Ikäraja: K-11
Hahmot: kummitus!Regulus, Remus ja Harry
Genre: angst
Yhteenveto: Minun yksinäinen huoneeni Wienin Hofgassella tulvii merta.Vastuuvapaus: En omista, en saa rahaa.
A/N: Sadonkorjuuetydit (inspis
täällä) taipuivat tällä kertaa jo halloweenin suuntaan.
Wieniläinen kummitusjuttu
Ensimmäisen kerran Remus Lupin käy täällä kaksi vuotta kuolemani jälkeen.
Huhut ovat nopeita. Ne ylittävät meret ja valtioidenrajat ja löytävät Wienin Hofgassen, kuiskivat korviini miten James Potterin poikavauva on tuhonnut pimeyden lordin. Pian huhujen perässä saapuu Lupin. Hänellä on punaiset silmät ja suupielestä kaulalle ulottuva punainen ruma haava, ja silti hän elävänä näyttää minua paremmalta. Olen toisinaan katsellut peilikuvaani. Kasvoni ovat turvonneet, huuleni sinertävät, hiuksiini on kiertynyt meriruohoa. Kummituksen läpikuultavuus tuntuu armolliselta.
”Regulus Musta”, hän sanoo. Hänen äänensä on käheä ja itkuinen ja väritön, kaikkea yhtä aikaa, ja se muistuttaa minua etäisesti siitä mitä kaikkea ihmisenä oloon kuului. ”Se on siis totta.”
Katselen häntä huoneen toiselta puolelta. Hylätty huone vanhan wieniläistalon ylimmässä kerroksessa on ollut turvapaikkani, olen saanut olla täällä rauhassa, toisinaan tavannut lähiseutujen aaveita ja yrittänyt totutella ajatukseen: tahtoni toteutui, olen jäänyt puolitiehen.
”Lupin”, minä sanon ja nyökkään.
Hän sulkee oven perässään ja tarkastelee minua. Katseessa on jotakin uteliasta, hermostunutta, ehkä myötätuntoistakin.
”Hukuttivatko ne sinut?” hän kysyy.
Hymyilen hänelle ja hän kavahtaa.
”En vastaa noin laiskoihin kysymyksiin”, sanon. ”Vastakysymys. Kuka sinut lähetti?”
”Dumbledore”, Lupin sanoo yllätyksettömästi. Silti ilahdun tiedosta. On tärkeää, että Albus Dumbledore on saamassa kiinni siitä, mistä on kysymys, mihin entinen lordini pystyy, on pystynyt. Lupin jatkaa: ”Tiedätköhän sinä…?”
Odotan, että hän jatkaa.
”Voldemort on tuhoutunut”, hän sanoo.
”Hm”, minä sanon. ”Oletettavasti.”
Hän hieroo niitä punaisia silmiään, ja kertoo sitten veljestäni. Hän näyttää uskovan siihen mitä puhuu, ja nyt ymmärrän hänen olemuksensa toivottomuuden. Muistan miltä he näyttivät kävellessään koulun kivikäytäviä leveänä rintamana, Lupin, Sirius, Potter ja se arka poika josta Severus oli ryhtynyt puhumaan hieman ennen kuolemaani. Hymy, jonka Sirius minulle antoi, pieneni vuosien aikana kunnes katosi kokonaan, kunnes minusta tuli hänelle ei-kukaan, aave.
Lupinin usko Siriuksen petturuuteen hämmästyttää minua.
”Albus uskoo, että sinulla on jotakin kallisarvoista, ratkaisevaa tietoa”, Lupin sanoo. ”Kaiken sen hyvän nimissä mitä sinussa ihmisenä oli jäljellä, kerro minulle. Sovita veljesi teot.”
Miten hän rukoileekaan. Tulen lähemmäksi, ojennan sormiani. Ne uppoavat haavan kohdalta hänen poskeensa. Muistan kuolemani, medaljongin joka pitelee suojissaan pimeän sielun riekaletta. Muistan miten Sirius vaihtoi minut häneen, heihin.
”Kaksi samanlaista, mustaa, mustaa –” Lupin sanoo, ääni tukahtuneena.
Kovin vähän hän minusta ajattelee. Kovin vähän hän ajattelee Siriuksestakaan. Sanon: ”En usko, että sinun kannattaa palata tänne.”
Lupin paljastaa hampaansa irvistykseen kuin susi joka hän on.
Hän palaa paljon myöhemmin kuin olin ajatellut. Kun näen Remus Lupinin seuraavan kerran, hän on vanhentunut, kaventunut ja silti voimistunut. Hän kävelee kyselemättä huoneeseen niin että ovi paukahtaa ja saa minut sulautumaan verhoihin ja tapetteihin. Regulus, hän sanoo minulle, kuin olisimme ystäviä tai edes tuttavia jotka tapaavat toisiaan usein.
Pyöritän meriruohoa sormeni ympärille. Vesipisaroita valuu kämmenselkääni pitkin, tippuu yksi kerrallaan parketille. Suussa maistuu meri.
Albus Dumbledore on lähettänyt hänet kysymään uudestaan hirnyrkeistä, mutta Lupinin mielen täyttää aivan jokin muu. Sirius on paennut ja onnistunut osoittamaan syyttömyytensä Lupinille, joka puhuu hänestä kiiltävin silmin. Minä kuuntelen, annan sanojen imeytyä itseeni.
”Tuotko hänet luokseni?” minä kysyn.
Lupinin puhe katkeaa. Hän katsoo minua punniten.
”Sitäkö varten sinä olet täällä?”
”Wienissäkö?” minä kysyn vaikka tiedän ettei hän puhu siitä. ”Täällä arvostetaan aaveita. Kirkot ja linnat ovat täynnä minunkaltaisiani, miksi en viihtyisi?”
Jätän sanomatta, että sisämaan kapeat kujat ja korkeat kivirakennukset pitävät meren kaukana. Jätän sanomatta, että vaikka minusta valuu meren rippeitä kaikkialle minne kuljen, en pysty ylittämään meriä jotka erottavat minut veljestäni.
”Siriuksenko vuoksi sinä jäit?”
”Tuo hänet luokseni”, minä toistan, rukoilen.
Kolmannella ja viimeisellä kerralla hän on kuumeinen, epätoivoinen. Hän puhuu Harry Potterista ja hirnyrkeistä, sodasta ja kuolonsyöjistä. Jos minulla vielä olisi ruumis, hän tarttuisi hartioistani ja ravistelisi minua.
”Kerro”, hän rukoilee, ”mitä tahansa tiedät, kerro minulle.”
Mutta minun läpikuultavat ajatukseni ovat aivan muualla. Sirius on kuollut, hän sanoi heti tultuaan, ja se soi minun päässäni, hirvittävänä, lopullisena. Sirius on mennyt ennen kuin olen saanut kertoa, selittää, näyttää hänelle.
”Et tuonut häntä tänne”, minä itken. Suolavesi valuu poskilleni ja velloo maininkeina lattialla. Pitkään Lupin yrittää, mutta lopulta hän lähtee, kaavunhelma kastuneena.
Hän ei enää palaa. Huhut löytävät lopulta luokseni. Ne kertovat Lupinin kuolleen, kertovat Potterin lapsen onnistuneen siinä minkä en uskonut enää olevan mahdollista.
Minun yksinäinen huoneeni Wienin Hofgassella tulvii merta.
Harry Potter löytää minut vuosikymmeniä myöhemmin. Olen jättänyt Hofgassen, huoneeni ja sen suolavedestä mädäntyneet ikkunankarmit ja parketin. Useimmiten istun Karlskirchen kupolissa ja katson edessäni levittäytyvää kaupunkia. Lähes päivittäin muistan, kuinka ollessani kahdeksanvuotias vanhempani toivat minut ja veljeni tähän kaupunkiin tapaamaan kaukaisia sukulaisiamme. Me söimme suklaisia kakkupaloja ja upotimme paljaat jalkamme Tonavan virtaan. Sitä minä ajattelen silloinkin, kun Potter kutsuu minua.
Hän näyttää isältään, mutta on paljon vanhempi kuin James Potter saati minä itse koskaan ehdimme olla.
Hän kertoo löytäneensä Lupinin papereista muistiinpanoja tämän käynneistä luonani. Hän sanoo olevansa Siriuksen perijä ja kokevansa siksi velvollisuudekseen tulla tapaamaan minua. Hän puhuu rauhallisella äänellä eikä näytä pelkäävään ulkomuotoani. Hän ei halua minusta mitään.
”Saat olla ylpeä, että yritit”, hän sanoo, ja medaljonki palaa mieleeni, ja kuolema. Hän huomaa mustat silmäni. ”Minäkin kuolin yrittäessäni.”
”Mutta sinä elät.”
Siihen hän ei vastaa mitään. Istumme vierekkäin katon reunalla auringon lämmitettävinä.
”Saat olla ylpeä itsestäsi”, hän toistaa. ”Ja Sirius”, hän on hetken hiljaa, kohentaa silmälasejaan ja katsoo sitten minua silmiin. ”Jos hän jotakin arvosti, niin yrittämistä silloinkin, kun se on epätoivoista.”
Sen enempää hän ei veljestäni sano. Sen enempää en saa. Pian Harry Potter nousee ja palaa elävien keskuuteen, jättää minut tähän Karlskirchen vihertävälle kupolille. Tuuli liikuttaa väreileviä ääriviivojani, nyt ja kaukaiseen huomiseen saakka.