Iltaa! Olipas tässä mukavan pehmeä, hapuileva ja aavistuksen surumielinen ficci, en edes muista lukeneeni tämäntapaista Johnlockia koskaan. Ilmeisesti ficci sijoittui kakkoskauden jälkeiseen aikaan, tai niin ainakin itse oletin. Sijoittuipa tai ei, tässä kuitenkin paikkailtiin luottamusta puolin ja toisin, eikä edes Sherlock tuntunut yhtä varmalta kuin yleensä, vaan menneet tapahtumat olivat ravistelleet myös häntä. Ja hyvä niin, koska aina välillä tuntuu, että John on se, joka BBC!Sherlock ficeissä kärsii kaikista eniten. Ficissä seikkailtiin unen ja valveen välimaastossa, omalla tavallaan tosi kiehtovassa tilassa, ja sait kyllä siihen liittyvät tunteet sisällytettyä hyvin ihan ficciin asti. Itsellekin tuli vähän utuinen, mutta nimenomaan hyvällä tavalla utuinen olo c:
Lyhyesti sanottuna, lähestyit paria siis mielenkiintoisesta näkökulmasta ja hetkestä. Nykyään taidan jo tunnistaa tekstisi, ja kyllä tämäkin ihan omanlaisesi oli. Tapasi kirjoittaa oman mukavan simppeli, tavallaan pehmeäkin, muttei missään nimessä tylsä - tarinoihisi myös pääse helposti mukaan heti alusta alkaen. Tämä tosiaan oli selkeä tunneficci, ja kiva niin; mukaan oli myös ripoteltu elämän pieniä oivalluksia, joista tykkäsin. Kuten:
On aina mukavampaa toivottaa hyvää huomenta. Se tuntuu vähemmän hyvästelyltä ja enemmän tervehtimiseltä.
Sillä niinhän se tosiaan on, nyt kun rupeaa vähän tarkemmin miettimään. Pidin muutenkin sanavalinnoistasi tässä(kin) ficissä, kerroit arkisista asioista, mutta heti pieni muutos sanaan teki lauseesta omanlaisensa, ja juuri sellaista tekstiä tykkään kovasti lukea. Otsikko oli ficci kolmeen sanaan tiivistetysti, ja toimi sellaineen ihan kivasti. Kokonaisuudessaan tämä oli varsin nätti, sopivan kevyt, unenomainen, henkilökohtainen, herkkä hetki, josta tykkäsin kyllä kovin. Kiitos paljon <3 Loppuun vielä helmien helmiä:
Katulamppujen kalpea keltainen piirtää siluetin patjalla lepäävälle painolle.
Itse näin kohdan hieman erillä tavalla kuin
Mustekehrääjä, pidin tässä kohdassa voimakkaasta ympäristönkuvauksesta, joka luo omanlaisensa kontrastin sille unen herkkyydelle. Käytit mielestäni paino-sanaa ovelasti; et tyytynyt kertomaan Sherlockista, joka istui jalkopäähän, vaan puhuit pelkästään painosta.
Yö on vaimeiden äänien, samettisen pimeän aikaa. Sen hiljaisuutta ei tohdi rikkoa, ei kun on vielä itse valveen hämyisellä rajamaalla ja kannattelee toiveita uudelleen nukahtamisesta.
Tämä korosti hyvin ficin yöteema ja hiljaisuutta, ja oli muutenkin nätti.
Se kiinnittää hänet, tekee hänestä onnellisemman. John oli kaivannut niitä silmiä.
Vaikkei kiinnittämisen kohdetta mainittukaan, pidin lauseesta hurjan paljon; minua se konkreettisuuden vähäisyys ei haitannut, koska eihän ficissä muutenkaan, siis konkreettisesti, tapahtunut paljon mitään. Yksinkertainen kaipaus sopi myös hyvin, niin tähän kohtaan kuin koko ficciinkin. Lopetus oli muutenkin luonnollinen, ja omalla tavallaan jopa toivoa herättävä c: