Nimi: On syytä pelätä pimeää
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: kauhu, hippu slashia
Hahmot/paritus: Jaakko/Ohto
Yhteenveto: Ylisäikky kaveri koettelee Jaakon hermoja pelätessään niin kovasti pimeää, mutta ehkä siellä onkin jotain, mitä pitäisikin pelätä.
Haasteet: Vuosi raapalehtien V, Ficlet300, One True Something 20 #2 ja Teelusikan tunneskaala (pelko)
A/N: Eilen tuskailin, että mitä pitäisi kirjoittaa, kun mikään ei tuntunut nappaavan. Minulle sanottiin, että kokeile jotain erilaista/epätavallista ja aloin vaan ajatella heti kaikkea kamalaa :'D tällainen siitä sitten syntyi. Pojat on jotain 16-18v. Oli hyvin antoisa kirjoitusprosessi. Toivottavasti maistuu luettavanakin :>On syytä pelätä pimeää
Oli yksi niistä harvinaisista illoista, kun Jaakko sai olla aivan yksin kotona, ja hän nautti vapaudestaan täysin siemauksin. Oli melkein sääli, että hän oli saanut jo sovittua muuta menoa. Olisi ollut hauska kutsua kavereita kylään ja pitää koko taloa hallussa varomatta sanojaan tai mitään muutakaan. Hän voisi kyllä tehdä niin myös leffan katselun jälkeen.
Kännykkä piippaili jatkuvasti, kun kaverit heittivät ryhmäkeskusteluun koko ajan jotain, eivät mitään tärkeää, varmaan vaan memejä ja sisäpiirivitsejä. Niitä voisi lukea, kun hän kävelisi Ohton luokse. Jaakko etsi kotiavaimiaan hyvän tovin ennen kuin hän tajusi niiden olevan hänen takkinsa taskussa. Niin kävi usein.
”Justiinsa”, poika hymähti itsekseen ja nappasi kännykän mukaansa. Lompakko oli takin rintataskussa. Kaikki taisi olla messissä. Jaakko veti pipon päähänsä ja naksautti ulko-oven lukkoon. Se loksahti tutulla tavalla, mutta hän varmisti, kuten aina. Oli hiljainen ilta, ohi juoksi vain yksi lenkkeilijä. Hämärän aika oli jo ohitse ja katulamppujen ulkopuolella näkyi vain puiden ja rakennusten ääriviivat.
Jaakko laittoi kaverilleen viestiä:
mä lähen nyt tulee!!Ohto vastasi:
sähän olet helvetti etuajassa. venaa nyt hetki. ihastele vaikka postilaatikkoja tai jotain
jos et oo valmis kun tuun, lähen ilman sua, Jaakko uhkasi. Ohto laittoi pelkkiä kauhistuneita naamoja ja huutomerkkejä. Itsekseen hymyillen Jaakko otti suunnan kohti kaverinsa kotia.
Jaakko soitti ovikelloa. Avaamaan tuli pian Ohton äiti, joka hymyili ja kutsui hänet sisälle lämpimään.
”Jaakko on täällä!” Ohton äiti huusi yläkertaan.
”Okei, mä oon ihan kohta valmis!” kuului vastaus. Jaakko ei riisunut kenkiä tai edes takkia, koska kohta pitäisi kuitenkin mennä taas. Jaakko kieltäytyi kohteliaasti juomisestakin ja vain odotti, että Ohto saisi raahattua itsensä paikalle.
Leffa alkaisi vartin yli yhdeksän. Siihen oli vielä vähän reilu tunti, mutta edessä oli kävelymatka, ja Jaakko ainakin halusi hengailla hetken muiden kanssa ennen elokuvan alkua. Reilun viiden minuutin odotuksen jälkeen Ohto tömisteli alas portaita ja hymyili nähdessään hänet. Jaakko ei sanonut mitään, nyökkäsi vain. Hän ei tykännyt puhua silloin, kun vanhemmat olivat kuulemassa.
”Me lähetään nyt!” Ohto ilmoitti porukoilleen vetäessään takkia niskaansa ja pisti kaulahuivinkin kaulaansa. Jaakko ei ihmetellyt, sillä marraskuinen ilta oli tosiaan melkoisen hyytävä.
”Pitäkää hauskaa!” Ohton äiti toivotteli ja ovi pamahti kiinni heidän jälkeensä.
Jaakko lähti tielle kädet takkinsa taskuissa ja Ohto käveli hänen vierellään.
”Ne sano venaavansa meitä Burger Kingissä”, Jaakko kertoi.
”Hienoa”, Ohto vastasi. ”Sä ootki mulle yhdet ranskikset velkaa. Ehditään varmaan syödä ne ennen leffaa.”
”Miten niin oon velkaa sulle?” Jaakko ihmetteli, koska hän ei edes muistanut, milloin he olivat viimeksi syöneet ranskiksia.
”Vinguit viime viikolla mua ostamaan sulle”, Ohto muistutti, ”kun sulla oli jääny lompakko kotiin ja kaikki vuorotellen ruokkivat sua kuin jotain löytökissaa.”
Sen Jaakko muisti. Hän oli maksanut takaisin kaikille muille paitsi Ohtolle. Jaakko oli ajatellut, ettei Ohto pistäisi sellaisia velkoja ylös, mutta näköjään.
”Ostetaan yhteiset?” Jaakko ehdotti.
”Isot”, Ohto vaati.
”Tietty”, Jaakko naurahti.
Matka sujui nopeasti ja rennosti jutellen, kunnes eteen tuli valoton tienpätkä, joka katosi pimeyteen. Ohto jähmettyi niille sijoilleen ja tuijotti eteen jännittyneen näköisenä.
”Miksei tässä pala valot?” Ohto kysyi ääni kireänä.
”Säästösyistä varmaan. Eivät pidä näin iltaisin päällä”, Jaakko sanoi. ”Ei se ole pitkä matka mennä. Kohta me päästään taas valoisalle kadulle.”
Se ei rauhoittanut levotonta Ohtoa.
”Ei mennä tästä”, poika pyysi ja katsoi häneen rukoilevasti. ”Kierretään, jooko?”
”Mut sit me ei ehditä”, Jaakko sanoi ja yritti vitsailla. ”En mä anna minkään mörköjen napata sua.”
”Mua ei naurata, Jaakko”, Ohto tiuskaisi. ”Sä tiedät, etten tykkää – että pimeä – ”
Ohton ääni hiljeni voimattomana ja Jaakko kiirehti rauhoittelemaan.
”Mä tiedän. En tarkoittanut vähätellä”, Jaakko sanoi. ”Kyllä sä pystyt siihen. Kännyköissä on lamputkin. Tule nyt.”
Ohto hengitti syvään ja nojasi hetken polviinsa. Lopulta poika nappasi tiukasti kiinni Jaakon kädestä ja otti esiin kännykkänsä. Jaakko katsoi heidän yhteen liitettyjä käsiään.
”Onko tämä nyt ihan tarpeellista?” hän kysyi. Ohto puristi lujempaa.
”Turpa kiinni tai saat mennä yksin”, tämä ärähti. Jaakko päätti olla väittämättä vastaan ja he kävelivät käsi kädessä pois viimeisen katulampun valokeilasta. Ohto oli pelosta kankea ja tuijotti tiukasti eteenpäin.
”Puolessa välissä ollaan. Hyvin menee”, Jaakko rohkaisi. Ohto vain nyökkäsi.
Tien reunasta kuuluva napsahdus kiinnitti molempien huomion. Ohto tarrautui häneen niin lujaa, että Jaakko oikeastaan säikähti poikaa enemmän kuin joitakin epämääräisiä ääniä.
”Mikä vittu se oli?” Ohto kimitti. Jaakko valaisi kännykällään tienpenkkaa, mutta mitään ei näkynyt.
”Joku pikkuelukka varmaan”, Jaakko sanoi. Ohto roikkui hänessä niin tiukasti, että Jaakkoa alkoi ärsyttää, kun toinen oli niin helvetin säikky. Hän aikoi huomauttaa asiasta, kunnes tunsi, miten Ohto vapisi, ja hänen vitutuksensa haihtui.
”Hei”, Jaakko sanoi pehmeästi ja halasi kaveriaan tiukasti toivoen rauhoittavan tätä edes jonkin verran. ”Kaikki hyvin.”
”Mennään äkkiä pois”, Ohto sanoi tukahtuneesti. Jaakko tarttui uudestaan kaverinsa käteen ja he tihensivät askeliaan. Katuvalot näkyivät jo edessäpäin.
Jaakko huomasi nopeasti, ettei jokin ollut aivan kohdallaan. He näkivät katuvalot suoraan edessään, ehkä vähän reilu 50 metrin päässä, mutta vaikka he kuinka kävelivät, ne eivät tulleet yhtään lähemmäksi. Jaakko alkoi laskea askeliaan. Yhdeksän, kymmenen, viisitoista, kolmekymmentäviisi, seitsemänkymmentäkaksi… Mutta katuvalot pysyivät tismalleen samalla etäisyydellä. Jaakkoa alkoi itseäänkin pelottaa eikä hän voinut käsittää, mitä oli meneillään.
Ohto oli rutistanut silmänsä kiinni eikä hän voinut nähdä. Jaakko ei olisi halunnut kertoa hänelle huomioistaan, koska Ohto säikähtäisi aivan hirveästi. Hän pelkäsi menettävänsä rippeet omastakin itsehillinnästään. Kun kännykän valo alkoi räpsyä, Jaakon vatsaa kouraisi.
”Ohto”, hän inahti. Ohto avasi silmänsä ja samassa pimeni. Heidän kännykkänsä sammuivat. Edes näyttö ei syttynyt. Edessä olevat katuvalot katosivat eivätkä he nähneet pimeässä edes ympäristönsä ääriviivoja, vaikka olisihan heidän pitänyt, edes rakennusten tai puiden siluetteja. Ikinä ei ollut täysin pimeää, mutta nyt oli. Jaakko alkoi käsittää, miksi Ohto pelkäsi niin kamalasti. Hän tuijotti sitä syvää, loputonta mustuutta heidän ympärillään ja oli kauhusta lamaannuksissa. Mitä vitun vittua täällä tapahtui?
”Jaakko”, Ohto pihahti. ”Oonko mä tullu sokeaksi?”
”Et”, Jaakko sanoi vaikeana. Hänen äänensä tärisi. Hän kaappasi Ohton lähelleen ja puristi tämän itseään vasten tunteakseen, että tämä ainakin oli vielä todellinen ja siinä hänen kanssaan. Jaakko ei ollut yksin. ”Jotain on tekeillä.”
Jaakko seisoi keskellä luonnotonta mustuutta. Oli kammottavan hiljaista. Aivan kuin pimeys olisi imaissut mukaansa kaikki äänetkin heitä lukuun ottamatta. Jaakon oli vaikea pitää itsensä paikoillaan ja olla juoksematta. Ruumiissa tykytti alkukantaisten signaalien sarja: juokse tai kuole. Hänen oli pakko tehdä jotain. Jaakko liikahti, mutta Ohto piteli häntä aloillaan.
”Älä tee mitään”, tämä sanoi. ”Et sä kuitenkaan tietäisi, minne mennä etkä edes sitä, onko tuolla jotain, minne juosta.”
”Miten susta äkkiä noin rauhallinen tuli?” Jaakko yritti naurahtaa, mutta ääni oli lopulta pelkkä vinkaisu. Hän ei ollut kestää tätä tilannetta ja sen yliluonnollista uhkaavuutta. Hän tahtoi huutaa. Hän tahtoi menettää tajunsa. Kunhan ei tarvitsisi seistä tässä enää kauempaa tietäen kokevansa jotain sellaista, mille mieli ei keksinyt yhtäkään uskottavaa selitystä.
”Oon pelännyt pidempään kuin sinä ja ehkä mun sietokyky ylittyi”, Ohto arveli. ”Tosin, ilman sua mä kai vaan makaisin sikiöasennossa ja parkuisin. Älä päästä irti, ethän?”
”No en vitussa päästä”, Jaakko puhahti ja vahvisti otteensa Ohton ympärillä. Hän pälyili ympärilleen, vaikka ihan turhaan. Äkkiä kauhea ajatus juolahti pojan mieleen. ”Ollaankohan me enää edes Pihkamäellä? Tai siis. Jos muut lähtee etsimään meitä, niin löytäiskö ne?”
”Missä me sit oltaisiin?” Ohto kysyi. Tämän ääni oli ahdistuksesta tukkoinen. ”Jaakko, älä puhu tommosia.”
”Pakko vittu puhua, kun tilanne on tämä!” Jaakko ärähti menettäen itsehillintänsä ja hän melkein työnsi pojan luotaan, mutta muutti viime hetkellä mielensä. Hänellä ei ollut enää muutakaan. Oli pakko pitää kiinni.
Ohto ei sanonut mitään, mutta Jaakko tunsi tämän kavahtavan hänen purkaustaan. Toisen epätavallinen sanattomuus sai Jaakon ymmärtämään, ettei hänen vauhkoilunsa auttanut heitä mitenkään, ja hän pakotti itsensä rauhoittumaan. Se teki tiukkaa. ”Anteeksi. Mä – mä oon vaan ihan paskat housussa tän jutun takia. Musta tuntuu, että sekoan.”
Ohto ei vieläkään sanonut mitään. Jaakko alkoi taas hätääntyä.
”Ohto, puhu mulle”, Jaakko rukoili. ”En kestä, jos – ”
”Hiljaa”, Ohto käski ääni pelottavan värittömänä. ”Tuolla seisoo joku.”
Jaakko kääntyi katsomaan, mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin sitä samaa mustaa.
”Näetkö sä jotain? Kuka, missä?”
Käsi painui hätäisesti hänen suulleen.
”Vittu, ole hiljaa!” Ohto sihisi. ”Sä et voi nähdä sitä, et niinku silmilläs, mutta sen ikään kuin tuntee. Odota hetki.”
Jaakko vaikeni ja odotti. Hänen sydämensä jyskytti kivuliaan lujaa, mutta se tuntui selvästi jättävän lyönnin väliin, kun vieras läsnäolo ilmoitti olemassaolostaan aivan heidän lähellään, ehkä muutamien metrien päässä.
Aivan kuten Ohto oli sanonut, sitä ei voinut nähdä, ei silmillä, mutta Jaakko oli aivan varma olennon läsnäolosta. Se tuntui imelänpehmeänä ilmavirtana iholla ja nosti jokaisen ihokarvan pystyyn niskassa ja takin alla. Se jokin oli hyvin lähellä.
Jaakko painoi kasvonsa piiloon Ohton lämmintä kaulaa vasten ja rukoili, että jos loppu tulisi nyt, se tulisi äkkiä ja tuskitta. Jaakko ei halunnut ehtiä ajatella tai tuntea mitään.
”Ohto, Ohto”, Jaakko kuiski niin hiljaa, että tuskin Ohto edes kuuli, mutta ainakin tämä rutisti häntä niin lujaa kuin kykeni.
He tunsivat olion lähestyvän, ja lopulta tunne oli sakeana kaikkialla heidän ympärillään heitä vastaan puristuen ja iholle levittyen. Haju oli niin pistävä, että Jaakon silmät alkoivat vuotaa. Hän ei liikkunut senttiäkään ja tuskin edes hengitti. Ohto oli aivan yhtä liikkumatta.
Kylmännihkeä ja jotenkin märkä tunne hipaisi hänen niskaansa ja samassa se oli ohi mustuus mukaan lukien. Maailma palautui entisenlaisekseen. He kaksi seisoivat hämärässä välkkyvän ja särisevän katulampun alla. Etäältä kuului autojen huminaa ja tuuli rapisutti paljaiden puiden latvoja. Jaakko puuskutti. Hän tunsi, ettei itkukaan ollut kaukana, mutta Ohto kiskaisi hänet mukaansa, ja he juoksivat.
He heittäytyivät sisään Burger Kingin ovista hiestä nihkeinä, mutta tavattoman helpottuneina. He olivat oikeasti turvassa ja siellä, missä muutkin.
”Hei, mitä, mitä, jätkät, mitä?” Hessu ihmetteli ja pyöri heidän ympärillään. ”Vittu, mitä te ootte oikeen vetäneet? Ootte ihan kalpeita ja näytätte siltä kuin oisitte nähny edesmenneen mummonne vetävän parit voltit ja kärrynpyörät!”
Hessun sanoja seurasi naurunremakka.
”Ne näyttää kyllä oikeasti aika huonovointisilta”, Tiinan ääni huomautti. ”Onko teistä tulemaan vielä leffaan?”
Jaakon mieleen iskeytyi ajatus valottomasta elokuvateatterista ja siitä, kuinka kaikki pimenisi lopullisesti sen olennon loputon läsnäolo kaikkialla hänen ympärillään –
Hänen oli vaikea hengittää. Aivan kuin joku olisi rutistanut hänen henkitorveaan kaikin voimin. Jaakkoa pyörrytti. Hän pelkäsi kuolevansa siihen paikkaan.
”Paperipussi tänne!” Ohton ääni käski. Jaakon suulle ja nenälle painui karheaa paperia ja rasvainen tuoksu. ”Hengitä syvään, kaikki hyvin, mä olen tässä. Katso mua silmiin ja hengitä. Älä välitä muista.”
Jaakko totteli ja katsoi tiiviisti Ohton aavistuksen ruskeaan taittaviin vihreisiin silmiin. Hän pakotti itsensä hengittämään oikein syvään.
”Nyt ilman pussia”, Ohto neuvoi ja Jaakko totteli irrottamatta katsettaan.
Parin yrityksen jälkeen Jaakko sai hengityksensä aisoihin ja hän rojahti uupuneena vasten loosia. Hessu ja Ohto auttoivat hänet pystyyn ja istuttivat alas.
”Me ei taideta nyt tulla”, Ohto sanoi. ”Me selitetään myöhemmin.”
Ihme kyllä, kukaan ei kysellyt tai jäänyt vänkäämään asiasta. Heidän kaverinsa lähtivät. Muutamat taputtivat Jaakkoa olkapäälle ilmaistakseen tukea ja myötätuntoa.
”Voi luoja”, Jaakko mumisi, kun he jäivät kaksin. Hän tärisi holtittomasti. Ohto nappasi hänestä kiinni ja halasi.
”Hyss, me selvittiin. Se on ohi. Sulla on päällä vaan jälkishokki. Jännitys purkautuu. Kaikki on hyvin”, Ohto rauhoitteli häntä. Jaakko nyökytteli ja antoi Ohton pitää häntä sylissään. Kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin, mutta Jaakko ei piitannut niistä. Hän antoi itselleen luvan olla poissa tolaltaan.
Vähitellen todellisuus alkoi taas järjestäytyä ja Jaakko vetäytyi. Hän niiskahti ja pakottautui hymyilemään.
”Ai niin, mähän lupasin ostaa sulle ne ranskikset.”
He eivät puhuneet tapahtuneesta tai muustakaan. He vain pitivät toisiaan kädestä pöydän alla syöden ranskalaisiaan. Jaakosta tuntui, että ainoa tapa pysyä turvassa, oli koskettaa Ohtoa. Ohtosta täytyi tuntua samalta, koska kun hän liikautti kättään parempaan asentoon, Ohton sormet tiukensivat välittömästi otettaan. Jaakko ei hävennyt riippuvaisuuttaan. Heillä oli ollut rankka ilta. Kädestä pitäminen oli pientä kaiken muun rinnalla.
”Haluatko sä venata, että ne tulevat leffasta?” Ohto kysyi.
”En mä. Haluan vaan kotiin tai sit sun luo”, Jaakko sanoi nopeasti, koska muisti äkkiä, että koti olisi tyhjä ja pimeä.
”Sä voit tulla meille yöksi”, Ohto sanoi. ”Mutta miten me päästään kotiin? En vitussa lähde enää kävelemään tonne.”
”Mennään bussilla. Sen luulisi olevan turvallista”, Jaakko sanoi, ja hiljalleen hän alkoi saada takaisin entistä itsevarmuuttaan. Hän kieltäytyi vain itsepintaisesti ajattelemasta mitään matkasta Ohton kotoa tänne. Ohto nyökkäsi, mutta heiltä kesti pitkän aikaa, että he saivat rohkeutta lähteä bussipysäkille.
Kotimatka sujui kuitenkin ihan tavallisesti. Vaikeinta oli päästä pysäkiltä Ohton luokse. He juoksivat niin lujaa kuin kykenivät eivätkä katsoneet kertaakaan taakse.
Ohton vanhemmat koettivat jutustella leffasta ja menneestä illasta, mutta pojat painuivat vastaamatta Ohton huoneeseen. Jaakko istui Ohton sängylle. Jokin kutitti hänen niskassaan ja hän raapi kohtaa hajamielisesti, mutta jähmettyi tuntiessaan kipua. Jaakko muisti äkkiä, että jokin oli koskettanut hänen niskaansa. Ehkä se otus oli merkannut hänet. Ehkä se oli tartuttanut häneen jotakin. Sisuskaluja rutisti paniikki.
”Mitä mun niskassa on?” Jaakko henkäisi. Ohto tuli katsomaan.
”Näyttää mustelmalta. Se on ihan violetinsininen. Iho on rikki, mutta ei se kovin pahannäköinen ole. Onko mullakin?” Ohto tahtoi tietää ja käänsi selkänsä. Kädet vapisten Jaakko siirsi syrjään Ohton paksua tukkaa ja näki ympyrän muotoisen mustelmaa muistuttavan haavan. Hän kosketti sitä sormillaan. Ohto sävähti, mutta haava ei vaikuttanut vuotavan.
”On sulla”, hän sanoi ja Ohto kääntyi taas häntä kohti. ”Mitä se meinaa? Kuollaanko me?”
Ohto tyrskähti hänen panikoinnilleen.
”Jos kuoltais, eiköhän meiltä olisi jo henki lähtenyt. Mieti nyt, miten vähällä selvittiin. Olisit iloinen. Tuu, puhdistetaan nää”, Ohto sanoi ja vei hänet vessaan. He desinfioivat haavat ja pesivät hampaansa. Tuntui oudolta tehdä jotain niin arkista ja tavallista illan hulluuksien jälkeen. Toisaalta se rauhoitti, ja ehkä kaikki tuntuisi huomenna enää vain epätodelliselta painajaiselta.
Herätykseen oli vielä puoli tuntia, kun Jaakko heräsi. Yöunia ei ollut kertynyt paljoakaan, mutta aamun saapuminen oli tervetullut ilmestys. Jaakko hengitti rauhassa ja hänen olonsa oli jo paljon tyynempi kuin eilen. Vieressä tuhiseva, osittain kiinni hänessä oleva Ohto saattoi vaikuttaa asiaan. Kumpikaan heistä ei ollut uskaltanut nukkua yksin, ei edes yölampun kanssa. Jaakko ei ollut sanonut mitään. Hän oli vain hiljaa kömpinyt Ohton viereen, ja tämä oli antanut hänen. Kyllä he lakkaisivat varmasti pian pelkäämästä. Jaakko oli kuitenkin varma siitä, ettei hän kuljeskelisi vähään aikaan ulkona auringon laskettua. Ei ollut typerää olla varovainen.
Ohto liikahti ja painautui tiukemmin häntä vasten. Jaakon vatsassa sykähteli ja hän oli tuntemuksesta hämillään. Keksimättä muutakaan hän tuuppi pojan hereille.
”Meidän pitää lähteä kouluun”, Jaakko ilmoitti ja heitti peiton syrjään. Ohto veti jalkoja kippuraan ja änisi vastaan takertuen häneen entistä lujemmin. Samalla tämä tavoitteli Jaakon käsiä ympärilleen aivan toisella tapaa kuin eilen.
”Ei mennä kouluun. Nukutaan vaan”, Ohto ehdotti. ”Voi, kun sä olet lämmin.”
”Ohto, nyt oikeasti”, Jaakko sanoi hermostuen ja pakeni säikähtäneenä sängystä. Hän alkoi pukeutua. Ohto avasi silmänsä ja katsoi häneen. Poika näytti hyvin nololta, mutta Jaakko ei tehnyt asiasta numeroa. Oli parempi vain olla ja käyttäytyä kuin tämä olisi normaali kouluaamu kaikin tavoin.
Koululle päästyään he näkivät heti jonkin olevan vinossa. Ihmiset supisivat pahaenteisesti keskenään ja opettajat näyttivät kuulustelevan heidän kavereitaan.
”Hei, mitä on meneillään?” Jaakko kysyi Roosalta, joka oli eilen ollut leffassa muiden kanssa. Tämä vaikutti kiihtyneeltä.
”Hessu ja Tiina eivät tulleet eilen kotiin!” Roosa parahti. ”Tiina lupas laittaa tekstaria, kun se on kotona, mutta se ei laittanut. Sit soitin sen äidille ja se sano, ettei Tiina ole tullut kotiin. Ja Hessun kanssa sama juttu!”
”No, jos ne vaan lähti viettämään iltaa jonnekin ja niiltä loppu akku?” Jaakko ehdotti.
”Niiden pyörät ja Tiinan laukku löyty tienpenkalta”, Roosa vinkaisi ja sinisiin silmiin kohosivat kyyneleet. ”Mitä jos niille on sattunu jotain kamalaa!”
Roosa purskahti hillittömään itkuun. Yksi opettajista tuli ja vei tytön rauhoittumaan.
”Mitä kautta Hessu ja Tiina menivät kotiin?” Ohto kysyi.
”Pihkalantietä. Me erottiin siinä K-marketin risteyksessä”, Riina vastasi. Ohto katsoi Jaakkoa. He olivat kävelleet sitä samaa tietä. Ohton kasvot valahtivat aivan vitivalkoisiksi ja tämä pakeni vessoille päin.
Jaakko mietti tovin, menisikö perään, mutta hän jätti menemättä. Hän tiesi kyllä, mitä Ohto ajatteli. Jos Jaakko menisi, Ohto vetäisisi hänet takaisin siihen painajaiseen, josta hän halusi jo epätoivoisesti irti. Väkipakolla Jaakko käänsi selkänsä Ohtolle ja heidän yhteiselle kauhukokemukselleen. Hän ei ollut toiselle mitään velkaa.
Eihän koulunkäynnistä tullut sinä päivänä mitään. Koko koulu kuhisi Hessun ja Tiinan katoamisesta ja sitten vielä poliisit saapuivat paikalle kyselemään. Ohtoa ei näkynyt. Ehkä poika istui vieläkin vessassa liian poissa tolaltaan liittyäkseen muiden seuraan. Jaakon rinnassa vihlaisi syyllisyyden pisto, mutta hän sivuutti sen.
Myös häneltä kysyttiin illan tapahtumista. Poliisi näköjään jo tiesi siitä, miten näyttävästi Jaakko ja Ohto olivat saapuneet Burger Kingiin näyttäen selvästi pelästyneen jotakin. Jaakko ei halunnut valehdella, mutta miten oikein selittää? Poliisin odottava katse poltti kasvoilla. Mitä helvettiä hänen pitäisi oikein sanoa?
”Me käveltiin valotonta kadunpätkää”, Ohton ääni sanoi hänen takaansa, ja äkkiä poika oli siinä Jaakon vieressä ja tukena. Hänelle tuli entistä kamalampi olo siitä, että hän itse oli hylännyt Ohton aamulla. ”Mä pelkään muutenkin pimeää ja me luultiin näkevämme jokin musta hahmo hämärässä.”
”Koetin katsoa, oliko siellä mitään”, Jaakko jatkoi, ”mutta mitään ei näkynyt. Me pelästyttiin ja juostiin loppumatka.”
”Mitä tietä kävelitte? Kertokaa tarkemmin tästä hahmosta”, poliisinainen sanoi. He kertoivat kävelleensä Pihkalantietä, mutta hahmosta he eivät osanneet sanoa tarkemmin.
”Oli tosi pimeää. Siellä ei oikein nähnyt mitään”, Jaakko sanoi monta kertaa, ja häntä vähän itketti, koska se oli samaan aikaan täysi totuus ja täysi valhe. He eivät olleet nähneet yhtään mitään, mutta kokeneet kaiken. Mitä muuta he olisivat oikein voineet sanoa? Hei joo, koko maailma meni yhtäkkiä aivan pimeäksi ja me tunnettiin jonkin yliluonnollisen pahan läsnäolo, ehkä se sama otus vei Hessun ja Tiinan? Niin varmaan. Samaan syssyyn voisi sanoa, että Jaakko tosiaan oli nähnyt kuolleen mummonsa vetävän kärrynpyöriä samaisella tiellä. Hessu olisi ainakin arvostanut.
Poliisit lähtivät. He saivat sen käsityksen, että Hessua ja Tiinaa etsittiin jo. Näiden porukat olivat ilmeisesti lähteneet yöllä etsimään ja löydettyään hylätyt pyörät, poliisille oli heti soitettu. Kuulustelu oli romuttanut Jaakon kaikki haaveet tutusta ja turvallisesta arjesta eikä hänestä ollut mihinkään loppupäivänä. Onneksi kukaan ei vaatinutkaan sellaista. Tunnit peruttiin, mutta kukaan ei lähtenyt kotiin.
Jaakko vain istui sohvalla Ohton vieressä, kuunteli tämän selityksiä ja muiden kavereiden spekulointia ja läpikäyntiä kyseisestä illasta. Sanat puuroutuivat hänen korvissaan ja hän lakkasi kuuntelemasta. Eihän heillä voinut olla aavistustakaan.
Jaakko mietti ja kuvitteli itsekin, mitä eilen oli tapahtunut. Hessu ja Tiina pyöräilemässä kotiin suu käyden juuri nähdystä elokuvasta. Hessu varmaan pelleili ja törmäili kevyesti Tiinan pyörään. Kun valot sammuivat, ne kaksi varmaan naureskelivat hämillään osaamatta ollenkaan hermostua. Ehkä he vain huusivat uhkarohkeasti pimeään ja polkivat eteenpäin varmoina omasta kuolemattomuudestaan.
Kun kaikennielevä pimeys tuli, he viimein säikähtivät. Pyörät kolisivat maahan, ja he yrittivät paeta, aivan kuten Jaakkokin oli aikonut. Ehkä Tiina vietiin ensin. Ehkä Hessu kuuli hänen huutonsa ja yritti auttaa tai ehkä poika juoksi entistä lujemmin, mutta turhaan. Jaakko kuvitteli Hessun kirkuvan, huutavan apua, Tiinaa, ehkä heitä kaikkia, ketä tahansa, kunnes pimeys vei hänenkin äänensä. Kylmä kauhuntunne vapisutti hänen vartaloaan, ja Jaakko tarrasi Ohtoa kädestä.
”Miksei se sit vienyt meitäkin?” Jaakko kysyi hiljaa. Se oli ensimmäinen asia, mitä hän oli sanonut poliisikuulustelun jälkeen. He olivat hänen kotonaan Jaakon poski vasten Ohton rintakehää.
”Mäkin oon miettinyt sitä”, Ohto sanoi hiljaa. ”Musta tuntuu – ehkä ne lähti karkuun? Mehän ei liikuttu mihkään siitä, mihin me jäätiin. Ehkä se otus on kuin villieläimet. Jos juoksee, ne lähtee perään.”
”Oltaisko me voitu tehdä mitään?” Jaakko kysyi, koska se vainosi häntä muistoja pahemmin. Ehkä he olisivat voineet varoittaa kavereitaan.
”Meidän puhelimet oli kuollu ja tuskin ne olisivat uskoneet meitä. Olisivat vaan luulleet, että me kusetetaan tai yritetään pelotella. Hessu ainakin”, Ohto sanoi. ”Ja vaikka ne olisivat kuunnelleet, ehkä se olisi tapahtunut kuitenkin. Joillekin toisille. Ei se meidän syy ole.”
Ohton vakuutteluista Jaakko tiesi, että toista kalvoi yhtä paljon se, mitä he ehkä olisivat voineet tehdä.
”Se olisi voinut tapahtua meille”, Jaakko sanoi.
”Niinhän se tapahtuikin”, Ohto sanoi. ”Mehän vittu joudutaan elämään tämän kanssa.”
Ohto alkoi vapista ja hetken kuluttua Jaakko tajusi, että poika itki. Hän nosti päätään ja veti Ohtoa lähemmäs, aivan häneen itseensä kiinni. Jaakko pyyhki tämän posket ja silitti paksua tukkaa.
”Ne on poissa”, Ohto nyyhki. ”Hessu ja Tiina. Tuskin me nähdään niitä enää eikä kukaan saa tietää, mitä niille tapahtu, ja mä saan tästä varmaan helvetinmoiset traumat eikä musta tule ikinä mitään eikä kukaan halua olla mun kanssa, kun oon niin vitun sekaisin.”
”Mä haluan olla sun kanssa”, Jaakko sanoi. ”Toisaalta, ehkä me ollaan yhdessä niin fucked up, ettei se paljon lohduta.”
Ohto naurahti itkuisesti.
”Kyllä se lohduttaa.”
