Punk ei ole kuollut, minä olen • K11 • soulmate

[Odo]

Nimi: Punk ei ole kuollut, minä olen
Genre: punkrokkia, soulmate-trooppi
Hahmo(t): Riley, Charlie
Ikäraja: K11, sisältää juomista ja naimista (ei kuvailtuna)
Vastuunvapaus: Omaa käsialaani, myös Loveletters ja Amberyard ym.
A/N: Minun piti osallistua tällä kirjoituskilpailuun, jonka järjestää punkmuseo. Innolla tulkitsin väärin vapauden tyylistä ja kaikesta, että kapinoin vähän realistista fiktiota vastaan ja hyödynnän Finiin suunniteltua soulmate-originaalia, joka ei tullut koskaan julkaistuksi. Ei siitä ollut kuin prologi, hahmoja ja ei oikein muuta, mutta kirjoitin sitten kisaohjeiden mukaan alle 1000 sanaisen räpellyksen ja tajusin, että ne ei tainnut kaivata lainkaan fiktiofiktiota vaan hassun hauskaa tarinaa omasta elämästä. Sellaista truustooria, jota ei kyllä sielunkumppanuudet fiktiivisessä kylässä ole. Murpatuttaa ihan älyttömästi, joten laitan tämän tänne.

Punk ei ole kuollut, minä olen

”Sinun synnyin- ja kuolinpäiväsi, ikuisesti ihollani. Syntymästä kuolemaan numerot polttavat, kipinöivät, kosketuksesi alla. Ja kun kuolet, kuolen minäkin, mutta en tarpeeksi.”
 – laulaja Addison Taylor, Loveletters-yhtye

Amberyard oli rupuinen pikkukylä, jossa oli vain yksi pubi Raindrops. Riley lauloi ja joi. Hengitti hien ja intohimon hajua, kun ihmiset huusivat encorea ahtaan pubin esiintymislavan edessä. Riley oli punkrokkari, hän eläisi loppuun asti laulaen. Siitä oli jo kauan, kun Riley oli itkenyt itsensä uneen Loveletters-yhtyeen Addisonin lauluihin, joissa kerrottiin sielunkumppanuudesta. Sielunkumppanin saattoi löytää syntymämerkin avulla, sen, joka kertoi syntymästä ja kuolemasta. Kolme vuotta menetyksestä, Riley oli laskenut, mutta kadottanut sitten ajantajun.

Koottuaan kasaan bändin, joka sai hänen sydämensä jälleen lyömään, Riley oli elänyt. Yhtä tiheästi kuin kitarasoolot, voimalla kuin rumpujen lyönnit. Sydän hakkasi ja Riley villitsi yleisöään. He lauloivat vihasta, mutta myös rakkaudesta, sielunkumppanuudesta. Riley otti kantaa, vaati, vihasi, rakasti, lauloi. Hänen bändinsä oli yhtä hänen kanssaan.

Se oli heidän kotinsa, kantabaari. Raindrops ei ollut kummoinen, mutta he eivät edes halunneet valloittaa maailmaa. He halusivat tämän elämän ahtaassa Amberyardissa, jossa yhden yön kumppanit palasivat uudestaan kierroksen jälkeen. Riley hukutti suruaan juomalla ja naimalla.

”Sulla on aika paljon tatuointeja noin kauniiks naiseks.”
”Onko sillä jotain väliä?”
”Eipä oikeestaan, mutta missä sun –”

Riley ei koskaan vastannut. Kallot, ketjut, ruusut ja käärmeet olivat osa häntä, kuten laulut, jotka hän kirjoitti itse. Ei se merkki, joka oli poltettuna hänen ihoonsa jo syntymässä. Addison Taylor oli ollut oikeassa: Riley ei ollut kuollut tarpeeksi, hän eli ja hengitti. Punk ei maistunut katkeruudelta, se oli vapautta. Vapautta elää, vaikka hän oli kuollut sinä päivänä.

Musiikki lakkasi, mutta se jyskytti yhä Rileyn rinnassa. Hän kiitti yleisöään ja tunsi, kuinka huudot koskettivat häntä. Huudot, jotka kertoivat, että heitä rakastettiin. Riley halusi elää.

21.5.2011, kuolinpäivä. Se oli sidottu Rileyhin ja sitoi häntä yhä yksitoista vuotta myöhemmin, kun Riley rakastui. Charlotte Mia Marley oli Rileylle Charlie, rakastettu. Charlie kieltäytyi vanhempiensa kehotuksesta astua avioon vieraan kanssa, tehdä lapsia ja elää ylellistä elämää. Charlien yksinäisyys oli samanlaista ja Riley tiesi, että oli itsekin vieras.

Riley ei ollut se oikea. Kirotussa maailmassa sielunkumppanuus oli jotain, mikä veti ihmisiä toistensa puoleen ja teki heistä haavoittuvaisia. Rikottuja, Riley ajatteli, kun Charlie suuteli häntä kostein huulin. Ei ollut epätavallista, että Charlie itki keikan jälkeen, vaikka esiintymislavalla hän oli ollut yhtä punkrockin kanssa. Rileyn kyyneleet olivat jo aikaa sitten kuivuneet, mutta Charlie oli uusi jäsen Broken Rosesissa.

Broken Roses oli he, viisi jäsentä, musiikki ja ilma, jota hengittää.

Toisin kuin Rileyn irtosuhteet, ei Charlie ollut koskaan kysynyt. Milloin, miten. Riley kertoi itse, minkä tiesi. Charlie oli enemmän kuin rakastettu, hänestä oli tullut uskottu, kun Riley näytti sen, minkä lukuisat tatuoinnit piilottivat. Ikuisesti iholla,

11.11.1992 – 21.5.2011, synnyin- ja kuolinpäivä. Riley ei tiennyt, kenen. Ei hän tiennyt, miten hän oli menettänyt jotain niin tärkeää. Kuoleman hän oli tuntenut kuin olisi kuullut läheisen kuolemasta, sanattomana viestinä, vaikka päivä luki myös hänessä. Kyse oli enemmän tunteesta, hetkestä.

Charlie ymmärsi.

He lauloivat, joivat ja rakastelivat. Riley tunsi Charlien ihollaan, eikä se, mikä häntä poltti ollut sielunkumppanuutta.

Riley ei välittänyt, hän kapinoi.

Kapinoi sitä vastaan, että jokin häntä mahtavampi voima saneli hänen puolestaan, kuka hän oli ja kenelle hän kuului. Riley taisteli sitä osaa vastaan, joka hänessä oli jo kuollut. Riley eli, lauloi, huusi yhdessä yleisön ja bändin kanssa, puki vihaansa ja rakkauttaan laulujen sanoihin. Charlie lauloi taustoja, soitti kitaraa kuin viimeistä päivää, mutta yöllä Charlie itki. Riley kuunteli, kun Charlie kuiski kohtalosta, joka oli kirjoitettu väärin heidän ihoilleen.

Yleisön mylviessä Rileyn iho kihelmöi, sitä poltti, kivisti. Uudenvuoden aattona Raindropsissa tunnelma kipinöi ja Rileyn iho sen mukana. Riley jatkoi laulamista, vastusti taakkaa, joka hänelle oli annettu. Vuosi loppui kitarasooloon, jonka Charlie soitti. Riley eli unelmaansa. He lauloivat ja soittivat encoren, Riley ja Charlie päätyivät lakanoihin ja sinä yönä Charlie ei itkenyt. Se tuntui oikealta, eikä Riley ollut enää vieras.

Se oli viimeinen kerta, kun Riley näki Charlien.

Punk jatkoi soimista, eikä Riley enää kapinoinut voimaa vastaan, jonka kerran oli kieltänyt. Sillä niin kovasti hän oli rakastanut Charlieta, että syntymämerkki oli elänyt hänen kanssaan ja muuttanut kohtaloa. Kohtaloa, josta Charlie oli kuiskinut aamuöisin ennen viimeistä iltaa. Charlie oli kadonnut aamuhämärässä, eikä koskaan palaisi. Riley tiesi, miksi.

5.6.1994 – 1.1.2023, päivät olivat Charlien.

Raindropsissa jylisi nopeatahtinen tempo, jonka tahdissa Rileyn sydän jatkoi lyömistä yhtä tiheästi kuin kitarasoolot, joita Charlie oli soittanut. Samalla voimalla kuin rummut kumisivat, sillä punk ei ollut kuollut ja sitä ilmaa Riley hengitti, kunnes hänen aikansa koittaisi –
                       
                             niin kai Charliekin olisi halunnut.

[Altais]

Olipa jännä lähtökohta tekstille, että tämä oli alun perin tarkoitettu tuohon kilpailuun. Harmi tietysti, että sen kanssa kävi niin kuin kävi (vaikka itse kyllä tykkäsin tästä paljon enemmän kuin hassunhauskoista omista kokemuksista), mutta toisaalta hyvä Finille, että tämä nyt on täällä. Olipa mielenkiintoista päästä lukemaan originaalia soulmate!AU-tropella, en muistakaan törmänneeni sellaiseen ennen, ihan mahtava idea, hahmot ja toteutus, ja olisin lukenut kyllä pidempäänkin heistä. Valtavan paljon juttuja mahtui lyhyeen tekstiin, kuten tuo pikkukylä, jossa oli vain yksi paikallinen, sitten Rileyn oma bändi joka ei halunnut valloittaa maailmaa, ja esikuva, joka lauloi sielunkumppanuudesta ja siitä, että sielunkumppanin kuollessa sitä itsekin kuolee, muttei kuitenkaan tarpeeksi.

Ihana lukea myös femmeä ja tällaisilla punkrock-hahmoilla. Riley oli tosi mielenkiintoinen, rikkinäinen mutta kuitenkin tosi elävä hahmo (vaikka olikin ilmeisesti tavallaan vähän kuollut menetettyään sielunkumppanin, ilmeisesti sellaisen siis, jota ei ollut ikinä löytänyt), ja sitten bändi oli hänelle tapa elää, ja hukuttaa kaikki musiikkiin. Ja sitten Charlie, jonka kanssa he kumpikin kapinoivat niitä vaatimuksia vastaan, jotka joku oli asettanut ulkoapäin, ja olivat rakastavaisia vaikka sitten eivät sielunkumppaneita. Paitsi sitten taisivat kuitenkin olla, vai kävikö siinä niin, että Rileyn sielunkumppanista kertova syntymämerkki muuttui, mutta vasta Charlien kuoleman jälkeen? Mietin, tiedettiinkö sitä, ettei Riley ollut Charlien sielunkumppani, tai tiesikö Charlie omaansa? Huh, aika hurja ja kylmäävä ajatus muuten, että sitä tuolla lailla tietäisi varmuudella sielunkumppaninsa vasta tämän kuoltua, koska vasta sitten tietäisi, täsmääkö sekä synnyin, että kuolinpäivät.

Olipa tämä teksti tosi mielenkiintoinen ja hieno tuttavuus, josta välittyi kyllä jotenkin tosi vahvasti sellainen punkrockille sopiva täysillä elämisen, rakastamisen, angstaamisen ja kuolemisen yhdistelmä. Kiitos 

[Odo]

Altais, kiitos jälleen kommentista, ihana, et löysit tämän pariin. ♥ Kilpailu ei ehkä tällä erää kutsunut, mutta finikommentti on voittoa parempi. Onhan maine ja kunnia toki, mutta ihanaa on, kun Finissä saa niin välitöntä, hyvänmielen palautetta!

Paitsi sitten taisivat kuitenkin olla, vai kävikö siinä niin, että Rileyn sielunkumppanista kertova syntymämerkki muuttui, mutta vasta Charlien kuoleman jälkeen? Mietin, tiedettiinkö sitä, ettei Riley ollut Charlien sielunkumppani, tai tiesikö Charlie omaansa?

Minä ajattelin tämän niin, että se muuttui yöllä ja Charlie näki Rileyssa omansa ja poistui "hiljaa". Ei osannut jättää hyvästejä, mutta surullista se on yhtä kaikki. Ehkä se ei halunnut Rileyn tietävän omaansa, että Riley jatkaisi elämää eikä jäisi "odottamaan kuolemaansa", kun Charlietakaan ei enää ole?

Ihana kuulla, että punkrock välittyi! Olen höpönä NANA-animeen ja sitä myötä löytänyt "uudelleen" punkin, jota silloin satunnaisesti kuunteli nuorena, mutta oli oikea punkvimma pahimillaan parhaimmillaan joku vuosi sitten ja yhä kuuntelen suht. usein (suhteessa, miten vähän kuuntelen musiikkia) erityisesti Ramonesia. Nancy on myös lempikirjojani ja odottamassa Nuorena kuolemisen jalo taito.

Ja tosiaan tämähän oli muistiinpanojeni mukaan 15-osainen jatkis, mutta muistiinpanoissa jotakuinkin luki "KÄÄNNE!" ja ei muuta, että mikä lie käänne tai mikä lie juoni. Ehkä joskus palaa mieleen tai saan uuden inspiraation, mutta hahmoja oli muutamia mietittynä silleen lausetasolla, mutta vähän kuitenkin mm. Charliesta oli, ettei halunnut astua avioon vaan soittaa, sitten tässä mainitsemattomia hahmoja, kuten Alaina Kelly, joka ei halunnut etsiä tai tavata sielunkumppaniaan (vaikka on elossa), sillä hän rakastui bändin jäsenistä Faith Harleyhin, jolla samanlainen tausta kuin Alainalla. Kumpikaan ei etsi, mutta ilmeisesti Faith kuitenkin löytää "vahingossa omansa". Tarinassa olisi myös ollut rumpuja soittava Gemma, joka oli eronnut sielunkumppanistaan, ilmeisesti koska ei halua lapsia. En tiedä, miten olin ajatellut, että sielunkumppaneille ei olekaan sama ajatusmaailma, mutta siitä olisi voinut olla kiinnostava kirjoittaa.

Katsoo, tuleeko tästä joskus jotain, jos brainstormailisi. Alkuperäisissä suunnitelmissa Riley ja Charlie ei ole missään vaiheessa ollut shippi, kun tosiaan Alaina/Faith oli se shippi, mikä siinä pyöri. Miten lie istuisi, jos nyt kirjoittaisikin Rileyn ja Charlien suhteesta pidemmin ja samalla muustakin bändistä, vai olisiko tarina esimerkiksi ennen Charlieta, kun siihen viitataan uutena jäsenenä! Ehkä joskus, vaikka hukun jo muutenkin projekteihini.

[Larjus]

Olipa kiva juttu, että päätit julkaista tämän Finissä! Harmihan se sinällään on, että kilpailussa haettiinkin jotain ihan muuta, mut hei, lopputuloksena oli joka tapauksessa tämä hieno teksti, ettei se nyt ihan plörinäksi mennyt Ja siis onhan nyt lähtökohtaisesti sielunkumppanuus sun muut paljon mielenkiintoisempia kuin jotkut "hassunhauskat" omat kokemukset.

Sielunkumppanuusjutut fiktiossa on aina kiehtovia kun niihin voi keksiä niin paljon omaa! Ei ole mitään kaavaa, jota olisi pakko noudattaa. Tykkäsin tässä erityisesti siitä, että Riley ja Charlie käytännössä kapinoivat ennalta määrättyä sielunkumppanuutta vastaan. Sellainen jos mikä sopii punkiin! Oon kans itse asiassa joskus miettinyt kirjoittavani jonku soulmate-ficin, jossa hahmot tajuavat, etteivät ole ennalta määrättyjä toisilleen mutta siitäkin huolimatta aikovat pysyä yhdessä. Diggasin kans tuosta, että päivämäärä muuttui myöhemmin, hahmot käytännössä muuttivat omaa kohtaloaan. (Vähän jotain sensuuntaista olin ajatellut itsekin siihen ajatuksen asteella olevaan ficiini.)

11.11.1992 – 21.5.2011, synnyin- ja kuolinpäivä. Riley ei tiennyt, kenen. Ei hän tiennyt, miten hän oli menettänyt jotain niin tärkeää.

Tässä kohdassa, jossa näkyi noi tuntemattoman sielunkumppanin syntymä- ja kuolinpäivä, aloin miettiä, että ihan kauheeta tommoset etukäteen tiedetyt kuolinpäivät, ja varsinkin kun tässä näkyi, miten nuorena tuo henkilö joutui lähtemään  :'( Eihän tossa varmaa haluaiskaan koskaan kohdata sielunkumppaniaan, kun tietää ettei yhteiseloa voisi mitenkään olla pitkään. Ainakin mä yleensä pidän soulmate-tropea vain ihanana, mutta tällasessa näkökulmassa tulee melkeinpä vain paha mieli. Miten jokin niin kaunis voi samaan aikaan olla niin raadollista... 😅

Ja voi että toi loppu! Lisää tämän sielunkumppanuusjutun kauneutta ja tuskaa. Ei taatusti ollut helppo päätös Charlielle, mutta on täysin ymmärrettävää, miksi hän sen teki. Ainakin oletan, että tuossa vuosi vaihtui juuri siihen vuoteen 2023. Sekin käy järkeen, ettei hän halunnut Rileyn näkevän omaa elinaikaansa Charlien iholla. Kyllä on varmasti helpompi elää niin, ettei tiedä, milloin kuolee. En mä ainakaan haluaisi tietää semmosia o.o

Olen höpönä NANA-animeen

Tää kyllä välittyi ainakin mulle hyvin Toisaalta sen oon tiennytkin, että siitä tykkäät (ja mun mielikuvissahan sähän näytät aina Nana Osakilta ). Ja välittyi punkrock-meininki muutenkin! Tykkäsin hahmoista ja heidän asenteestaan. Sopi erinomaisesti menoon ♥ Pitäähän sitä kapinoida, ja ihana myös se että he eivät tavoitelleet suurta julkisuutta. Sellainenkin on tosi punkia, eivät "antaudu" menestykselle ja mammonalle.