Otsikko: Piipputupakkia
Kirjoittaja: rimpsessakerpeera
Oikolukija: Chuuko<3
Fandom: Muumit
Ikäraja: kai se K-11 on
Paritus: ei ole
Tyylilaji: drama
Pituus: 1000 sanaa
Varoitukset: huumeiden käyttö
Vastuuvapautus: Kaikki kunnia Muumeista ihanaiselle Tovelle <3 Minä vain vähän leikin.
K/H: Sillä eihän sitä koskaan voinut tietää, minne tie vie vai viekö se minnekään.
Piipputupakkia
Kun hipihiljaa lähestyvä talvi oli antanut ensimmäisten viiman puhallustensa saavuttaa Muumilaakson rauhan, oli Nuuskamuikkunen sammuttanut nuotionsa ja pakannut kimpsunsa ja kampsunsa kääntääkseen jälleen kerran selkänsä pian saapuvalle lumivaipalle. Surullinen Muumipeikko oli jäänyt kotiinsa kömpiäkseen talviunilleen, mutta Nuuskamuikkunen ei viitsinyt murehtia, näkisiväthän he taas keväällä, jos hän vain saapuisi takaisin. Ehkä jonain keväänä hän ei palaisikaan Muumilaaksoon enää ikinä. Sillä eihän sitä koskaan voinut tietää, minne tie vie vai viekö se minnekään. Ei ennen kuin on hypännyt sille tielle reppu selkään kolahtaen ja lähtenyt seuraamaan sitä tuntemattomaan.
Vihreään nuttuun pukeutunut mies tuprutteli hatunlierinsä alta savunpöllähdyksiä taivaltaessaan autiota, monien vuosien kuluttamaa polkua pitkin Yksinäisten vuorten kivikkoisia rinteitä. Hän nautiskeli uuden piipputupakan kitkerästä mausta suunsa sopukoissa ajatuksiinsa vaipuneena. Jalat veivät häntä omia aikojaan verkkaisesti ilman kiireen häivähdystäkään. Samoilu hiljaisuudessa sai Nuuskamuikkusen sisuksissa kihisevät sävelet ja soinnut rauhoittumaan ja asettumaan toinen toistaan kauniimmiksi sävelmiksi, jotka purkautuivat tilaisuuden tullen huuliharpusta valmiina ottamaan vastaan suosionosoituksia kuulijoiltaan. Muikkunen itse ei niinkään välittänyt muiden ihailuista, mutta hänen pikku sävelmänsä olivat hupsuja ja persoja kehuille, joten silloin tällöin mies salli niille tilaisuuden esiintyä muillekin kuin metsän puille ja sammalille.
Edellisyö oli jälleen ollut yksi poikkeuksista. Nuuskamuikkunen oli sattumalta löytänyt metsän keskeltä leirin, jota ei ollut koskaan aikaisemmin siellä nähnyt, vaikka monesti oli ohitse kulkenutkin. Kiertolaisia, hän oli ajatellut olkiaan kohauttaen ja päättänyt poiketa tervehtimään, olivathan leiriläisetkin varmasti jo huomanneet hänet. Leirin pystyttäjät olivat olleet iloista, joskin hivenen vipsahtanutta väkeä, vaikka mikäpä Muikkunen oli muita arvostelemaan. Eivät kaikki voineet olla samanlaisia ja se oli vain hyvä asia se. He olivat ilahtuneet niin kovin miehen tulosta, että olivat vaatimalla vaatineet tätä nuotionsa ääreen sienimuhennokselle ja kuunnelleet tunti toisen perään huuliharpusta hanakasti pursuilevia sävelmiä taputtaen ja hihkuen riemuisasti jokaisen jälkeen, pistipä osa väestä jopa tanssiksi iloisimpien kappaleiden kohdalla.
Viimeisten sävelten kaikotessa tuuheiden puiden oksistoihin oli ilta jo vaihtunut yöksi ja Muikkusta vaadittiin jäämään yöksi heidän luokseen, sillä eihän väsyneenä pimeässä metsässä ollut hyvä matkata, voisi katkaista koipensa ja vaikka mitä ikävää. Niinpä miekkonen oli asettanut reppunsa tyynyksi päänsä alle, vetänyt hattunsa silmille ja vaipunut unten maille outojen leiriläisten kaivautuessa ties minne nukkumapaikkoihinsa.
Aamuauringon ensisäteiden vasta kurkistellessa taivaanrannan takaa Nuuskamuikkunen oli jo herännyt, hoitanut aamutoimensa ja heittänyt repun selkäänsä. Hän oli ajatellut hipsiä pois ennen muiden heräämistä, sillä eihän hän halunnut, että he lähtisivät seuraamaan häntä. Seura silloin tällöin oli mukavaa, mutta ei hänen yksinäisillä samoiluretkillään. Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt ottaa kahta askeltakaan, kun leirin vanhin oli kinkkeröinyt hänen luokseen kävelykeppi kantoihin kolistellen. Vanha mies oli kiittänyt Muikkusta musisoinnista ja seurasta ja antanut toisen vastustelusta huolimatta läksiäislahjaksi jonkun tuntemattoman puun lehteen kiedotun paketin. Ovelasti hymyillen vanhus oli vastannut Nuuskamuikkusen kyselyihin sen olevan piipputupakkaa, heilauttanut kättään hyvästiksi ja konkannut takaisin erään pensaikon taakse. Hämmentynyt vihreänuttuinen mies oli sullonut paketin taskuunsa ja lähtenyt jatkamaan matkaansa kiitollisena siitä, että sai kulkea rauhassa ja yksin.
Heräilevän auringon venytellessä itseään ikiaikaisten kuusien latvojen ylitse Nuuskamuikkunen oli istahtanut kannonnokkaan täyttämään piippunsa. Hetken mielijohteesta hän oli käyttänyt vanhan tutun tupakkinsa sijaan juuri saamaansa lahjaa. Saatuaan piippunsa palamaan hän oli jatkanut matkaansa ihmetellen mitä yrttiä vanhuksen lahjassa oli, koska se maistui niin erilaiselta kuin mihin hän oli tottunut. Mutta vaikka hän kuinka maisteli ja mietiskeli, ei hän saanut päähänsä mitään, mikä olisi voinut saada aikaansa tuon oudon kitkerän maun. Hän oli juuri päättämäisillään kysyä Hemulilta neuvoa palatessaan keväällä Muumilaaksoon, kun hän näki etäällä oudon näyn.
Nuuskamuikkusen suu loksahti auki jättäen piipun keikkumaan epävarmana hänen alahuulensa reunalle. Silmiään hämmentyneenä räpytellen mies tuijotti yläpuolellaan vuoren rinteellä avautuvaa näkymää. Koko harjanne vilisi toinen toistaan nopeampia valkoisia hahmoja, jotka huojuivat ja hoippuivat ympäriinsä, toistensa ylitse, alitse, vieritse ja ympäri. Ruskeat silmät yrittivät kohdistua johonkin, mutta liikkeet olivat liian nopeita ja hänen päässään alkoi pyöriä. Ajatus tuntui tahmealta, suun sulkeminen mahdottomalta ja silmät kieppuivat yrittäen löytää kasasta päätä tai häntää. Tuolla valkeat hahmot olivat heittäytyneet vatsalleen, toisaalla taas kivunneet keoksi ylettyen aina taivaaseen asti, sekoittuen pilvien joukkoon. Nyt kun hän tarkemmin katsoi, valkeat pitkulaiset hahmot olivat kiivenneet ratsastamaan pilvien päällä repien pilviä – tai toisiaan – kappaleiksi ja heittelivät silppua alhaalla olevien kanssaolioidensa päälle. Tipahtipa muutama pilvenpirstale Muikkusenkin päälle, lennähtäen hänen suuhunsa aiheuttaen yskän kohtauksen, jonka seurauksena kuilun partaalle keikkunut piippu putosi miehen kengälle ja katosi sammalikkoon.
Kopsahdus jalkapöydällä sai Muikkusen havahtumaan ja polvistumaan maahan kaivelemaan kylmän valkoisen nöyhdän alle hautautumassa olevaa piippuaan. Hän ei ollut aikaisemmin huomannutkaan miten mukavalta pehmeä sammal tuntui paljasta ihoa vasten. Se tuntui kostealta pesusieneltä, jonka väleistä tirsui sateen sinne hakkaamaa vettä. Mies tajusi ettei ollut pessyt kasvojaan aamulla kiireessään ja kumartui nyt iloisena oivalluksestaan hieromaan naamaansa märkää sammalta vasten nauttien sen karheasta pehmeydestä kylmettyneillä poskillaan. Hetkeksi hän heittäytyi pitkäkseen sammalikkoon ja ummisti silmänsä. Pään pyörintä ei lakannut vaikka Muikkunen sulki silmänsä, valkeat kisailevat hahmot huojuivat hänen luomiensa sisäpuolellakin.
Hitaasti huojunta alkoi muuttua rauhoittavaksi tanssiksi erään miehen päässä soivan sävelmän tahtiin ja tanssin liikehdintää seuraten Nuuskamuikkunen vaipui tavoistaan poiketen uneen kesken aamupäivän. Alitajunnassa myllersivät sekavat unet, joissa valkoisesta nöyhdästä muotoutui pitkulaisia hattivattiolioita, jotka lentelivät tuulen mukana yrittäen jahdata ympäri metsää juoksevaa Muikkusta. Hattivatit takertuivat puihin, joiden oksat kurkottelivat kohti pakenevaa miestä, napaten kiinni tämän repusta ja heilauttaen hänet ilmojen halki keskelle upottavaa suonsilmää. Ilmapuntareista tehdyn sillan avulla hattivatit vyöryivät kohti suohon vajoavaa miestä kasaantuen hänen päälleen kylmäksi, ahdistavaksi keoksi.
Kaikkialla oli märkää ja kylmää. Kosteus tihkui läpi vaatteista. Selkä tuntui litimärältä, kylmää naamaa pitkin valui vesipisaroita ja nenänpäätä kylmäsi. Hitaasti Muikkunen avasi silmänsä ihmetellen miksi makasi märässä maassa pitkin pituuttaan ja miksi kaikkea peitti ohut valkoinen lumipeite. Sitten hän muisti päänsä ja ajatustensa sumenemisen, ahdistavan unensa, valkoisuuden ja pudonneen piipun. Piippu! Se täytyisi löytää, ennen kuin se olisi kastunut aivan käyttökelvottomaksi, koska sen kuivumiseen kuluisi aikaa. Kiireesti hän nousi polvilleen ja haroi lumen peittämää maata kunnes hänen vasen kätensä osui johonkin kovaan, tuttuun ja kastuneeseen. Huokaisten hän kopsautti tupakin jämät piipustaan, kuivasi sen parhaansa mukaan taskustaan löytyneeseen erästä nurkkaa lukuun ottamatta kuivaan kangasnenäliinaansa ja sulloi sen sitten taskuunsa. Se kuivuisi kyllä aikaa myöten. Sitä odotellessa hän lähti jatkamaan matkaansa puistellen päätään oudolle käyttäytymiselleen. Hänen täytyisi ehdottomasti kysyä Hemulilta lahjatupakkinsa koostumusta, sillä hänellä oli vahva epäilys, että sillä oli ollut jotakin tekemistä outojen tapahtumien kanssa. Ainakaan hän ei enää koskisi siihen.
