennytkin hieman, että tämä jäi vähän jäihin. Mutta kaksi lukua tätä on ollut kokoajan editointia vaille jemmassa ja nyt ne on editoitu! Ajattelin myös palata takaisin tämän ääreen. Sun kommentti on nii uskomattoman siisti, että ihan itkettää. ♥ Oot huikee kommentoija ja piristit silloin ja nyt mun päivää tosi paljon!

Kiitos kaikille, jotka vielä kerran hyppäätte Varkaan ja prinssin kelkkaan, vaikka tässä on kestänyt! Yritän taas saada hanoja auki, että saisin saatettua tarinan loppuun asti. Kommentit, kritiikki ja ihkutus, kaikki salllittua. ♥ Seuraava luku justnyt ja seuraava pikimmiten, sillä se on nyt editoitu ja ajattelin sitäkin seuraavien kimppuun hyökätä ehkäpä jo sunnuntain maratonissa.

7. luku

Tieran hallussa oleva omaisuus poltteli ja hän oli valppaana liikkuessaan ripeästi kohti määränpäätään. Ilta oli jo kääntynyt yöksi. Hämärillä kujilla oli jo pimeää, kun Tiera kiiruhti kohti panttilainaamoa, joka todellisuudessa oli varastetun tavaran kauppa. Se oli onnistunut pitämään itsensä salaisena vartijoilta, jotka harvoin astelivat näille kujille, joilla Tiera kulki kuin vanha tekijä. Valoa oli vähän, mutta ainoa Tieraa hidastava tekijä oli omaisuuden paino.

Saalis oli erinomainen. Se oli niin kultaa kuin hopeaakin, kolikoita, koruja ja jopa kultainen astiasto, jota hän nyt kantoi mukanaan. Valta oli ollut typerä ja vastuuton kertoessaan Tieralle salakäytävästä, mutta Tiera oli siitä salaa hyvillään. Siitä huolimatta pieni omantunnonpistos kolkutti, sillä nimenomaan Valta oli loppujen lopuki pitänyt Tieran järjissään vankityrmissä vietettynä aikana. Tärkeämpää oli kuitenkin saada arvoesineet muutettua rahaksi siltä osin, joka ei ollut valmiiksi käypää valuuttaa.

“Hoi, poika, tulehan tänne…” joku vanhan kapakan edustalla oleva mies huusi. Miehellä oli risuparta ja takkuinen tukka sekä suussaan valtava sikari, jota tämä tuprutteli. Alueella tuli olla varuillaan, jos siellä liikkui, eikä Tiera pysähtynyt tervehtimään. Risuparta todennäköisesti olisi ryöstänyt hänen arvoesineensä ja juonut lopulta koko omaisuuden. Risuparran sammaltavat sanat seurasivat Tieraa vielä pitkälle, mutta Tiera ei pysähtynyt. Lopulta äänet heikkenivät, kun Tiera pääsi pois bordellien ja kapakoiden ääreltä.

Tiera saapui panttilainaamon eteen ja astui sisään ovesta, jossa riippuvassa kyltissä luki “suljettu”. Vaikka panttilainaamo oli näennäisesti kiinni asiakkailta, oli se aina auki niille, joilla oli jotain tarjottavaa. Tieran omaisuus oli varmasti hyvä syy saapua mihin tahansa kellon aikaan. Tieralla ei ollut mitään syytä epäröidä panttilainaamoon astumista. Siitä huolimatta pieni kalvava tunne seurasi häntä, kun hän sulki oven perässään.

“Mitäs sinulla on tarjota? Aika iso säkki noin resuisella pojalla”, harvahampainen panttilainaamon pitäjä kyseli, kun Tiera iski säkkinsä pöydälle. Pitäjän pullottavat silmät mittailivat Tieraa ja sitten säkkiä kuin voisi nähdä sen paksun kankaan läpi.

Kuninkaan linnan arvoesineistä Tiera saisi hyvät rahat, jos kaupankäynti sujuisi reilusti. Oli kuitenkin tunnettua, että pitäjä tinki ja huijasi, minkä ehti. Tiera oli varuillaan esitellessään säkin sisällön.

“Kas, kas… aikamoinen saalis… Rehellisestikö nämä sait?” Kysymys oli retorinen, eikä pitäjä odottanut vastausta. Tiera katsoi, miten pitäjä tutki jokaisen esineen huolellisesti ja Tiera antoi katseensa harhailla hämärässä panttilainaamossa, jossa oli kaikenlaista romua ja muutamia arvoesineitäkin näkyi lasikaapeissa pitäjän selän takana. Joskus ihmiset todella käyttivät paikkaa panttilainaamona ja hakivat tavaransa takaisin, mutta useimmiten pitäjä möi saamansa tavarat ja kääri muhkeat voitot, vaikka maksoikin osansa tavaran toimittaneelle. Tiera tiesi, että jäisi häviölle, mutta missään muualla hän ei voisi vaihtaa omaisuutta rahaksi.

Paikan pitäjä ei koskaan kysynyt, mistä tavarat olivat peräisin, eikä mies tiedustellut sitä nytkään. Se oli juuri sellainen paikka, jota Tiera tarvitsi varastettuaan itse kuningas Kaukomielen linnasta hirttotuomionkin uhalla. Tieraa eivät kiinnostaneet korut eikä edes kultainen astiasto vaan kylmä käteinen ja hän tiedosti joka sekuntti kasvavan riskin, että vartijat saisivat hänet kiinni ryöstösaaliin kanssa. Riski pitää arvoesineet ja käydä varsinaista kauppaa koruilla oli liian suuri riski Tieralle.

Pitäjäkin otti riskin vastaanottaessa vastaavanlaista toimitusta ja tiedostikin sen, sillä antaessaan tarjouksensa Tieran teki mieli kirota ääneen. Tarjous oli surkea, kun otti huomioon kyseessä olevan omaisuuden arvosta arvoesineitä, jotka olivat aitoja kuninkaallisten aarteita.

“Et ole tosissasi”, Tiera murahti ja pitäjä vastasi harvahampaisella hymyllä, joka sai Tieran tuntemaan olonsa epämukavaksi. Hymyssä oli jotain epämiellyttävää, eikä se johtunut puuttuvista hampaista. Pitäjä tiesi todennäköisesti enemmän aarteista kuin Tiera olisi tämän tahtonut.

“Olisi riski ottaa nämä edes vastaan. Olen täysin tosissani. Ota tämä hinta tai vie aarteesi muualle, poika. Nämä vaativat erityistä huolenpitoa, jos otan ne riesakseni”, pitäjä sanoi. Ahneus kiilsi hänen silmissään, mutta Tiera tiesi miehen olevan oikeassa. Tiera mietti hetken tinkivänsä, mutta hänen oli pakko päästä eroon aarteista ja saada rahansa, joten hän suostui kauppaan.

“Otan tarjouksesi. Pidä aarteet ja tee niille, mitä lystäät. Minä en aio jäädä pitkäksi aikaa, joten voisitteko hakea rahat?” Tiera kysyi kolkosti. Aarteet ja raha vaihtoivat omistajaa. Tiera lähti panttilainaamosta mukanaan huomattava määrä kultaa ja hopeaa, vaikka häntä kaihersikin huono vaihtokauppa. Parempi kuin ei mitään, Tiera kuitenkin tiedosti. Nyt hän voisi vain toivoa, ettei panttilainaamon pitäjä narauttaisi häntä, jos joutuisi  hankaluuksiin aarteiden kanssa.

Tieran mieltä jäyti totuus siitä, että vartijat saattaisivat kääntää koko kaupungin ympäri saadakseen hänet kiinni, joten Tiera pysyi varuillaan kulkiessaan kohti omaa majapaikkaansa. Se oli loistava piilopaikka, mutta matka sinne olisi pitkä. Vartijoita ei kuitenkaan näkynyt, kun Tiera liikkui varjoissa tuntien jännityksen vatsanpohjassa. Vartijat eivät joko ollleet aloittaneet etsintöjä tai sitten he olivat todella pahasti väärillä jäljillä. Siitä huolimatta Tiera ei tuudittautunut valheelliseen turvallisuuden tunteeseen, vaikka reitti näyttikin selvältä.

Hän oli vapaa ja pian kotona. Sitähän hän oli toivonut enemmän kuin mitään muuta.

[hiddenben]

Hei vaan kommenttikampanjasta! Tuntui sopivalta tarttua tähän, kun kirjoittelit tästä Fisu-haasteenkin puolella, ja oli hauska kokeilla hyppäystä aivan erilaiseen maailmaan Tykkäsin kovasti siitä, että luvut ovat suhteellisen lyhyitä, koska se tekee lukemisesta leppoista ja sopivan ripeää - olen aika huono lukemaan koneelta pitkiä tekstejä, joten tämä miellytti!

Tämän tarinan lähtöasetelma on kovin perinteinen, kun kaksi aivan erilaisista elämäntilanteista tulevaa hahmoa kohtaavat toisensa. Siitä on kuitenkin antoisaa ja mielenkiintoista ammentaa kirjoitettavaa, sillä usein ihmisillä on paljon opittavaa toisistaan! Sama pätee tässäkin tarinassa, sillä ero Tieran ja Valtan välillä on suuri. Samalla heitä yhdistää hauskalla tavalla tuo kapakassa pelattu peli (pidän erityisesti Tiernan lempinimestä Valtalle!), joka kertoo siitä, että ehkä he eivät olekaan kovin kaukana toisistaan, vaikka yhteiskunnan näkökulmasta he edustavatkin aivan eri ryhmiä. Pidän siitä, kuinka molemmat tunnistavat tuon välillään olevan yhteyden, vaikka eivät välttämättä osaakaan täsmälleen sitä selittää. Oli hauska, että Valta tiesi heti Tieran ryöstäneen holvin, sillä se kertoo heidän ehtineen tutustua Tieran vankeuden aikana! Samalla kylläkin hämmensi, että Valta reagoi yhtä negatiivisesti ryöstöön, vaikka onkin ehtinyt tutustua varkaaseen ja jopa luoda pienen tunnesiteen häneen - jotenkin ajattelen, että olisi luonnollisempaa reagoida hieman innokkaammin, koska Tierna on muistutus kaikesta siitä, mitä Valta haluaisi, vaikka onkin juuri "juhlistamassa" kihlajaisiaan.

Mielestäni tarinassa on paljon hyvää ja mielenkiintoisia alkuja tulevaa ajatellen, mutta näitä lukuja lukiessa huomaa, että teksti on kirjoitettu Campin aikana. Vaikka pidänkin lukujen pituudesta, juoni etenee mielestäni hieman hyppien ja ainakin minulle käsitykseni ajan kulusta hämärtyy. Olin esimerkiksi ajatellut, että Tieran vapautumisen ja kihlajaisjuhlien välillä olisi kulunut pidempi aika, mutta tässä viimeisessä luvussa tuntuikin, että hän oli vasta vapautunut, käynyt jo ryöstämässä holvin ja oli vasta nyt palaamassa takaisin majapaikkaansa. Toivoin myös, että Tiernan ja Valtan keskusteluja ja kohtaamisia olisi kuvattu enemmän, sillä nyt Tierna osaa tehdä Valtasta analyysiä, johon lukija tiedä, voiko samaistua. Samalla tavalla hahmojen ajatuksissa on välillä epäloogisia kulkuja - esimerkiksi toinen luku, jossa Valta käy ensimmäistä kertaa tyrmissä. Ensin hän ei tiedä, mikä oli johdattanut hänet tyrmiin, mutta kaikki sen jälkeen tapahtuva kertoo siitä, että hän on tietoisesti tullut tyrmiin tapaamaan Tiernaa. Myös se luku, jossa he pelaavat kysymys-tunnepeliä, Tiernaa haluaa palavasti tietää, miksi Valta on tullut tapaamaan häntä, mutta ei koskaan saa sitä selville - se paitsi turhauttaa, myös hämmentää lukijaa, koska jäin miettimään, miksi peliä ei ns. pelattu loppuun myöhemmin.

Haluan muistuttaa, että nämä asiat eivät tee tarinasta millään tavalla huonoa! Mutta paljon jää puuttumaan ja luvut hyötyisivät hieman verkkaisemmasta tahdista. Nanolle tyypillinen "pääjuoni edellä" -ajattelu näkyy tästä, mikä on ensimmäisellä kirjoituskerralla tärkeää eli vain saada tarina paperille, mutta toinen kirjoituskerta toisi tähän tarinaan ne puuttuvat palaset, joita lukija tarvitsee täyttääkseen aika- ja tietoaukot. Toki, tarinan pituus asettaa omat rajansa juonelle, mutta lukija pysyy paremmin ja mukavammin mukana, kun täytettä on hieman enemmän Nyt tuntuu siltä, etten ihan ehdi tapahtumiin mukaan ja joudun jatkuvasti kirimään hahmoja kiinni, että pysyn perillä siitä, kuka ajattelee ja tekee mitäkin ja miksi.

Toivottavasti saat kirjoitettua lisää jatkoa tähän tarinaan! Kuten kirjoitin aiemmin, tässä on jo monta vihjettä, jotka herättävät uteliaisuutta ja Tiernan mysteeri on yksi niistä. Hänestä on selvinnyt kovin vähän, koska hän on joutunut istumaan suuren osan tarinaa tyrmissä, joten odotan uteliaana, millaista hänen elämänsä on. Valta on tullut paljon tutummaksi tarinan edetessä, kamalia vanhempiaan ja vaikeasti tulkittavaa kihlattuaan myöten, joten nyt on hauska saada selville, mitä yhteistä Valtalla ja Tiernalla on kortinpeluun lisäksi. On myös mielenkiintoista saada nähdä, mitä Valta todella päättää tehdä Tiernan kanssa, jos saa tämän kiinni. Tai mitä Valta päättää tehdä itsensä kanssa saadessaan varkaan käsiinsä!

Tässä tarinassa on kyllä potentiaalia, joten tsemppiä tekstin jatkamiseen! Kiitos tästä

[Odo]

hiddenben, kiitos valtavasti rakentavasta kommentistasi! Makustelin sen huolella, vaikka aika huolettomasti tämä varmaan jatkan loppuun, kun siten tämän aloitin. Mutta pistän jatkoa ajatellen korvan taakse neuvosi, ne olivat tärkeitä huomioita. ♥

A/N: Julkaisen nyt 8. ja 9. luvun samoilla vauhdeilla! Tässä on sellainen jippo, että 8. luku alkaa aamusta, kun 9. luvussa jatketaan siitä, mihin Tieran iltaluku oikeastaan jäi. Tämä oli kai joku älykäs älytön kikkailu, jonka olen unohtanut jo aikoja sitten aloittaessasi 9. lukua. Näillä mennään sitten kuitenkin...

8. luku

Valta kihisi raivosta, mutta ei antanut sen näkyä vartijoille, jotka odottivat hänen käskyjään. Tiera oli todella pettänyt hänet ja varastanut hänen kodistaan, eikä vain taskuistaan. Mitä Tiera edes teki sellaisella omaisuudella, jonka oli vienyt? Valta ei keksinyt kysymykseen vastausta.

Kaikki etsintöihin määrätyt kaksitoista vartijaa olivat jakautuneet neljän hengen ryhmiin. Itsensä mukaan Valta otti kaikista luotettavimmat omasta vartiostaan. Valta oli yllättynyt, että kuningas Kaukomieli ei ollut vastustanut hänen etsintäretkeään.

Ehkä hän viimein oli näyttänyt jonkunlaista selkärankaa kuninkaan edessä. Prinsessa Katrina sen sijaan ei ollut peitellyt olevansa pahoillaan. Tätä selkeästi ärsytti, että prinssi lähti varkaan perään, kun yksin vartijatkin voisivat sen tehdä eikä nuori nainen ymmärtänyt, miksi Valta otti tapahtuneen niin henkilökohtaisesti. Valtaa ärsytti mielensä pahoittanut prinsessa ja heidän tulehtuneet välinsä.

Ehkä hän oli toivonut liikaa, että kirje pelastaisi hänet avioliitolta ja siksi tulkinnut sen väärin. Hän oli kuin narri kahdesti saman illan aikana. Ensin prinsessan edessä ja sitten Tieran takia, vaikka kuningas tai kuningatar eivät vielä olleetkaan yhdistäneet Tieraa varkauteen - ja sitä myötä Valtaa osasyylliseksi.

“Lähdetään etsimään se rotta”, Valta sanoi ja ohjeisti vartijoita jakautumaan kaupungin alueelle. Valta ja tämän miehet ottaisivat satama-alueen, jos varas lymyilisi siellä. Pahin skenaario olisi, että Tiera olisi karannut koko kaupungista, mutta Valta ei uskonut siihen. Tieralla oli joku, joka piti hänet kaupungissa ja siitä Valta oli varma. Valtan sydäntä jysykytti adrenaliinin virratessa suonissa, kun hän lähti vartijoidensa kanssa liikkeelle.

Valta mietti, mitä tapahtuisi, kun hän kohtaisi Tieran. Nuoren miehen, josta oli tullut omituisella tavalla Valtalle tärkeä ennen petostaan. Valta piti Tieran tekoa anteeksiantamattomana, eikä todellakaan olisi uskonut Tieran pettävän häntä kaikkien yhteisten iltojen jälkeen näin röyhkeästi. Valtaa painoi oman typeryytensä lisäksi Tieran oveluus, miten tämä oli kietonut Valtan pikkusormensa ympärille ja saanut Valtan kertomaan salaisuuksia, joita ei olisi pitänyt.

Tieralle koko vankeusaika oli ollut peliä.

Kaupungin paremmalla alueella näytti olevan rauhallinen aamu, kun he jalkautuivat eri suuntiin vartijaryhmien kanssa. Kaupat avasivat ovensa ja ihmiset käyskentelivät aamuasioillaan tai rupattelivat toisilleen. Valta johdatti vartijoita, vaikka vartijat tunsivat kaupungin häntä paremmin. Käveltyään jonkun matkaa talot muuttuivat resuisimmiksi. Talojen maalipinta oli halkeillut ja ne harvat kaupat kadulla olivat mitäänsanomattomia ja tuskin erottuivat samasta harmaan sävyisestä puutalomassasta.

Ihmisiäkin oli harvemmassa. Kävely satamaan kaupungin läpi oli yllättävän pitkä, sillä kadut tuntuivat kiemurtelevan ja haastavan heidän kulkuaan. Pääkatu oli jäänyt jo jonkun aikaa sitten taakse ja nämä kujat olivat kapeampia ja sokkeloisia. Valta näki ensimmäiset kerjäläiset, jotka olivat ryömineet koloistaan uskaltamatta tulla pääkadulle tai toriaukiolle ja hetken Valtan kävi heitä sääliksi.

Kapakoita ohittaessa niiden edustoilla seisoskeli kapakkaruusuja, jotka yrittivät saada vartijat tarjoamaan itselleen lasillisen, mikä herätti vartijoissa halveksuntaa. Valtan nähdessä jotkut värähtivät ja pakenivat takaisin sisätiloihin. Kapakanpitäjät olivat avanneet juottolansa aikaisin, Valta pisti merkille. Majatalojen edustoilla olevat hevoset hirnahtelivat ja niiden jätösten haju inhotti Valtaa. Hän ei erityisemmin pitänyt hevosista.

Satamaan päästessään Valta näki meren, jonka sinisen vihreät sävyt muistuttivat ajasta, kun hän oli katsellut äitinsä mekkoja tämän yksityisissä tiloissa. Siitä tuntui olevan ikuisuus ja Valta mietti, miten lopulta oli itsekin pukeutunut äitinsä tilaamaan merensiniseen pukuun tanssiaisia varten, joissa he viimein kohtasivat meren takaisen prinsessan kanssa. Valtan mieleen juolahti sopimaton ajatus, että hänen olisi pitänyt paeta Tieran kanssa ja kateus siitä, etteivät Tieraa tuntuneet sitovan mitkään vastuut tai lait, kuten Valtaa itseään.

Valta laittaisi Tieran vastuuseen, sen hän oli päättänyt. Vartijat jututtivat kapteeneita ja merimiehiä, oliko aamulla lähtenyt laivoja satamasta ja vienyt mukanaan ketään epäilyttävää. Sinä aamuna oli lähtenyt vain kalastusaluksia, jotka palaisivat ennen iltahämärää. Vartijat olivat halunneet varmistaa, ettei varas ollut poistunut meriteitse kaupungista, mikä olisi tehnyt jäljittämisestä hyvin hankalaa.

Tietenkään Valta ei voinut kertoa epäilyksistään, että uskoi Tieran jääneen kaupunkiin. Kaikista vähiten Valta tahtoi, että hänet voitaisiin yhdistää tapaukseen millään tavalla osallisena. Valta uskoi ajatukseensa siitä, että Tieran piti kaupungissa se joku, josta Tiera ei ollut halunnut puhua. Hetken Valta mietti, olisiko Tiera saattanut karata yhdessä sen ihmisen kanssa, joka häntä oli odottanut. Häivähdys mustasukkaisuutta värähti Valtan mieleen ja tämä ravisteli ajatuksen nopeasti päästään tietämättä, mistä tunne oli tullut.

Olipa Tieraa odottanut taho kuka tahansa, sillä ei ollut väliä.

9. luku

Ketään ei näkynyt. Satama-alue oli autioutunut yöksi, mutta aurinko sarastaisi pian. Matka oli ollut kivinen ja Tiera oli ollut varma, että häntä seurataan. Vatsassa väänsi. Ohikuljetut kapakat ja muut porttolat olivat hankaloittaneet hänen matkaansa. Vartijoitakin oli liikkunut, mutta niin laiskasti, että linnassa ei vielä voitu kuhista tapauksesta.

Tiera katseli lepääviä laivoja, voisivatko he paeta meren yli. Tämä oli kuitenkin heidän kotinsa, mutta Tiera oli varastanut itse kuningas Kaukomieleltä ja ainakin Valta tiesi totuuden, kuka aarteet oli vienyt. Valtan puhuessa suutaan puhtaaksi, ei Tiera kuitenkaan ollut paljastanut mitään elämästään kaupungissa, ei edes sitä ketä kaipasi.

Satamarakennukset olivat jykeviä ja korkeita taloja, mutta niiden lankkuseinien läpi vinkui tuuli, kun Tiera livahti yhden varastorakennuksen sisään. Telakalla oleva laiva oli levännyt paikallaan niin kauan kuin Tiera muisti. Kukaan ei jaksanut kunnostaa sitä tai ehkä se oli jo niin vaurioitunut, ettei sitä voinut enää korjata. Tiera kiersi laivan raadon ja livahti takahuoneen puolelle ovesta, jonka ruosteinen lukko antoi periksi, jos kahvasta vetäisi tarpeeksi ronskisti. Jonain päivänä lukko tuskin enää sulkeutuisi ollenkaan, mutta toistaiseksi niitä, jotka eivät osanneet vetää se piti loitolla. Avainta oveen ei ollut tai jos oli, kenties se ruostui hiljalleen meren pohjassa, kun Tiera oli ensikertaa piilotettu hänen nykyiseen kotiinsa. Kotiin, johon hän oli palannut. Huone, johon Tiera oli astunut oli matalakattoinen tila, jossa ehkä aikoinaan oli ollut kahvihuone telakan työntekijöille. Vuosia siellä oli ollut vain romua, jota pölykerrokset peittivät. Tiera ei jäänyt taukotilaan vaan avasi raskaan oven, joka vei pienelle takapihalle. Se oli rakennettu telokoiden väliin siten, että mikään kasvi ei kasvanut kunnolla rakennusten varjojen pitäessä pihaa omanaan. Pienestä puutarhavajasta kuului voimakasta yskintää ja Tiera pudotti kantamuksensa maahan juokseakseen sisään.

Häntä vastassa olivat kahdet riutuneet kasvot. Vuoteessa lepäsi hänen veljensä Rautia ja tämän rinnalla oli elämään väsynyt parantaja, jonka Tiera oli palkannut. Tiera oli kuollakseen pelännyt, että parantaja hylkäisi Rautian, jos Tiera ei palaisi. Ehkä naisella oli yhä sydäntä jäljellä. Mulkoileva nainen oli lähes mykkä, mutta Tiera tiesi tämän osaavan puhua, mutta jostain syystä nainen harvoin avasi suutaan.
“Onko hän kunnossa?” Tiera olisi voinut esittää kysymyksensä Rautialle, joka katsoi häntä kuin aaveetta, mutta hän kysyi aina terveydestä parantajalta. Rautia valehteli aina, että voi hyvin.
“Elossa”, parantaja sanoi. Tämä oli vanha, mutta teräväsilmäinen ja kädet olivat yhä vakaat. Jotkut pitivät häntä noitana, sillä hänen yrttiliemensä paransivat, mutta olivat täysin vieraita. ***

Tiera huokaisi helpotuksesta. Parempaakaan ei ollut saatavilla kuin se, että Rautia oli elossa eikä jäänyt yksin. Tiera ei olisi koskaan voinut antaa anteeksi itselleen, jos Rautialle olisi tapahtunut jotain hänen poissaollessaan. Mykäksi parantajaksi nainen oli terävä suustaan sanoessaan Tieralle: “Sinä haiset.”

Tietenkin Tiera haisi, kyllähän hän sen tiesi, sillä hän ei ollut kylpenyt moneen päivään. Siitä oli kauan, kun hän oli edes ajatellut sellaista mukavuutta ollessaan huolissaan ainoasta perheenjäsenestään. Tiera ei välittänyt vastata parantajalle vaan kaivoi taskuistaan maksun tämän palveluksista.

“Tästä kaikesta ja siltä varalta, että minulle käy jotain. Tuon pitäisi riittää vuodeksi ja hieman yli. Älä anna Rautialle sattua mitään”, Tiera vannotti ja puristi kätensä parantajan sorjien sormien ympärille tämän ottaessa kullan vastaan ahnain silmin. Se oli lähes koko omaisuus, jonka Tiera oli saanut panttilainaamosta, mutta Tieralla ei ollut vaihtoehtoja kuin maksaa etukäteen niin pitkälle kuin saattoi. Vartijat voisivat löytää hänet uudestaan - milloin tahansa. Tällä hetkellä he olivat jumissa täällä, eikä Tiera uskaltaisi lähteä kaupungille. Ruuanhankinta jäisi parantajalle ja tämä tuntui tietävän sen sanomattakin.

“Hapanta”, parantaja pihisi vaimeasti kuin syytääkseen kirouksia Tieran ylle. Tiera tiesi menneensä liian pitkälle, mutta ainakin hän saattoi poissaolonsa jälkeen luottaa siihen, että parantaja pysyisi Rautian rinnalla, kun maksu oli hoidettu. Tiera ei ihan ymmärtänyt, mitä hapanta rahassa oli.

Kun maksu oli hoidettu Tiera kumartui Rautian puoleen ja hymyili varovasti veljelleen, joka kohotti kasvoilleen vaivalloisen hymyn.
“Rouva on oikeassa, sinä haiset”, Rautia naurahti, mutta yskänpuuska vei naurun mennessään. Rautia puristi käsiään nyrkkiin kuin kouristuksen omaisesti ja Tiera pidätti hengitystään.

“Et voi hyvin”, Tiera sai sanat suustaan vain vaivoin. Tiera tiesi, miten huonona Rautia oli, mutta kukaan ei tiennyt, mikä tätä vaivasi. Ehkä parantaja tiesi, mutta pystyi vain hillitsemään taudin pahenemista. Parantajan tullessa osaksi heidän kotiaan, oli Rautia ollu niin kuumeinen, että olisi kuollut hetkenä minä hyvänsä. Tiera tiesi, ettei kyseessä ollut mikään flunssa, se oli jotain pahempaa ja kestänyt jo kauan. Ehkä se johtui Tierasta, joka ei ollut kyennyt tuomaan kunnollista ruokaa tämän ollessa nuorempi.

“Voin paremmin, kun sinä olet siinä”, Rautia sai sanotuksi, mutta sulki sitten silmänsä ja näytti hetken aikaa levolliselta. Tiera jäi katselemaan veljeään ja rukoili, ettei tämä kuolisi hänen käsiinsä. Rautia ansaitsi kaiken hyvän, mitä tässä maailmassa oli, mutta Tieralla ei ollut keinoa pelastaa veljeään.

“Käy kylvyssä, sadevesi on ämpärissä”, Rautia kuiskasi, mutta ei avannut silmiään. Tiera naurahti katkerati. Rautia huolehti hänen hygieniastaan tehdessään itse kuolemaa, mutta ehkä veli oli oikeassa.

“Nuku hyvin”, Tiera sanoi. Parantaja katsoi häntä hetken ja painui sitten omaan soppeensa nukkumaan, eikä välittänyt enempää heistä kahdesta. Tierasta oli omistuista, että kaikkien näiden vankeuspäivien jälkeen, Rautia oli hymyillyt ja sanonut “käy kylvyssä”, vaikka Tiera ei ollut saanut sanaa suutaan. Rautia oli ollut kuin olisi odottanut Tieraa pitkältä työmatkalta palaavaksi.

Sellainen Rautia oli. Veli odotti häntä aina takaisin, mutta Tiera mietti, kauanko pystyisi pitämään kauan sitten antamansa lupauksen: “En jätä sinua koskaan. Me olemme yhdessä. Nyt ja aina, veljeni.”

Tiera pelkäsi, että lupauksen pitäminen oli juuri vaikeutunut kymmenen kertaiseksi, eikä hän voisi piilotella loputtomiin kaupungissa, jos kuningas Kaukomieli lähettäisi vartionsa Tieran perään.

“En jätä sinua”, Tiera lupasi nukkuvalle Rautialle.

[Odo]

10. luku

Valta oli eronnut hetkeksi vartijoista, jotka puhuttelivat satamassa väkeä, olivatko he nähneet mitään epäilyttävää. He tuntuivat olevan kiinnostuneita vanhasta kalakauppiaasta ja hiillostavan tätä raskaasti. Hän mietti, oliko vanha mies jonkunlainen tuttu Tieralle, mutta eiväthän vartijat vielä voineet arvata, kuka oli syyllinen rikokseen. Rikokseen, jolla oli kustu suoraan Valtan nilkoille.

Hän piti itseään narrina, kun oli luottanut Tieraan ja purkanut tälle sydäntään. Tiera oli ollut vankeudestaan huolimatta jollain tavalla elämänjanoinen ja vapaasielu, jollainen Valtakin halusi olla. Kuitenkaan Tiera ei ollut paljastanut mitään sellaista, joka auttaisi Valtan tämän jäljille. Valta oli ollut sokea sille, miten Tiera oli käyttänyt häntä hyväkseen ja alkanut kuvitella jonkunlaista ystävyyttä varkaan kanssa. Se oli ollut typerää ja Valtan viha kohdistui enemmän häneen itseensä kuin Tieraan, mutta hän pyrki kanavoimaan kaiken varkaan syyksi.

Vanhasta varastorakennuksesta kiirehti ulos epäilyttävännäköinen eukko, joka herätti Valtan huomion. Eukko oli resuinen, mutta tämän taskut kilisivät kuin siellä olisi kasa kultaa, mutta ehkä Valta vain kuvitteli. Siellähän saattoi olla mitä vain, mutta eukon tarkkailu ennen livahtamistaan ulos oli huomiota herättävää. Valta odotti, että eukko lähtisi varastorakennuksen luota, joka kohosi synkkänä heidän edessään ja mietti, oliko eukko nähnyt hänet ja perääntyisi. Vaikutti kuitenkin sille, että ei ollut, sillä eukko lähti toiseen suuntaan, jossa Valta oli kuin reitti olisi selvä.

Valta lähestyi rakennusta ja astui sen sisään. Telakalla oli vanha laivan raato, jota kukaan tuskin oli huoltanut vuosikymmeniin. Pölyä oli kaikkialla, mutta pöly oli pyyhkiytynyt pois kuin polkuna, jota Valta seurasi. Polku johdatti hänen laivan raadon taakse ovelle, joka oli raollaan. Sen vanha lukko näyttä kuluneelta, tuskin pitäisi ketään ulkona. Valta mietti, miksi eukko oli tullu rakennuksesta, jossa ei vaikuttanut olevan mitään. Kahvihuone, johon hän oli astunut, oli tyhjä ja hän pisti merkille, että kahvikupit olivat ikivanhoja ja pöytä tahmea pölystä. Tässä huoneessa näkyi kuitenkin liikehdinnän jäljet samoin kuin telakalla.

Vanha rautainen ovi veisi jonnekin, eikä Valta hahmottanut, minne. Hän muisteli ulkopuolella nähneensä vain loputtomia varastorakennuksia ja tämä vaikutti vievän ulos. Valta epäröi, mutta avasi raskaan oven, jonka takana häntä odottaisi jokin. Hän tunsi jännityksen kiirivän selkäänsä pitkin tunnistamatta sille syytä. Ehkä siellä oli vanhan eukon majapaikka, sillä eukko ei ollut vaikuttanut kerjäläistä kummemmalta. Valtan epäröinti väistyi, kun hän oven avatessaan kuuli hetken aikaa puhetta, joka vaimeni. Hän oli varma, että oli erottanut Tieran äänen, vaikka lauseesta hän ei ollut saanut selvää.

Raskas ovi oli päästänyt Valtan jonkunlaiseen kuihtuneeseen puutarhaan, joka oli piilossa varastorakennuksien välissä. Se oli kuollut sisäpiha, jossa oli puuvaja. Ketään ei näkynyt pihalla, mutta Valta oli varma, että löytäisi Tieran puuvajasta. Enää ei kuulunut ääntäkään, mutta joku oli varmasti sisällä. Valta kulki läpi kuihtuneen nurmikon ja kuuli kolahduksen, kun joku liikahti puuvajassa. Hän mietti, hakisiko vartijat, mutta silloin se joku voisi paeta. Valta aukaisi oven varoen mahdollista hyökkääjää.

Hän näki ensimmäisenä Tieran ja sitten kotikutoisen pedin, jolla makasi Tieraa nuoremp poika, joka ei voinut pidättää yskän puuskaa. Aika tuntui pysähtyvän, mutta yskintä ei loppunut. Tiera mulkaisi Valtaa, mutta kääntyi sitten nuorukaisen puoleen ja juotti tälle jotakin: ehkä vettä, ehkä yrttijuomaa. Valta ei tiennyt, mitä tekisi ja näki nopealla vilkaisulla kolme petiä, josta päätteli varastossa asuvan Tieran, pojan ja eukon, jonka oli nähnyt aiemmin. Poika yritti juoda, mutta yski yhä kovemmin, että pisarat valuivat tämän leukaa pitkin.

“Jätä meidät rauhaan”, Tiera sanoi kolkosti. “Ole kiltti”, hän lisäsi niin hiljaa, että Valta ei ollut varma, oliko kuullut oikein. Tiera ei näyttänyt välittävän hänestä ja vaikka Valta ei ollutkaan osannut kuvitella, mitä tekisi, jos kohtaisi Tieran tätä hän ei ollut osannut odottaa. Hän kykeni vain tuijottamaan ja hänen katseensa kohtasi yskänpuuskan saaneen pojan katse. Pojan silmät olivat aivan samanlaiset kuin Tieran, tämän huulet voisivat kääntyä yhtä hyvin Tieran tuttuun virneeseen, mutta tämä oli sairas eikä hymyillyt.

Poika näytti niin väsyneeltä, että tuskin välitti Valtasta. Eikä tämä vaikuttanut edes tunnistavan, että Valta oli prinssi. Hän oli pukeutunut vartioston asuun, ettei herättäisi niin paljoa huomiota ja olisi voinut yhtä hyvin olla nuori vartija. Tiera jatkoi hoitotoimenpiteitään ja puhdisti hiestä märän otsan, silitti  hiuksia ja kuiskasi, että Rautia tulisi kuntoon. Valta tajusi, että Rautian oli oltava se, kenen takia Tiera oli halunnut pois. Pikkuveli, josta Valtalla ei ollut aavistustakaan.

Rautia vaikutti hyvin sairaalta ja palaset lokahtelivat paikoilleen. Tiera oli köyhä, eikä tällä ollut varaa lääkkeisiin tai lääkäreihin. Tierahan oli vain katurotta, joka varasteli rikkaiden taskuista. Hän teki sen kuitenkin veljensä takia. Valtalla ei ollut aavistustakaan, miksi Tiera ei tehnyt rehellistä työtä, mutta ehkä Tieralla ei ollut vaihtoehtoja. Ehkä kukaan ei palkannut katurottaa, jonka historiasta Valta ei tiennyt mitään. Se miten neutraalisti Tiera suhtautui Valtaan oli lähes välinpitämättömyyttä, mutta Valta näki tämän jännittyneen. Tieralle kuitenkin näytti olevan tärkeämpää hoitaa veljeään kuin se, miksi Valta oli tullut. Kunnes Tiera viimein puhui: “Aiotko vangita minut, Teidän Korkeutenne?”

“Vartijat ovat tulossa”, Valta sai sanotuksi, eikä tiennyt, miksi varoitti Tieraa. Ehkä säälistä tai siksi, että hän luuli viimein saaneensa Tierasti irti jotain sellaista, joka kertoi tämän olevan omalla tavallaan kunnollinen mies. Tiera nousi seisomaan niin ripeästi, että Valta otti pari vaistomaista askelta taaksepäin, ettei Tiera hyökkäisi hänen kimppuunsa.

“Rautia kuolisi tyrmissä, eikä hän ole tehnyt mitään väärää! Antaudun tai mitä tahansa, kunhan he eivät löydä Rautiaa”, Tiera sanoi niin kiivaasti, että Valta pelkäsi vartijoiden kuulevan sen paksuista seinistä huolimatta. Silloin he kuulivat sen: vartijoiden puheensorinan ja epäilykset, että oven takaa he löytäisivät varkaan tai vähintään roskasakkia, joka ajaa pois. Valta toimi vaiston varassa ja tarttui Tieraa ronskisti käsivarsista ja pakotti ne selän taakse.

“Sinä lähdet minun mukaani”, Valta sanoi ja kuiskasi niin hiljaa, että Tieran piti keskittyä kuullakseen: “Vien sinut, mutta poika saa jäädä.” Tiera pyristeli hetken vastaan, mutta rauhoittui sitten. Aika oli lopussa ja tämä antoi Valtan raahata Tieran ulos puuvajasta, jonka oven he sulkivat jäljessään juuri hetkellä, kun vartijat astuivat takapihalle.

“Varas on tässä”, Valta sanoi. “Täällä ei ole muita, eikä aarteita. Niillä on joku muu piilopaikka.” Valta katsoi, miten vartijat laittoivat Tieran kahleisiin ja tämä riiputti päätään kuin nöyrtyen kohtaloonsa. Silmissä kuitenkin paloi tuli niin roihuavana, että Valta tunsi kuin jäätuulten puhaltavan lävitseen katsoessaan, kun Tiera vietiin pois ja takaisin tyrmiin, joissa tämä tulisi virumaan kunnes tuli tämän silmistä sammuisi.

[Odo]

11. luku

Sovinto. Tiera mietti, että he olivat molemmat järjiltään. Ensin Valta oli viruttanut häntä sellissä aivan liian kauan jonkunlaisena lemmikkinä pikkurikoksesta. Tiera kuitenkin tiesi olleensa jollain tavalla tärkeä Valtalle: ei tämä muuten olisi avannut sydäntään. Sillä tiedolla, mitä Valta oli kertonut vuolaasti, oli Tiera pettänyt tämän luottamuksen.

Valta itse oli vanginnut Tieran uudelleen. Nyt Tiera tiesi, ettei pääsisi niin helpolla kuin aiemmin. Se, että he paiskasivat kättä kaltereiden läpi ja tekivät sovinnon oli jonkunlaista hulluutta.

Eiväthän he olleet edes olleet ystäviä. Eivätkä edes sellikavereita vaan varas ja prinssi, jotka eivät ymmärtäneet toisiaan yhteisestä kielestä huolimatta.

“Se poika on sinun veljesi”, Valta totesi, kun he olivat istuneet kättenlyömisen päälle nojaamaan kiviseiniin kaltereiden omille puolilleen. Tiera tiedosti, että Valta tunsi myötätuntoa ainakin omalla tavallaan. Tunteet ohjasivat Valtaa, sen Tiera oli oppinut Valtalta itseltään ja näki sen nyt.

“Rautia.” Tiera sanoi ääni vakavana veljensä nimen. He jatkoivat vaitioloaan, vaikka Valta liikahtelikin levottomasti kuin haluaisi kysyä vielä jotakin.

Tiera ei jaksanut hiljaisuutta ja sanoi: “Se sinun prinsessasi varmaan odottaa sinua.” Valta hätkähti, mutta painoi sitten katseensa lattiaan.

“Katrina”, Valta lopulta totesi. Tiera halusi valtavasti takaisin kotiinsa, siihen kirottuun puuvajaan, jonka Valta oli löytänyt. Hän toivoi kipeästi, että keksisi pakokeinon ennen kuin hänen tuomionsa julistettaisiin. Ellei Valta menisi taas järjiltään ja vapauttaisi häntä omasta tahdostaan. Tiera ei ymmärtänyt täysin vieläkään, miksi Valta oli vapauttanut hänet etenkin annettuaan sellaisen määrän tietoa.

Ajatellessaan koti-ikäväänsä ja rakasta veljeään, Tiera tajusi, että Valta halusi yhtä kipeästi pois Kaukomielen linnasta kuin hänkin. Vaikka Valtalla oli kaikkea: rahaa ja kokonainen linna lääninään, mutta Tiera oli myös oppinut jotain muuta.

Valta rakasti vapautta ja tämä oli liian nuori kantamaan vastuuta. Tierasta se oli erikoista, sillä hän itse oli kantanut vastuuta Rautiasta niin pitkään. Jos he vain voisivat vaihtaa paikkoja, Tiera tekisi mitä tahansa, että saisi omaisuuden ja pysyvän kodin. Niiden avulla Rautia toipuisi. Valta ei ymmärtänyt omaa asemaansa, eikä Tiera halunnut keskustella aiheesta.

Kumpikaan heistä ei halunnut keskustella, sen näki, mutta hiljaisuus oli raskas. Muiden vankien äänet, vartijoiden liikehdinnät, ne sulautuivat yhdeksi ja niitä tuskin huomasi. Ne vain olivat ja niin olivat hekin. Varas ja prinssi, joista kummallakaan ei ollut sanoja tähän outoon tilanteeseen. Valtan  tehdessä lähtöä,  Tiera huokaisi, ja puhui: “Rautialla on tuntematon sairaus. Me emme tiedä, mikä häntä vaivaa tai miten hänet voisi parantaa. Vanha eukko on ainut, johon meillä on varaa ja hänen liemensä hillitsevät oireita. Yskää, kuumetta, kurkkupaiseita…”

Tiera näki, miten Valtan liike pysähtyi tämän  noustessa seisomaan. Hän nyökkäsi murheellisena. Tiera näki, että Valta uskoi häntä. Tällä kertaa katseessa ei ollut epäluottamusta ja olihan prinssi itse nähnyt Rautian.

“Kiitos, että et vanginnut häntä”, Tiera pakotti huuliltaan. Koko hänen sydämensä oli kiitollisuuden velassa Valtalle, mutta sanojen tuottaminen oli vaikeaa.

“Veljesi ei ole rikkonut lakia. Ehkä murto siihen varastorakennukseen, mutta tuskin kukaan tekisi siitä ilmoitusta. Sehän oli hylätty telakka. Tuskin minkään arvoinen. Ei ole minun asiani”, Valta vastasi kolkosti, mutta sanojen läpi kuulsi myötätunto. Tiera tiesi, että Valta oli lukenut rivien välistä omaisuuden olevan maksuksi parantajalle. Valta voisi vangita parantajan ja ottaa omaisuutensa takaisin tai kääntää koko kaupungin ylös alaisin päästäkseen alkuperäisen kullan ja hopean jäljille. Eihän Tiera tiennyt, miten tärkeitä tavarat olivat.

Arvoakin oli mahdoton mitata, mutta jonkunlaisen käsityksen Tiera oli saanut vieraillessaan panttilainaamossa. Rahat olivat nyt parantaja-eukolla, joka toivottavasti tajuaisi pitää matalaa profiilia, Tiera mietti hiljaisuuden taas laskeduttua. Ehkä aarteiden arvo ei ollutkaan tärkein vaan rikottu luottamus.

“Hyvää yötä”, Valta sanoi yllättäen ja lähti kävelemään pois päin, mutta pysähtyi kuin olisi unohtanut jotakin.

Hän sanoi hiljaa: “Tuntui hyvältä sopia. Minä… inhoan tulla huijatuksi. Se, mitä teit oli väärin, mutta ainakin sinulla on joku josta pidät huolta. En voi auttaa sinua enempää Tiera. Nämä taitavat olla myös hyvästit.”

[Odo]

HUOM! Ikärajaa pudotettu K11 -> S. Tämä tarina tuskin tulee nousemaan K11 tasolle, joten siirtoa pyydetty Sanan säilään alueen modeilta.

[Linne]

Vihdoin ehdin kommentoimaan vaikka lukasinkin koko tarinan läpi jo pari päivää sitten  : D Tämä tarina on aivan ihana! Juoni on mukaansatempaava ja sekä Tieran että Valtan hahmot mielenkiintoisia ja hyvin mietittyjä. Kuten joku taisi tuossa jo sanoakin, kerrontatyyli on ihanan satumaista ja miljööstäkin tulee sadut mieleen. Oon tosin katsellut netflixistä uudelleen Disenchantmentia ja nyt tämän tarinan miljööstä tulee aina sen miljöö mieleen xD
Klassinen prinssi ja köyhä varas - asetelma toimii tässä hyvin, osaksi varmaan siksi että hahmoilla on selvästi omat persoonansa ja motiivinsa. Tarina myös etenee mukavan nopeasti, mulla on tapana kyllästyä jos tarinassa alkuun pohjustetaan liikaa tai yksi kohtaus venyy pitkäksi. Kuvailua on juuri sopivasti että miljööstä saa hyvän käsityksen, vaikka mun päähän onkin jäänyt toi Disenchantment 
Haluan ehdottomasti tietää, miten Tieralle käy, joten jään odottelemaan jatkoa kiitos vielä ihanasta tarinasta!

[Abarat]

Miten ihastuttava tarina! Luin tällä erää (kun oon puhelimella) 5.lukuun saakka. (Joka on onnenlukuni) ja juuri tuossa luvussa Tiera pääsee vapaaksi! Alkupää imaisi mut heti mukaansa. Henkilöt on uskottavia ja eläviä. Tosi sujuvaa tekstiä. Tunnesormus oli ihana lisä kokonaisuuteen! Odo, oot tuottelias! Oot taitava kuvailemaan ympäristöä ja henkilöhahmojen tuntemuksia. Viihdyin tän parissa! Jatkan lukemista.