Ikäraja: S
Kirjoittajalta: En oo kirjottanut mitään vähään aikaan, ja huh huh, että tätäkin sai pusertaa... En tiedä miks tän kierroksen sanalista oli musta niin haastava, kun se tavallaan oli tosi inspiroiva. :---D Lopulta päätin kirjoittaa jotain sen ympäriltä, miltä musta tuntuu terapian avulla vihdoin nujertaa oman mielen mörköjä. Osallistuu siis
12 + virkettä XVII -haasteeseen.
Taisteluni
Selkä painuu sammalta vasten ja kylmä tarttuu ihoon. Taivas kupertuu harmaana kuin kyyhkyn povi, pilvet ohutta untuvaa. Heiveröiset varvut huokaavat antaessaan periksi allani, ja vedän henkeä minäkin. Kuusenlehvä ravistaa kastepisarat kruunuksi otsalleni; hymyilen voittajan hymyä.
Siinä se makaa, veretönnä, ruumis valkeana kuin marmori, riivaajani. Nousen katsomaan, vapauden vavisuttamin jaloin. Annatko todella minun mennä? Nappaatko nilkasta, kun käännyn? Onko vaara ohi vai uinuuko vain?
Epäröin.
Olemme kulkeneet yhdessä niin pitkään, varjoni ja minä. Silmät niin tottuneet pimeään, etteivät ne ymmärrä valoa. Ja kuitenkin rinnassa versoo kevät, varovaiset hennot silmut. Mustasta tuhkasta nousee palava lintu. Mihin lentää, kun vihollinen ei enää määrää suuntaa?
Kohotan katseeni, kun pilvet väistyvät. Tunnen, miten elämä kantaa, tekee kevyeksi. Menneen viillot umpeutuvat, enkä raavi arpia. Jotakin uutta kasvaa jo, kipuaa pitkin pilareita. On kai vain uskottava, että siitä vielä tulee jotakin kaunista.
Jätän sen taakseni, mätänevän lihan ja kulmikkaat luut. Jos takaraivooni piirtyykin ristikkotähtäin, kun juoksen pois, minä en tiedä siitä mitään. Askeleissani kaikuu ilo. Mielessäni tyyni hiljaisuus. Iholla auringon lämpö.
Yhdestä olen varma: tästäkin minä selviydyn.