Ficin nimi: Postimajassa
Kirjoittaja: Thelina
Fandom: Kaksosauringot
Tyylilaji: Slice of life retkeilyfiiliksellä
Ikäraja: S
Hahmot: Corildon ja Aleia
Yhteenveto: Corildon ja Aleia ovat ratsastusmatkalla Soleidasta Corildonin kotiin aavikkoisen seudun halki.
Vastuunvapaus: Kunnia kaikesta Erika Vikin luomasta ja hänen kirjoissaan esiintyvistä tapahtumista kuuluu hänelle. Ficit on tarkoitettu suureksi kunnianosoitukseksi tälle ihanalle maailmalle<3
A/N: Kaivoin pöytälaatikosta tämmöisen ja kirjoitin loppuun. Tämä pieni tarinaidea oli lähtenyt aikoinaan Erika Vikin piirtämästä Corildonin kuvasta, jonka jakamisen yhteydessä hän jakoi tiedonmurusen, ettei tämä juo kahvia kuin viskin kanssa.
Postimajassa
Aleia tähyili ulos postimajan tuhruisesta ikkunasta. Oli varhainen aamu. Kanjonin yllä leijaili kylmän yön nostattamaa usvaa, joka sai nousevista auringoista kauniin oranssinkultaisen vivahteen. Vaikka sisällä oli vielä viileää yön jäljiltä, ei kestäisi kauaa ennen kuin autiomaan paahde tekisi ilmasta lähes sietämättömän kuuman. Olisi parempi lähteä matkaan aikaisin, jotta he ehtisivät keskipäivään mennessä seuraavalle postimajalle ja suojaan auringolta.
Corildon torkkui yhä kerrossängyn alapedillä. Aleia hiipi hiljaa sängyn jalkopäässä lojuvan reppunsa luokse, avasi nyörit ja veti esiin pussin, jossa he säilyttivät jäljellä olevia eväitään. Mehiläisvahakääreeseen kiedottu leipä alkoi olla jo kuivahtanutta, mutta kelpaisi yhä aamiaiseksi, kunhan sen päälle sivelisi reilusti hunajaa. Muutama kuivattu aprikoosi ja kourallinen manteleita täydentäisivät aterian. Aleia kantoi saaliinsa majan pienelle pöydälle ja ryhtyi seuraavaksi penkomaan nurkassa seisovaa kapeaa astiakaappia. Ehkä edellinen yöpyjä olisi jättänyt sinne kahvinpapuja tai teenlehtiä.
Etsintä palkittiin ja pian Aleia väänsi auki pienen lasipurkin, josta tulvahti karkeasti jauhettujen kahvipapujen tuoksu. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten vanhaa kahvi oli, mutta porot vaikuttivat kelvollisilta ja ainakin purkki oli ollut tiiviisti suljettu. Aleia kaatoi hieman kahvia kamiinan päällä olevaan nokiseen pannuun ja otti käteensä lattialla seisovan sinkkiämpärin. Seuraavaksi olisi haettava vettä.
Ulkoilmassa tuoksui hiekka ja hevosenlanta. Postimajan pihalla seisoi kivillä reunustettu kaivo, jonka yllä oli pieni katos. Aleia tarttui kitisevään pumppuun ja kävi kaatamassa muutaman ämpärillisen vettä hevosten juomakaukaloon, ennen kuin palasi sisään täyden sangollisen kanssa.
Corildon oli sillä aikaa noussut. Hän seisoi sängyn vieressä napittaen ohutta pellavapaitaansa, joka oli hyvä helteellä matkustettaessa. Lattialla oli muutamia ohuen patjan sisältä karanneita olkia.
”Huomenta”, Corildon sanoi hymyillen ja viittoi kohti ikkunaa, josta näki suoraan kaivolle ja sen lähellä olevaan eläinsuojaan. ”Kiitos, että juotit hevoset.”
”Eipä kestä”, Aleia vastasi, ja kaatoi varovasti vettä kahvipannuun. ”Otatko kahvia? Kamiinassa taitaa olla puitakin valmiina.”
”Minä en oikeastaan ole kahvin ystävä”, Corildon totesi
Aleia katsoi Corildonia hämmästyneenä.
”Miten niin et ole? Olin varma, että olen useammankin kerran nähnyt sinun juovan sitä iltaisin.”
”Niin, viskitujauksella”, Corildon sanoi ja naurahti. ”Se onkin ainoa oikea tapa kahvinjuomiseen.”
”Rohkenen olla eri mieltä”, Aleia sanoi hymyillen. ”Anna tulukset, niin laitan veden kiehumaan.”
Pikku kamiina lämmitti veden nopeasti sillä välin, kun he söivät aamiaista hiljaisuuden vallitessa. Aleialla oli pitkästä aikaa rauhallinen olo. Vaikka jännittävä matka kohta jatkuisi, Corildonin kanssa hän tunsi olevansa turvassa. Hiljaisuuskaan ei haitannut, vaan tuntui yhtä luontevalta kuin heidän keskustelunsa, joissa Corildon kertoili työstään ja perheestään. Aleialla kertomista ei ollut yhtä paljon, mutta kysymyksiä sitäkin enemmän.
Musta kahvi ei ollut erityisen hyvää, mutta ainakin se oli kuumaa ja vahvaa. Aleia piti kaapista löytynyttä savikuppia kämmentensä välissä ja puhalsi. Corildon poltti kielensä, kirosi ja väitti ettei enää koskaan sortuisi aamukahviin. Viskittömänäkin kahvi kai muistutti häntä liikaa surusta ja yksinäisistä illoista.
Aleia huuhteli kahvikupit ämpärissä ja kaatoi lopun veden ulos kuivaan maahan. Aurinko lämmitti jo selkää, kun he satuloivat hevoset pihalla ja valmistautuivat lähtöön. Heikko tuuli sai aavikkoheinät taipuilemaan ja tuntui mukavalta iholla. Aleia nousi ratsunsa selkään ja antoi sen seurata Corildonin punertavaa tammaa tielle, jonka laidassa kasvoi kaktuksia. Alhaalla kanjonissa joki virtasi verkkaisesti eteenpäin.
”Puuska on tulossa”, Corildon sanoi tutkiessaan ilmaa aisteillaan. ”Pidä hatustasi kiinni.”
Aleia painoi kätensä hatun kuvulle ja ratsasti Corildonin perässä lämpimään tuuleen.
