Nimi: Katulasten kummitusjuhla
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Linne
Summary: Kun sade on ajanut katulapset sisään, Kara muistaa perheensä vanhan perinteen
A/N: alunperin ajattelin kirjoittaa tällä kertaa Darrenista, mutta pakkohan se oli kirjoittaa jotain halloweeniin liittyvää. Kerrankin ei tarvinnut miettiä otsikkoa vaan se syntyi ihan itsestään!
Jos tämä poppoo ei vielä ole tuttu, heidät löytää myös täältä:
täältä (S) mikä kannattaa ehkä lukea ensin. Jos tämän tekstin ymmärtää ilman tuota esittelyä, niin tietysti aina parempi!
***
Aestenissa satoi.
Sade ropisi hylätyn kartanon katolle, pienelle kuistille ja unohdettuun puutarhaan. Se piiskasi ränsistynyttä kattoa, ujuttautui sisään sen rei’istä ja kerääntyi lammikoiksi lattioille huoneisiin joita kukaan ei enää käyttänyt.
Vihreä salonki, jossa lapset enimmäkseen oleskelivat, oli kuitenkin kuiva. Darren oli paikannut katon reiät littanaksi vasaroiduilla säilykepurkeilla ja nikkaroinut takkaan suojuksen, joka esti pisaroita tukahduttamasta heidän heikkoa takkatultaan.
Tunnelma oli silti jokseenkin ankea. Kukaan ei lähtenyt kaatosateessa toreille jos ei ollut aivan pakko, eikä siellä olisi paljoa näpisteltävääkään. Heillä oli niin paljon kaikenlaista säästössä että saattoivat hyvin pitää yhden päivän rokulia, mutta ei se silti hauskaa ollut.
Ruth vietti päivän lajittelemalla kadulta löydettyjä ja kartanoon jätettyjä tavaroita pinoihin. Vicky auttoi häntä kertomalla, mitkä tavaroista he voisivat myydä ja mitä eivät. Ethan lojui koinsyömällä sohvalla, viskeli palloa kattoon ja otti sen taas kiinni. Darren oli syventynyt sadevettä puhdistavaan keksintöönsä joka käsitti paljon putkia ja rautalankaa, ja Kit yritti opettaa Karaa pelaamaan shakkia.
Se ei sujunut kovin hyvin. Kara oli pelannut aikaisemmin peliä, joka muistutti ulkonäöltään paljon shakkia, mutta oli silti aivan erilainen, ja hän sekoitti jatkuvasti säännöt. Kun Kit oli muistuttanut häntä kolme kertaa siitä, ettei hänen kannattaisi liikuttaa kuningastaan heti pelin alussa, hän huokaisi tuskastuneesti.
“Tämä ei ole yhtään samanlaista kuin
derinque.”“Ei niin”, Kit sanoi kärsivällisesti. “Shakissa sinun pitää suojella tiettyjä nappuloita. Katso, nyt voit liikuttaa torniasi ja syödä minun hevoseni.”
Mutta Kara oli jo menettänyt mielenkiintonsa peliin. Hän kietoi kätensä polviensa ympärille ja katseli pelilautaa mietteliäästi. “Tämä on outo peli. Siinä on nappula, jota pitää suojella, vaikka siitä ei ole mitään hyötyä.”
“Vähän niin kuin kuningas itsekin”, Ethan huomautti sohvalta. Kit naurahti.
“Ehkä niinkin. Mutta näin Araniassa toimitaan. Alamaiset palvelevat aatelisia, jotka palvelevat kuningasta. Kaikkien on palveltava jotakuta.”
“Paitsi kuningas.”
“Kuningas palvelee kansaa. Ainakin hänen pitäisi.”
“Te aranialaiset olette outoja”, Kara valitti. “Miksi suojella jotakuta, josta ei ole mitään apua kenellekään?”
“Minä olen vain puoliksi aranialainen”, Kit huomautti. “Mutta miten teillä sitten tehdään?”
Kara piristyi huomattavasti saadessaan tilaisuuden selittää.
“Derinquessa kaikki nappulat ovat samanarvoisia. Vain sillä on väliä, miten monta nappulaa sinulta on pelin loppuessa syöty. Ja peli voi loppua vain silloin, kun kumpikaan ei enää saa syötyä toisen nappulaa tai nappulat loppuvat, ei silloin kuin syöt vain yhden hyödyttömän nappulan.” Hän vilkaisi kuningasta halveksuvasti. “Isä sanoi aina, että kaikkien pitäisi olla samanarvoisia, vaikka eivät olisikaan samanlaisia.”
Kit ja Ethan vaihtoivat katseita Karan pään yli. Tytön paksut kiharat hehkuivat kuparinpunaisina kynttilänvalossa, aivan erilaisena kuin aranialaisten hennot hiukset, jotka olivat tavallisesti ruskeat tai vaaleat. Se ei sinänsä vielä ollut kovin erikoista: Darrenin hiukset olivat melkein samanväriset, ja sikäli kun muut tiesivät, hän oli syntyperäinen aranialainen. Mutta toisin kuin muut, joiden iho oli helmenvalkea, Karan iho kiilsi syvän pähkinänruskeana. Viimeistään hänen meripihkanväriset silmänsä ja matalat poskipäänsä kertoivat, ettei hän ollut kotoisin Aranian viileiltä rannikoilta, jos joku sitä enää epäili.
Asiat olivat paremmin Araniassa kuin ne olisivat olleet maaseudulla. Katukuva oli värikäs ja harvoin kukaan kiinnitti Karaan sen enempää huomioita kuin heihin muihinkaan. Useimmiten ihmiset huomasivat Kitin korpinmustat hiukset tai Darrenin karviaisenväriset, kullan täplittämät silmät.
“Ei kukaan ole samanlainen”, Kit sanoi ja yritti miettiä, miten vaihtaa puheenaihetta. “Eikä mikään ole ihan samanlaista.”
“Se on totta”, Darren sanoi nostamatta katsettaan projektistaan. “Esimerkiksi eilen oli syksyn toisen kuukauden toiseksi viimeinen päivä ja nyt on toisen kuukauden viimeinen päivä.
Kara hätkähti. “Onko?”
“On”, Darren vastasi hämmentyneenä. “Huomenna alkaa uusi kuukausi.”
“Sittenhän tänään on Kummitusjuhla!”
Muut lopettivat puuhansa ja kääntyivät katsomaan Karaa. “Kummitusjuhla?”
“Niin”, tyttö selitti innoissaan. “Silloin keräännytään yhteen ja poltetaan kynttilöitä ja syödään kaikkea hyvää ja kerrotaan kaikkia kummitusjuttuja. Pitää kertoa niin kauheita juttuja, että pelästyy kunnolla. Se on terveellistä.”
“Minä pärjään kyllä ihan ilman pelästymistäkin, kiitos vain”, Ruth sanoi ja kääntyi taas tavarakasansa puoleen.
“Me vietettiin sitä aina.”
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
Kara ei puhunut paljon vanhemmistaan, niin kuin ei kukaan heistä. Aesteniin virtasi jokseenkin tasaisena virtana hänen kaltaisiaan kuparitukkaisia ja aranialaisia tummempia ihmisiä, jotka haahuilivat kaduilla hämmentyneenä ja eksyksissä. Darren näpisti joskus sanomalehtiä ja luki niistä sellaisia otsikoita kuin
valloitus ja
siirtomaakunta, mutta kukaan heistä ei oikeasti ymmärtänyt, miksi nämä ihmiset tulivat Aesteniin kun selvästi olisivat olleet onnellisempia omassa maassaan.
Ethan nousi istumaan sohvalla ja katsoi tutkivasti Karaa, joka taas oli kääntänyt katseensa takaisin shakkinappuloihin. “Jos sinä kerran juhlit sitä aina aikaisemmin, miksi me ei olla juhlittu sitä ikinä?”
Karan kasvoilla häivähti jotain, minkä Kit ehti juuri ja juuri tulkita suruksi, ennen kuin se oli jo poissa. “En minä ole aikaisemmin halunnut. Mutta tänään juhlitaan!”
Kit vaihtoi katseita Vickyn ja Ethanin kanssa. Kumpikin kohautti olkiaan. Tuskinpa kummitusjutuista haittaakaan olisi, ja sitä paitsi mikä tahansa syy mikä saisi Ruthin hellittämään otteensa hillovarastoistaan, kelpaisi kyllä.
***
Ohrapuurosta ja kinkkusiivuista koostuneen illallisen jälkeen he levittivät tyynyjä ja huopia vihreän salongin lattialle ja asettuivat piiriin. Ruth oli kuin olikin kaivellut kätköistään purkin karviaishilloa. Leipä oli jo vähän kuivaa, mutta kun sen paahtoi takassa ja päälle levitti hilloa, se kävi ihan hyvin jälkiruoasta.
Kara laittoi yhden ainoan kynttilän piirin keskelle ja hymyili jännittyneesti heidän odottaville kasvoilleen.
“Kaikki saa kertoa yhden kummitusjutun ja se, joka kertoo kamalimman, saa kertoa toisen”, hän selitti innoissaan.
“Miten me tiedetään, mikä niistä on kamalin?” Ethan kysyi.
“Kiljaisujen määrällä tietysti” Kara vastasi tyynesti. Muut alkoivat vilkuilla toisiaan ja pohtia, mikä heidän jutuistaan olisi kaikkein kauhein.
Ethan kohotti kulmiaan. “Hyvä on sitten. Sinä voit aloittaa.”
Kara veti syvään henkeä. “Kauan sitten, kaukaisessa valtakunnassa…”
***
Jonkin ajan kuluttua Kitistä alkoi tuntua, ettei tämä sittenkään ollut hyvä idea.
Olivathan he ennenkin kauhujuttuja kertoneet, mutta yleensä kesäisin. Leppeässä kesäillassa oli vaikea pelätä mitään, mutta tilanne oli aivan erilainen, kun sade pauhasi ulkona ja tuuli ujelsi seinien raoissa.
Kun Ruth lopetti karmivan tarinansa kylästä jossa uhrattiin matkailijat vanhoille jumalille, kaikki heistä vilkuilivat jo seinille. Darrenin hampaat kalisivat, Kara tärisi Ethania vasten, eikä Ruth itsekään näyttänyt kovin rauhalliselta. “Minä olin jo ehtinyt unohtaa, miten karmiva tuo juttu oli”, hän mutisi ja katseli ympärilleen kuin odottaen näkevänsä seiniä pitkin kiipeilevän varjojumalan varjojen seassa.
Kit päätti, että oli aika katkaista leikki. “Minun vuoroni”, hän sanoi päättäväisesti, vaihtaen katseen Vickyn kanssa, joka olisi oikeasti ollut vuorossa seuraavana. Tyttö nyrpisti hiukan nenäänsä mutta vilkaisi sitten Darrenia, joka vilkuili pakokauhuisesti ympärilleen ja nyökkäsi.
“Kerran, kaukaisessa aestenilaisessa kylässä”, Kit aloitti. Hänen äänensä oli kantava ja tasainen ja vangitsi heti kuulijoidensa huomion “Eli eräs poika, joka rakasti kaikenlaista outoa ja karmivaa.”
“Eräänä päivänä hän meni äitinsä pyynnöstä läheiseen puotiin ostamaan maitoa. Tässä puodissa myytiin enimmäkseen ruokaa ja sen sellaista, mutta aina joskus kauppias myi kaikenlaista muutakin, mitä oli sattunut saamaan käsiinsä.
Kun kauppias kaatoi maitoa pojan pulloon, tämä tutki pientä laatikkoa kassan vieressä, Suurin osa siitä oli rihkamaa, mutta yksi esine kiinnitti heti pojan huomion. Se oli valtava lasinen irtosilmä, sellainen mitä joskus tehdään ihmisille jotka ovat menettäneet toisen silmänsä. Se oli kirkkaan sininen ja kun sitä käänteli, se näytti siltä, kuin olisi tuijottanut suoraan sieluun.
Kauppias huomasi, että poika katseli irtosilmää. “Se on hyvin harvinainen”, hän sanoi. “Mutta voin myydä sen sinulle kahdellakymmenellä kruunulla.”
Poika mietti hetken. Siinä menisivät melkein kaikki hänen säästönsä. Mutta houkutus oli niin suuri, että lopulta hän osti silmän ja vei sen kotiinsa.
Poika ihaili irtosilmäänsä jatkuvasti. Hän esitteli sitä tovereilleen, jotka yrittivät ostaa sen kymmenillä kruunuilla, mutta poika ei myynyt. Hän jätti sen ikkunalaudalle säikäyttääkseen ilkeän tätinsä ja täti pelästyi niin paljon että liukastui ja katkaisi jalkansa. Hän onnistui säikäyttämään sillä jopa kissansa, josta ei enää sen koommin kuultu.
Eräänä päivänä poika meni taas kauppaan ostamaan maitoa äidilleen. Kauppiasta ei kuitenkaan näkynyt, joten poika päätti mennä katsomaan, olisiko takahuoneessa jotain uutta karmivaa ja kiinnostavaa.” Kit katseli ympärilleen ja madalsi äänensä kuiskaukseksi. “Ja sieltä hän löysi jotain hirvittävää.”
“Irtonaisen pään?” Ethan ehdotti.
“Irtokäden?”
“Surmatun kauppiaan?”
“Ei.” Kit puhui edelleen kuiskaten. "Hän löysi...kasan irtosilmiä, juuri sellaisia kuin hänen omansa. Ja niissä kaikissa luki ‘hinta kaksi kruunua’.”
Kesti hetken, ennen kuin muut saivat jutun juonesta kiinni. Sitten heidän kasvoilleen levisi hymy ja pahaenteinen tunnelma haihtui nauruun.
“Meidän pitäisi jo mennä nukkumaan”, Ruth sanoi reippaasti ja kuulosteli hetken. “Sade taisi lakata. Huomenna voi taas mennä toreille.”
He levittivät viittansa ja huopansa ja asettuivat yöpuulle. Ullakolta oli löytynyt muutama patja, joille Kara, Ruth ja Darren tavallisesti ahtautuivat. Ethan nukkui sohvalla, Vicky nuokahteli yleensä tulen ääreen ja Kit nukkui mielellään yksikseen viileässä. Havralaiset tulivat paremmin toimeen lumiukkojen kuin hellesään kanssa, kuten sanonta kuului.
Tänä iltana he kaikki kuitenkin ahtautuivat patjoille. Darren ja Kara kömpivät kuin yhteisestä sopimuksesta keskelle, Ruth ryömi heidän väliinsä. Ethan ja Vicky pysyttelivät sivuilla kuin kuninkaallista perhettä suojaavat soturit.
Kit päätti ottaa ensimmäisen vahtivuoron. He jakoivat joka ilta vahtivuorot vaikka Ethan aina nukahtikin, Vicky ei koskaan nukkunut kahta vahtivuoroa pidempään ja Darren upposi ajatuksiinsa. Se oli silti tyhjää parempi ja he nukkuivat paremmin kuin tiesivät, että jokin muukin kuin Darrenin lukuisat hälytysjärjestelmät vartioi heidän untaan.
Kit katseli, kun hänen ystävänsä nukahtivat yksi kerrallaan. He nukkuivat tiiviisti vierekkäin käpertyneinä, suojaten toisiaan sekä todellisilta että kuviteltuilta vaaroilta. Vicky pysytteli pitkään hereillä, katseli häntä pähkinänruskeilla silmillään, kunnes uni houkutteli hänetkin pauloihinsa.
Kit kohensi tulta, veti siitä nopeasti yhden ainoan hiilen ja piirsi ympyrän takan alustalle, mutta jätti sen hiukan avoimeksi. Hän otti yhden vielä palavista kynttilöistä ja asetti sen ympyrän sisään.
Hänellä olisi oikeasti pitänyt olla kaksi kynttilää, toinen valkoinen ja musta. Lisäksi ne olisi pitänyt ympyröidä havralaisella hiekalla, mutta hiilellä piirretty ympyrä saisi nyt luvan kelvata.
Hän sulki hetkeksi silmänsä, kietoi sormensa taskuveitsensä ympäri ja lausui mielessään rukouksen.
Kun hän avasi silmänsä, kynttilä paloi edelleen. Hän sulki ympyrän ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
Vanha havralainen tapa oli luultavasti vain lapsellinen temppu jonka hänen isänsä oli opettanut hänelle rauhoittaakseen häntä ennen nukkumaanmenoa ja karkottaakseen pahat unet, mutta joskus temputkin tepsivät. Kit oli varma, että ainakin yksi varjo oli kadonnut seinältä.
