Pimeä ennen aamunkoittoa | Sirius & eri hahmoja | S | angsti (raapaleita ja ficlettejä)

[Satine]

Nimi: Pimeä ennen aamunkoittoa
Kirjoittaja: Satine 
Ikäraja: S
Hahmot: Sirius, Bellatrix, Peter, Hermione, Remus, Luna (+ James mainittu!) 
Tyylilajit: angsti (+ hienoinen viittaus romantiikkaan)
Vastuuvapaus: En omista hahmoja tai maailmaa tai saa tarinoistani minkäänlaista korvausta. 
Yhteenveto: Sirius ja erilaiset kohtaamiset ihmisten kanssa.
 
A/N: Otin Tumblrissa osaa kirjoitushaasteeseen, jossa ihmiset saivat jättää toivomuksiaan kysymysboksiin pääsääntöisesti niin, että piti antaa kaksi hahmoa ja jokin sana, jonka sisällytän raapaleeseen. Sattumalta kaikissa toiveissa toinen hahmo oli Sirius. Tässä siis suomennettuna raapaleet ja ficletit (yhteensä viisi kappaletta), jotka kirjoitin noiden toiveiden pohjalta. (Käytännössä onnistuin pitämään ehkä kaksi tarinaa noin 100 sanan mittaisina ja loppujen kohdalla unohdin iloisesti sanamäärän ja jatkoin vaan kirjoittamista.) 

Tällä kertaa luvassa on angstista meininkiä. Syksy ja pimeys inspiroivat siihen. Niin ja kohta on Halloween!

 
 

**

(Hahmot: Sirius ja Bellatrix, sana: Azkaban)

Azkaban

Nainen huutaa loputtomasti sylkien kirouksia ja uhkauksia, täynnä uhmaa ja ylpeyttä, kun hänet laitetaan lukkojen taakse. Mies ei näe häntä, mutta tunnistaa hänen äänensä.

Sirius Mustan selli Azkabanissa on tiukasti vartioitu; ankeuttajat kuhisevat hänen ympärillään yötä päivää. Hän ei tunne muuta kuin sisintään kalvavan kylmyyden ja hyväksyy sen. Hänen vikansa. Hänen vikansa. Hänen vikansa.

Ehkä Bellatrixin äänessä oleva tulikivenkatku havahduttaa hänet – tai kenties Siriuksen sielun synkistä syvyyksistä nouseva sappi polttaa reiän raskaan jääkerroksen läpi, mutta tämä ilta lupaa hänelle jotain muutakin kuin epätoivoa – oikeudenmukaisuutta.

Hitaasti hän nojautuu kaltereita vasten ja sanoo käheällä äänellä: "Hei, serkku."

 

**

(Hahmot: Sirius ja Peter, sana: mustasukkainen)

Mustasukkainen

Peter Piskuilan ei välittänyt huomiosta; sen saivat aina Sirius ja James osakseen. Toki Remus pääsi osalliseksi heidän keksimiinsä kepposiin, ja Peterkin saattoi toisinaan olla hyödyllinen, valmiina auttamaan heitä kaikin mahdollisin tavoin. 

Hän katseli, kun James piti verhoa auki Siriukselle toivottaen tämän tervetulleeksi sänkyynsä. Aina kaksistaan, täynnä salaisuuksia, arvoituksellisia, luonnottoman läheisiä. Vain ystäviä, he totesivat kaikille uteliaille.

Sirius huomasi Peterin katseen ja kohotti kulmakarvaansa.

"Oletko mustasukkainen?" Hän osasi aina iskeä heikkoon kohtaan.

Peter pudisti päätään hatarasti hymyillen. Hänkin osasi valehdella.

 

**

(Hahmot: Sirius ja Hermione, sana: akateemikot. Sijoittuu Feeniksin killan aikaan.)

Akateemikot

Hän harppoo portaita ylös kaksi askelta kerrallaan haluten päästä kauas kaikista muista. Mörkö herätti hänessä muiston, joka hänellä on tapana hukuttaa viskillä. Molly nyyhkyttämässä Remusta vasten, harhakuva Harrysta makaamassa kuolleena lattialla. Niin kuin James. 

Hänen silmänsä olivat jääneet auki, kun Sirius löysi hänen ruumiinsa raunioista – jäljellä pelkkä kuori, sielu poissa ikuisesti.

Sirius astuu äitinsä huoneeseen ja pysähtyy niille sijoilleen samalla, kun tyttö hätkähtää pudottaen kirjan käsistään. Hiinokka lepää lattialla ja nostaa laiskasti päätään tervehdykseksi.

"Sirius, olen niin pahoillani." Hermione Grangerin suuret ruskeat silmät tuijottavat häntä syyllisen oloisesti. "Tulin etsimään sinua. Luulen, että Harry haluaisi viettää kanssasi kahdenkeskistä aikaa ennen kuin lähdemme Tylypahkaan."

Vanha päiväkirja lepää lattialla heidän välissään. Huokaisten Sirius poimii sen ylös. "Löysit näköjään sillä välin luettavaa."

"Minun ei ollut tarkoitus urkkia. Se oli jäänyt auki, ja olin utelias..." Hermione laskee katseensa nolostuneena. 

Heidän ylleen laskeutuu hiljaisuus, kun Sirius vilkaisee päiväkirjamerkintää, jonka hän kirjoitti niin monta vuotta sitten. Se kertoo Jamesista – totta kai; kukaan muu ei koskaan saanut hänen mieltään ja sydäntään pauloihinsa niin perusteellisesti.

"Rouva Weasley on sitä mieltä, ettet osaa erottaa Harrya Jamesista."

Siriuksen täytyy ihailla tytön rohkeutta; kukaan ei ole uskaltanut ottaa asiaa puheeksi sen jälkeen, kun hän ja Molly kävivät kiivaan keskustelun aiheesta.

"Mitä mieltä sinä olet?"

"En tiedä", Hermione myöntää. "Luulen, että sinulla on kova ikävä häntä."

"Hermione." Sirius katsoo häntä silmiin hartiat jäykkinä mutta pitää äänensä vakaana. "Uskoakseni akateemikot kutsuvat harhaluuloisuushäiriöksi sellaista tilaa, jossa ihminen ei pysty erottamaan todellisuutta mielikuvituksesta. Vaikka olenkin ollut ailahtelevainen, minulla ei ole minkäänlaista epäilystä siitä, kuka on kummipoikani ja kuka oli paras ystäväni."

Hermione suoristaa ryhtinsä ja pyyhkäisee hermostuneesti hiuksiaan. "Niin, aivan. Tietysti."

Sirius sulkee päiväkirjansa ja sujauttaa sen pöytälaatikkoonsa lukiten sen hiljaisella loitsulla, jonka tietää poistavansa myöhemmin, heikolla hetkellä.

"Mennään etsimään Harry."


**

(Hahmot: Sirius ja Remus, sanat: syyllisyys, anteeksiantamaton toiminta. Sijoittuu Liekehtivän pikarin ja Feeniksin killan välille.)

Syyllisyys

Kun killan kokous on ohi, he jäävät kahdestaan keittiöön. Pöydällä on kaksi lasia ja pullo skottilaista viskiä. Loppuun palaneen kynttilän lailla myös heidän aikansa vältellä kiusallista keskustelua on tullut päätökseensä.

"Et koskaan yrittänyt ottaa yhteyttä Harryyn", Sirius sanoo. Se ei ole kysymys.

Remus on hiljaa.

"Olet varmaan tähän mennessä kuullut, millaisissa oloissa hän joutui kasvamaan", Sirius jatkaa. Kun Remus vihdoin nostaa katseensa, hän kohtaa teräksenkylmät, harmaat silmät.

Remus harkitsee sanojaan huolellisesti ennen kuin puhuu. "Olin täysin sekaisin Jamesin ja Lilyn kuoleman jälkeen, Sirius. Luulin, että Dumbledore tiesi mitä tekee Harryn kanssa."

Sirius siristää silmiään. "Kaiken sen jälkeen, mitä James teki hyväksesi, antoi sinulle ystävyytensä ja apunsa niin vapaasti, et koskaan ajatellut etsiä hänen lastaan ja tarkistaa, kuinka hän voi? Et edes etäältä?"

Remus nielaisee ja katselee lasissaan olevaa meripihkanväristä nestettä. "Olen kertonut kaiken sinulle jo aikaisemmin. Minä matkustelin ja vaihdoin usein työpaikkaa. En voinut koskaan jäädä yhteen paikkaan pitkäksi aikaa sen takia, mikä olen. Mitä olisin voinut tehdä Harryn hyväksi?"

"Olisit voinut antaa hänen tietää olemassaolostasi. Hän olisi tarvinnut vain turvallisen aikuisen, johon voi luottaa."

Remus katsoo poispäin päätään pudistaen.

"Mikä sai sinut toimimaan niin anteeksiantamattomasti – vai pitäisikö sanoa ennemminkin ettet toiminut lainkaan?" Sirius kysyy terävästi. "Harry on ainoa, mitä heistä on jäljellä. Kaikkina näinä vuosina olisit voinut tehdä jotain Jamesin ja Lilyn pojan hyväksi – edes kirjoittaa hänelle."

"Opetin häntä Tylypahkassa. Yritin katsoa silloin hänen peräänsä."

Sirius hymyilee pilkallisesti. "No niinpä yritit. Ja oletko pitänyt häneen yhteyttä sen jälkeen?"

"Tiedät, ettei meidän pidä kertoa hänelle mitään. Dumbledoren määräys."

"Kuinka kätevästi se sopiikin sinulle."

Remuksen kädessä oleva lasi tärisee ja hän asettaa sen pöydälle. "En voinut tehdä mitään hänen hyväkseen. Oma maailmani romahti! Menetin yhden vuorokauden sisällä kaikki, jotka todella tunsivat minut ja välittivät minusta", hän toteaa tylysti.

"Niin menetti Harrykin." Siriuksen sanat viiltävät häntä armottomasti.

"Ja kenenköhän vika se oli?" Remus kivahtaa saavutettuaan murtumispisteensä.

Hän tunnistaa virheensä heti. Siriuksen kylmä raivo kietoutuu hänen taikuuteensa ja saa ilman rätisemään.

"Olen pahoillani", Remus sanoo hätäisesti. Hän kulauttaa viskin alas kokonaan. Neste polttelee hänen kurkkuaan, mutta ei lievitä lainkaan hänen sisällään vellovaa syyllisyyttä.

Kuin ihmeen kaupalla mikään ei räjähdä keittiössä, vaikka valot vilkkuvatkin vimmatusti hetken aikaa.

"Tuo on liian vähän ja liian myöhään, Lupin."

Jotenkin tämä sivaltaa häntä kaikista syvimmältä.

 

**

(Hahmot: Sirius ja Luna, sana/teema: suru. Erityistoive: Kalmakoira-Sirius, joka kummittelee Tylypahkassa. Sijoittuu Azkabanin vangin aikaan.)

Suru

Tylypahkan kylmillä kivikäytävillä käveleminen ohuissa sukissa oli valitettavaa, mutta Luna päätyi aina lopulta löytämään kenkänsä. Hän saattoi olla epäsuosittu, mutta oli asialle täysin välinpitämätön ja kiirehti eteenpäin.

Kääntyessään kulman takaa toiselle käytävälle hän pysähtyi ja huomasi, että hänen ihonsa oli kananlihalla. Hänen terävät aistinsa kertoivat hänelle, että jokin piileskeli varjoissa; kimmeltävät silmät tarkkailivat häntä. Seuraavalla hetkellä peto tuli näkyviin; se oli jättimäinen musta koira, jolla oli mitä kalpeimmat silmät, jotka loistivat kuin tähdet kirkkaalla yötaivaalla. Kalmakoira näytti paljon kauniimmalta kuin mikään kirja koskaan osasi kuvata sitä.

Luna pohti, oliko hänen aikansa tullut päätökseen vain 12-vuotiaana – nyt kun hän oli kohdannut kuoleman enteen. Hän olisi iloinen nähdessään jälleen äitinsä, mutta hänen isänsä olisi hirveän surullinen ikävöidessään perhettä, jonka hän olisi menettänyt kokonaan niin lyhyen ajan jälkeen.

"Hei", Luna sanoi ojentaessaan kättään olentoa kohti. Vaikka pelko uhkasi hyökyä hänen ylitseen, hän työnsi sen pois päättäväisesti. Mitä muuta ennakkoluuloisuus oli, ellei pelkoa tuntemattomasta? Hänen äidillään oli ollut tapana sanoa niin.

Kalmakoira tuli lähemmäksi ja painoi viimein märän kuononsa hänen sormiaan vasten haistellen niitä. Sitten se heilautti häntäänsä ja nuolaisi hänen kättään.

"Ai, oletko sinä oikeasti olemassa?" Luna hämmästyi. Hän ei tiennyt, mitä oikein oli ajatellut. Hänen tietämyksensä mukaan Kalmakoira yleensä kummitteli jollekulle, joka sitten päätyi kuolemaan pian. Mutta tämä olento näytti olevan vain poikkeuksellisen suuri musta koira.

"Kuinka pääsit linnaan?" Luna kysyi silittäen koiraa, joka antoi kielensä roikkua ulkona.

"Oletkohan sinä tyttökoira?" Luna jatkoi. "Vai poika?" Koira haukahti vastauksensa jälkimmäisen vaihtoehdon kohdalla.

"Poika siis", Luna totesi. "Oletko nälkäinen?"

Koira haukahti ja heilutti häntäänsä entistä innokkaammin.

"Hetkinen", Luna sanoi avatessaan laukkunsa. Hänellä oli siellä lounaalta nappaamansa Cornwallin pasteija, mutta hän arveli, että koira tarvitsi sitä todennäköisesti häntä enemmän.

"Ole hyvä." Hän otti pasteijan pois paperista ja ojensi sen koiralle, joka ahmi sen innoissaan kitaansa, ikään kuin ei olisi saanut kunnollista ruokaa pitkään aikaan.

Luna naurahti. "Sehän meni nopeasti alas – hei!" Koira oli ryhtynyt nuuhkimaan hänen kylmiä jalkojaan, joista hänen lämmitysloitsunsa oli lakannut toimimasta. 

Tämän jälkeen koira haukahti kerran ja kääntyi kävelemään vastakkaiseen suuntaan.

"Minne olet menossa?"

Koira käänsi päätään Lunaan päin ikään kuin olisi pyytänyt häntä seuraamaan itseään. Niinpä Luna seurasi sitä. He kiipesivät portaita ylös ja pääsivät lopulta kolmannen kerroksen käytävän päähän. Hänen mustan, vaaleanpunaisen ja kultaisen kirjavat kenkänsä lojuivat nurkassa.

"Voi, sinä löysit ne!" Luna huudahti. 

"Et olekaan täällä tuomassa minulle kuolemaani."

Hän oli kovin iloinen siitä, että hänellä oli vielä niin paljon elämää jäljellä. Eikä hänen isänsä tarvitsisi olla surullinen.

"Kiitos, koira. En tiedä mikä sinun nimesi on, mutta oli ilo tavata sinut. Minä olen Luna Lovekiva."

Koira nuolaisi hänen kättään vielä kerran, ennen kuin Luna meni hakemaan kenkänsä ja laittamaan ne jalkaan. Kun hän kääntyi ympäri, koira oli poissa, eikä sitä näkynyt missään.

Oliko hän sittenkin kuvitellut sen? Luna pudisti päätään ja virnisti. Tarkemmin ajateltuna tämä oli todiste siitä, että Kalmakoira ei ollut kuoleman tuoja, vaan pikemminkin vakavasti väärinymmärretty olento, joka auttoi ihmisiä löytämään kadonneita esineitä. 

Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan siitä isälleen.

**

[Altais]

Ihan loistavaa, että lähdit mukaan tällaiseen kirjoitushaasteeseen, niiden kautta voi joskus syntyä hienoja ja ihan uudenlaisia hahmoyhdistelmiä, näkökulmia ja oivalluksia, ja tämä raapale- ja ficletsarja oli alusta loppuun asti täynnä juuri sellaisia. Lueskelin tämän juuri otsikkoon sopivasti syysaamun pimeässä, join aamukahvia ja katselin, kun tulee vähitellen valoisaa. Tämän tyyppinen angsti oli juuri sopivaa luettavaa Halloweenin lähestyessä. Tämä herätti paljon ajatuksia, joista yritän nyt tiivistää jotain sanalliseen muotoon.

mutta tämä ilta lupaa hänelle jotain muutakin kuin epätoivoa – oikeudenmukaisuutta.

Siriuksen ja Bellatrixin suhde on itse asiassa tosi mielenkiintoinen, vaikka ei tietysti mitenkään mukavalla tai lempeällä tavalla, eikä sitä ole siksi tainnut tulla ikinä kirjoitettuakaan. Siriuksen aika Azkabanissa myös riipaisee jotenkin niin syvältä, että sen ajattelemista tulee melkein välteltyä, mutta toisaalta, ilman sitähän Siriuksen hahmo ei olisi ollenkaan sama kuin se nyt on. Ja tämä saa ajattelemaan, mitä kaikkea Sirius mahtoikaan nähdä ja kuulla Azkabanissa. Sillä oli varmaan sieltä paetessaan aika iso määrä sisäpiirin tietoa kuolonsyöjien inside-jutuista, kun porukka siellä selleissä on varmaan huutanut seottuaan ääneen kaikenlaista. Mutta joo, tuo on varmaan ollut Siriukselle edes jonkinlainen tähtihetki kaiken keskellä, kun serkkutyttö on laitetti telkien taakse. Eikä se varmaan ole sellainen tunne, joka kiinnostaisi ankeuttajiakaan.

Aina kaksistaan, täynnä salaisuuksia, arvoituksellisia, luonnottoman läheisiä. Vain ystäviä, he totesivat kaikille uteliaille.

Peterin hahmokin on itse asiassa tosi kiinnostava, vaikka en periaatteessa siitä juuri osaakaan pitää. On niin helppo ajatella, että Peter on vaan heikolla, säälittävällä tavalla paha, ja siksi tekee sen minkä tekee. Mutta toisaalta, kun sitä miettii, niin millaistahan sillä on ollut varttuessaan pojasta aikuiseksi kolmen ystävän kanssa, jotka kaikki on olleet sitä erinomaisempia vähän joka saralla, eikä ainakaan kaksi kolmesta varmaan ole säästellyt sanojaan tuodessaan sitä esiin. Peter ei ikinä olisi voinut saavuttaa samanlaista läheisyyden tasoa kenenkään ystävistään kanssa, kuin Sirius ja James, ja tuo lainaus olikin ihan mahtava luonnehdinta siitä, miten Siriuksen ja Jamesin suhde varmaan näyttäytyi muille. Ja pinnan alla kytevä mustasukkaisuus ja kateus on mitä loogisin syy Peterille päätyä tekemään, minkä se lopulta noille kahdelle teki.

"Rouva Weasley on sitä mieltä, ettet osaa erottaa Harrya Jamesista."

Siriuksen täytyy ihailla tytön rohkeutta; kukaan ei ole uskaltanut ottaa asiaa puheeksi sen jälkeen, kun hän ja Molly kävivät kiivaan keskustelun aiheesta.

"Mitä mieltä sinä olet?"

En ole tainnut ikinä lukea ficissä tulkintaa tästä kohtauksesta, mutta tämä avasi silmäni ihan uudella tavalla. Voi, mikä kokemus tuon onkaan täytynyt olla Siriukselle, kun tietenkin se Harryn eloton hahmo toi sille mieleen ihan täsmälleen, miten se oli viimeisen kerran nähnyt Jamesin. Minusta Molly on aina ollut Siriukselle aika kohtuuton tuossa kohtaa, kun se arvosteli sitä siitä, ettei se erota Harrya Jamesista. Ehkä se kertoo omaa kieltään siitä, että olen itsekin edelleen ihan keskenkasvuinen aikuinen, mutta minua aina otti (ja vieläkin ottaa) enemmän aivoon Mollyn hössötys Harrya kohtaan, kuin se, että Sirius halusi kohdella sitä kuten vertaistaan. Mutta joo, oli jotenkin niin Hermionelle sopivaa päätyä ottamaan tämä asia puheeksi Siriuksen kanssa. Ja että juuri se olisi puolivahingossa saanut selville Siriuksen salaiset tunteet Jamesia kohtaan. Jäin miettimään, mahtoikohan Hermione ikinä paljastaa tietoaan kenellekään, edes Harrylle. Ehkä ei.

"Et koskaan yrittänyt ottaa yhteyttä Harryyn", Sirius sanoo. Se ei ole kysymys.

Miten en ole ikinä osannut ajatella tätäkään näkökulmaa? Nyt, kun luin tämän Remuksen ja Siriuksen sananvaihdon, ajattelin, että no tietysti. Tällainen voisi olla helposti ihan canonia, jonkinlainen puuttuva kohtaus. Ilman muuta Remus olisi ajatellut, ettei ole sen asia kyseenalaistaa Dumbledoren valintoja, ja ehkä se olisi voinut mennä vähän omien vaikeuksiensa taaksekin (eikä sillä, etteikö sen vaikeudet olisi olleet isoja), kun ajatteli, että eihän se oikeastaan voi tehdä mitään Harryn eteen. Mutta ihan yhtä lailla Sirius ajattelisi, että Azkabanin rinnalla Remuksen vaikeudet ei olleet yhtään niin rajoittavia, ja että toiminnan mahdollisuuksia olisi ollut vaikka miten. Sirius ei koskaan ole tainnut olla mikään erityisen suuri auktoriteettien ystävä muutenkaan, joten tuskin Dumbledoren ohjeet sitä olisi estäneet sekaantumasta Harryn Dursley-elämään, jos se ei olisi ollut telkien takana. Tässä ficletissä oli upea tunnelma näiden kahden miehen välillä, siitä todella välittyi sellainen molemminpuolinen katkeruus, joka estää olemasta tukena surussa ja menetystä, joka sinänsä on kummallekin yhteistä.

Oliko hän sittenkin kuvitellut sen? Luna pudisti päätään ja virnisti. Tarkemmin ajateltuna tämä oli todiste siitä, että Kalmakoira ei ollut kuoleman tuoja, vaan pikemminkin vakavasti väärinymmärretty olento, joka auttoi ihmisiä löytämään kadonneita esineitä. 

Tämä oli lempeydessään aivan ihana ficlet, ja olen sitä mieltä, että Siriuksella ja Lunalla olisi ollut jokseenkin täydellisestä erilaisuudestaan huolimatta (tai juuri sen takia) toisilleen tosi paljon annettavaa. On niin harvinaista herkkua päästä lukemaan niistä yhdessä, ja tällaiseen tulkintaan en ole ikinä törmännyt, mutta siis tottakai juuri Luna olisi sellainen, joka ei säiky Kalmakoiraa vaan lähestyy sitä, ja haluaa kehitellä omia teorioitaan siitä, mikä koiran olemassaolon tarkoitus oikein onkaan. Rakastin Lunan tulkintaa, vaikka se menikin ihan metsään, ja ihan erityisesti rakastin ajatusta, että Sirius olisi halunnut hiukan auttaa ja ilahduttaa Lunaa kaiken sen ohella, mitä varten oikeastaan oli tunkeutunut Tylypahkaan. Ja Lunakin toi osaltaan Siriukselle pienen valon pilkahduksen, ja vieläpä oikeaa ruokaakin. Nämä hahmot kerta kaikkiaan toimivat hienosti yhdessä, ja tulkintasi niistä oli erityisen osuva.

Isot kiitokset tästä myöhäissyksyn lukuilosta!

[Satine]

Kiitos paljon ihanasta kommentistasi Altais! Näitä lyhyitä tarinoita oli tosi kiva kirjoittaa ja siinä joutui todella miettimään asioita uudesta näkökulmasta, kun mukana oli hahmoja, joista en yleensä kirjoita. (Oli kuitenkin helpotus, että edes Sirius päätyi olemaan läsnä kaikissa toiveissa.)

- Siriuksen ja Bellatrixin välinen dynamiikka on tosi mielenkiintoinen, ja vaikka tässä ei nyt kovin paljon päästykään sitä tutkimaan, niin tykkään ajatella, että ne olivat toistensa vertaiset taikuudessa, ja vaikka syvä viha oli molemminpuolista, niin ne olivat myös toistensa peilikuvia, mutta vaan hyvin omistautuneita vastakkaisille puolille. Niillä oli aikaa keksiä Azkabanissa varmasti monenlaisia loukkauksia puolin ja toisin.

- En ole myöskään koskaan pitänyt tai ollut kovin kiinnostunut Peteristä, mutta toive oli mielenkiintoinen ja pakotti löytämään jotakin tarttumapintaa siihenkin hahmoon. J/S-viittaus tuli toki kylkiäisenä mukaan, koska en voinut vastustaa kiusausta. 😊

- Feeniksin killassa on tosiaan noita kohtia, jotka ärsyttävät toden teolla. Et ole ainoa, jota otti aivoon Mollyn käytös Siriusta kohtaan. Aika lailla koko killan asenne Siriusta kohtaan oli kamala! Ihminen on jumissa traumaattisessa lapsuudenkodissaan, ja sen yli kävellään oikealta ja vasemmalta ja sen pienintäkin ärtymyksen merkkiä arvostellaan, ja silti se kestää kaiken, vaikka voi silminnähden huonosti. Ugh. (No mutta, tätä varten on AU-ficcejä, joissa James palaa takaisin ja haukkuu jokaisen lyttyyn.) Mahtavaa kuulla, että sait tästä uudenlaisen näkökulman siitä, miten Sirius näki Harryn ja muisti Jamesin. Hermione varmaan piti tiedon päiväkirjan sisällöstä itsellään – jotenkin ajattelisin, että se olisi kuitenkin ollut sen verran hienotunteinen.

- Pakko sanoa, että olen saanut uutta perspektiiviä hahmoihin Tumpun Prongsfoot-piireistä. 😄 Etenkin tuo oli itsellenikin aika ahaa-kokemus, että Remus nimenomaan valitsi pysyä etäällä Harrysta, Azkabanin vangin jälkeenkin, kun ne oli jo tutustuneet toisiinsa. Sirius oli ainoa, joka aina teki kaikkensa päästäkseen Harryn luo ja yritti tukea sitä kaikin tavoin. (Miksi tämä aina menee tunteisiin?) Remuksen taipumukset vältellä yhteenottoja ja piiloutua ongelmansa taakse tekee siitä toki mielenkiintoisemman ja moniulotteisemman hahmon. Dumbledoren toiminta oli kaikin puolin myös aika kyseenalaista (en viitsi kirjoittaa tähän esseetä kaikista asioista jotka siinä häiritsee). Ihana kuulla että tunnelma tässä toimi!

- Sirius ja Luna on kaksikko, josta en koskaan ajatellut kirjoittavani, enkä varsinkaan tällaista tarinaa. Mutta sehän tässä onkin hienoa, kun näistä toiveista syntyy joitakin täysin odottamattomia ficcejä. 😊 Tykkäsin kovasti syventyä Lunan näkökulmaan!