Nimi: Katulasten karnevaali
Kirjoittaja: Linne
Genre/trope: found family, hurt/comfort
Summary:
Kitille ja hänen pienelle perheelleen karnevaali merkitsi toisenlaista perinnettä. A/N: Tämä porukka on pyörinyt ajatuksissa pitkään ja tämä teksti piti saada pois aivoista. Vähän taas mietin, onko tämä kauhean pitkä, mutta olkoon, minä kirjoitan rönsyilevästi ja sillä hyvä
Tämä poppoo esiintyy myös
Katulasten aakkosissa, S mikä kannattaa ehkä lukea ennen tätä tekstiä.
Aestenin kaupunki juhli.
Joka vuosi talven kääntyessä kevääksi, kadut kuurattiin puhtaiksi, kerjäläiset hätistettiin tiehensä ja pienet kojut valtasivat toriaukiot. Toreja koristavat patsaat saivat kaulaansa hopeisella nauhalla sidotut siniset kukkaseppeleet ja sinisen ja harmaan kirjava viiri liehui jokaisessa kodissa.
Oli kenraali Aesten päivä. Tämä voitokas kenraali oli ensimmäisen kerran julistanut Aranian kansan itsenäiseksi kansaksi, erilliseksi emämaastaan Havrasta ja taistellut voitokkaan taistelun Havran kuningasta vastaan. Hänen pojastaan, Aesten nuoremmasta, oli tullut Aranian ensimmäinen kuningas.
Päivää juhlittiin aina toisen kevätkuukauden viimeisenä viikonloppuna, jolloin kadut täyttyivät sinisistä kojuista joissa kaupiteltiin kaikkea mahdollista. Nekin, jotka omistivat liikkeitä ja putiikkeja kaupungin kävelykaduilla, pystyttivät oman kojunsa (mahdollisimman kauaksi rahvaan kojuista tietenkin) ja huusivat asiakkaiden perään äkäisesti kuin parhaatkin torimummot. Kaikki ylhäisimmästä ladysta alhaisempaan kerjäläiseen tulivat esiin kartanoistaan, huviloistaan ja mörskistään ja juhlivat aivan kuten kenraali Aesten voittoa oli vuosisatoja sitten juhlittu.
Kitille ja hänen pienelle perheelleen karnevaali merkitsi toisenlaista perinnettä.
Kadut kuhisivat ihmisiä, jotka ostivat sinisiä kukkakimppuja ja hopeisia nauhoja, leluja lapsille ja pieniä koriste-esineitä joka vuosi karttuvaan kokoelmaan. Rikkaita, huolettomia ihmisiä, jotka nauttivat päivän karnevaalitunnelmasta ja kojujen välissä kuljeskelusta, ihmisiä jotka tavallisesti tekivät ostoksensa hienoissa liikkeissä eivätkä siten olleet tottuneet taskuvarkaisiin.
Katulapsille päivä oli vuoden tuottoisin. Kehnoinkin varas osasi napata taskusta pilkistävän rahapussin tai vyöllä roikkuvan taskukellon. Poliiseja liikkui kaduilla tavallista enemmän, mutta koska he eivät useinkaan osanneet päättää kenet varkaista nappaisivat, he eivät olleet päivän päätteeksi pidättäneet yhtäkään. Tarjontaa yksinkertaisesti oli liikaa.
Tänä päivänä oli mahdollista hankkia hiukan enemmän kuin se, mitä selviytymiseen välttämättä tarvittiin. Karalla oli usein päivän päättyessä kangaspakka tai kaksi. Darren oli haalinut syliinsä kokonaisen kasan kirjoja ja Ethan löysi usein uuden korttipakan tai pallon kaduille unohdettuna. Ruth täydensi maustevarastoaan ja löysi kerrankin tuoretta voita ja juustoa. Kit varasti mieluiten rahaa, mutta koska hän puhui sujuvasti havraa, moni paikalle haahuillut turisti kysyi häneltä reittiohjeita ja palkitsi hänet havralaiseen tapaan avokätisesti.
Kukaan heistä ei tietenkään ollut yhtä taitava kuin Vicky.
Tyttö oli elementissään. Hän hyppelehti kojuilta toiselle kuin olisi tanssinut monimutkaista tanssia jonka askeleet vain hän tiesi, oli hetken tuolla ja toisen siellä. Pian hänen reppunsa pullisteli tavaraa ja hänen oli käytävä tyhjentämässä se heidän piilopaikassaan ennen kuin hän saattoi jatkaa.
Pian he olivat tehneet karnevaalista pelin. Se, kuka oli päivän päätteeksi vienyt eniten, sai päättää, millaisen kakun Ruth tekisi illalla, kun he palaisivat majapaikkaansa. He olivat pelanneet peliä jo ensimmäisestä yhteisestä karnevaalistaan lähtien, viimeiset kolme vuotta, eikä Vicky ollut koskaan hävinnyt.
Silti, kun juhlahumu hiljalleen alkoi haihtua ja aateliset palasivat koteihinsa laittautumaan illan hienompia, kartanoissa vietettäviä juhlia varten, he palasivat hylättyyn kartanoon jota pitivät piilopaikkanaan, asettuivat keittiöön ja käänsivät reppunsa ylösalaisin.
Ethanin saalis oli kohtuullinen. Tällä oli pussillinen kolikoita, kokonainen leipä, purkillinen makeisia, makkaralenkki, pullollinen maitoa, siimaa ja muutama värikäs lasinukke jotka tämä oli ajatellut rikkovansa, mutta jotka lahjoitti Karalle nähdessään miten tytön katse viipyili niissä. Olihan heillä syöttejä, ei niitä ollut vaikea löytää. Hän oli jo rikkonut muutaman kartanon värillisen lasi-ikkunan, niistä irtosi sopivia palasia jotka oli helppo kiinnittää siimaan.
Darrenin saalis oli sekalainen, kuten aina. Tällä oli pussillinen sieniä, nippu jotain kuivaa ja keltaista (jonka Ruth nappasi heti, ilmoittaen innostuneena, että he söisivät tänään sienipastaa) kolme sinistä viiriä, rikkinäinen taskukello, lornjetti, tulitikkuja, kourallinen helyjä ja simpukankuoria ja pieniin kiiltäviin purkkeihin pakattuja mustia helmiä, joita Ruth nuuski hetken ja ilmoitti sitten olevan kaviaaria, erittäin harvinaista ja kallista aatelisten herkkua.
“Okei, Darren ei voita”, Ethan ilmoitti irvistellen maistettuaan kaviaaria. “Mitä sinulla on, Kara?”
Kara oli pyörinyt enimmäkseen kangas -ja vaatekojuilla. Tyttö oli yleensä arka varastamaan, mutta kojut joissa oli esillä yleensä vain hienoissa liikkeissä tarjottavia vaatekappaleita, olivat tehneet tämän rohkeaksi. Tämän kasasta löytyi muutama kerä valkoista lankaa, kaksi aikuisten miesten upouutta paitaa, rasiallinen pitsillä reunustettuja nenäliinoja, makeisia, pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä, värikäs tuuliviiri, kuivakakku sekä erään huolettoman nuoren neidin helmillä koristeltu rahapussi.
Ruthin saalis oli sekin hyvä. Tyttö oli ollut innostunut enimmäkseen ruokakojuista, mutta karnevaalitunnelma oli saanut hänetkin pauloihinsa. Tällä oli aikaisia herneitä, säkillinen perunoita, muutama hieno laventelin tuoksuinen saippua, kennollinen kananmunia, suolaa, purkillinen hilloa,jonkun onnettoman aatelislapsen kadottamat kengät sekä levy suklaata.
“Vicky haluaa kuitenkin suklaakakun”, hän huomautti viisaasti ja kääntyi sitten Kitin puoleen. “Sinun vuoro.”
Kit kohautti harteitaan ja ravisti reppuaan kunnes se oli tyhjä. Matkailijat olivat pitäneet hänet kiireisenä koko päivän eikä hänellä ollut ollut juurikaan aikaa kierrellä kojuilla, mutta havralaiset maksoivat aina hyvin. Setelien ja kolikoiden lisäksi tällä kuitenkin oli tyhjä muistikirja, muutama hieno musta lyijykynä, purkillinen teetä, oliiviöljyä, hunajaa sekä kulunut, kuhmuinen viulu.
Ethan kurtisti kulmiaan nähdessään soittimen. “Mitä me tuolla tehdään?”
“Opetellaan soittamaan”, Kit vastasi tyynesti. “Katusoittajat tienaavat hyvin rahaa.”
Ethan kohotti kulmiaan. “Eiköhän me tienattaisi enemmän jos vaan alettaisiin vinguttaa tuota kadulla eikä lopetettaisi ennen kuin ihmiset maksavat.”
“Oikeastaan viulunsoitto on vain ketju ääniaaltoja jotka-”
“Hush, Dar.”
Keittiöön syntyi hiljaisuus. Kaikki kääntyivät katsomaan odottavasti Vickyä.
Samassa ilmapiiri muuttui ja he kurtistivat kulmiaan. Jokin oli vinossa. Vickyn kasvoilla ei ollut tuttua virnettä, joka tällä tavallisesti oli hyvän saaliin jälkeen. Tämä vain tyhjensi reppunsa ja nahkatakkinsa taskut kasaksi muiden kasojen joukkoon.
Hetken kaikki vain tuijottivat hiljaa.
Kasa näytti siltä kuin Vicky olisi tyhjentänyt kuninkaallisen pankin kassaholvin. Siinä oli rahapusseja ja lompakoita, irtonaisia kassoista ryövättyjä kolikoita ja ruttuisia seteleitä ja kaiken päätteeksi muutama irtonainen korukivi.
Kasassa ei ollut vain rahaa: ruokaa löytyi kaikenlaista, sellaistakin mitä he eivät olleet koskaan nähneet. Oli pehmeä vaalea leipä, suuria rusinakeksejä, omenoita, kummallisia keltaisia hedelmiä, appelsiineja, sitruuna, juustokiekko, pullo marjamehua, punaisia pyöreitä palloja jotka olivat kai jonkinlaisia vihanneksia, paistettu kanankoipi, sokeripaloja ja pieni paketti kahvia.
Lisäksi oli kaikenlaista sekalaista tavaraa, mitä ilman elämä kadulla olisi vaikeaa: pieni purkillinen pronssinruskeita pillereitä apteekkarin kojusta, pullo alkoholia haavojen puhdistamiseen, käärö siteitä ja pumpulia ja vihreä saippuatanko.
Osa tavaroista oli selvästi suunnattu jollekulle heistä. Uusi paketillinen neuloja Karalle, paistinpannu Ruthille, koukkuja Ethanille, ruuvimeisseli Darrenille. Niiden lisäksi löytyi uusi pehmoinen viltti, lapaset, hieno villainen viitta, kaksi terävää veistä, pussi nauloja ja ja muutama hätäisesti säkkikankaaseen kääritty hiili.
Hetken he osasivat vain tuijottaa. Sitten Ethan kääntyi katsomaan Vickyä. “Miten sinä edes kannoit tämän kaiken?”
Vicky kohautti olkiaan. Tämä katseli heitä kädet rinnalle ristittyinä, kuin olisi ollut aikeissa puolustaa huonoksi jäänyttä saalistaan, sen sijaan että olisi selittänyt valtavaa tavarakasaa edessään. “Minä tein pari reissua.”
“Pari? Vai kolmekymmentä? Ja minne? Kuninkaan linnaan vai?”
“Anna olla, Merle.”
“Niin, anna olla, Ethan”, Ruth puuttui puheeseen, astui reippaasti tavarakasan keskelle ja otti sokerirasian käteensä. “Hyvä, minulla on vielä jauhoja. Millaisen kakun haluat, Vicky?”
“Ihan sama. Päätä sinä.” Vicky mulkoili heitä ja astui askeleen taaksepäin kuin he olisivat poliiseja, eivät ystäviä. Kara kurtisti huolestuneesti kulmiaan. “Mutta Vicky, sinä voitit-”
“Anna olla!”Keittiöön laskeutui hiljaisuus.
Kesti hetken, ennen kuin he ymmärsivät, että Vicky rikkonut Sääntöä.
Kaikki heistä, jopa ne jotka eivät olleet koskaan eläneet perheessä, tiesivät että perheissä oli Sääntöjä. Ne olivat yleensä aikuisten sanelemia, joskus hyviä, joskus huonoja, mutta aina läsnä ohjaamassa perheen elämää siihen suuntaan mihin sen kuului mennä. Heidänkin pienessä, kotikutoisessa perheessään oli sääntöjä. Kukaan ei ollut koskaan sanonut niitä ääneen, niitä ei ollut kirjoitettu ylös eikä kukaan ollut suostunut niihin tai vastustanut niitä, mutta ne olivat olemassa. Ja nyt Vicky oli rikkonut niistä yhtä, eikä kukaan tiennyt, mitä tehdä.
Hitaasti kaikkien katseet kääntyivät kohti Darrenia.
Poika oli nostanut kädet korvilleen. Hän tuijotti Vickyä kuin ei olisi koskaan aikaisemmin nähnyt tätä, kauhu korvaten innostuksen joka oli aikaisemmin viipyillyt pojan silmissä. Poika astui askeleen taaksepäin, sitten toisen, tuijottaen heitä kuin olisi varma että he hyökkäisivät hänen kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä.
He kaikki tiesivät, että Darren oli erilainen kuin muut. Poika pystyi omaksumaan tietoa nopeammin kuin olisi pitänyt olla mahdollista. Tämä osasi kertoa ja jakaa lähes minkä tahansa luvun millä tahansa luvulla. Tämä ymmärsi ja selitti heille kaduilta löytämistään kirjoista opittuja asioita, kuten
paineaalto tai
sähköisesti varautuneet ionit, sekä käytti oppimaansa rakentamalla keksintöjä. Hänen viimeisin projektinsa oli höyryvoimaa hyödyntävä kone, joka pesi pyykkejä. Se toimikin, mutta höyryn kanssa piti olla varovainen, tai lämpötila nousi liian kuumaksi ja vaatteet kutistuivat nukelle sopiviksi.
Erilaisuudella oli kuitenkin hintansa. Darren ajautui helposti omaan maailmaansa, josta häntä oli vaikea houkutella pois.
Kadulla näpistellessä tai joskus töitä tehdessä tämän oli pakko keskittyä ja olla tietoinen ympäristöstään, mutta päivän päätteeksi tämä tavallisesti uppoutui kirjaan tai keksintöön. Kun hänen antoi olla rauhassa muutaman tunnin, hän yleensä aktivoitui ja alkoi jutella päivän tapahtumista niin kuin kaikki muutkin. Kit kutsui sitä latautumiseksi. Ethan kutsui sitä maan pinnalle palaamiseksi.
Darrenilla oli muitakin erikoisuuksia, joista yksi oli, ettei tämä voinut sietää huutamista. Heti kun joku korotti ääntään poika sulkeutui kuin simpukankuori. Siksi heillä oli Sääntö:
älä huuda Darrenin edessäJa nyt Vicky oli rikkonut sitä sääntöä.
Ruth heräsi hämmennyksestään ensimmäisenä. Hän lähestyi Darrenia kädet ojennettuna, lempeä hymy kasvoillaan. “Älä välitä, Dar. Vickyllä on vain huono päivä. Tehdään se kakku ja-”
“Voi saamari”, Ethan sanoi.
Ruth käännähti ympäri ja mulkaisi poikaa. “Ole hiljaa, Ethan, Dar on jo ihan tarpeeksi säikky.” Sitten hän näki saman, mitä Ethan näki.
Ovi kolahti kiinni ja Vicky oli poissa.
Darren niiskutti. Kara näytti siltä, kuin kyyneleet eivät olisi kaukana hänelläkään. Ethan levitteli käsiään, Ruth näytti vihaiselta ja pelästyneeltä yhtä aikaa.
Olihan Vicky marssinut tiehensä monta kertaa aikaisemminkin. He kaikki olivat, kun muiden seura kerta kaikkiaan kävi liikaa hermoille. Tässä kerrassa oli kuitenkin jotain erilaista. Kukaan ei osannut sanoa, mitä se oli, mutta se oli karkottanut karnevaalipäivän juhlatunnelman ja tuonut mukanaan jotain pahaenteistä.
Ethan potkaisi Vickyn kasaa. “Minä en ymmärrä, mistä hän nyt noin hermostui”, hän sanoi puoliääneen. “Hän voittaa aina. Hän tietää voittavansa aina. Miksi hän nyt suuttui?”
“Ehkä hän ei vain halunnut kakkua”, Kara sanoi puoliääneen. Ethan vilkaisi häntä ja kietaisi kätensä hänen ympärilleen.
“Ei kai se siitä ole kiinni. Kaikki haluavat kakkua. Ja Vicky on meistä ainoa joka saa kaksi kakkua vuodessa, eikö niin?”
“Jos et ole huomannut”, sanoi Ruth joka oli taluttanut Darrenin tulen ääreen ja alkanut etsiä paistinpannua,“ me ei ikinä juhlita Vickyn syntymäpäivää.”
Ethan kurtisti kulmiaan. Se oli totta. He pyrkivät juhlimaan kaikkien syntymäpäiviä (vaikka päivät saattoivatkin hiukan vaihdella joka vuosi) vaikka ruuasta olisikin pulaa. Kitin syntymäpäivää oli kerran juhlittu melonilla, Karan taas yhdellä ainoalla pikkuleivällä joka oli tarkasti jaettu kuuteen osaan. Mutta Vicky ei ollut koskaan kertonut omaansa muille, ei ollut yrittänyt edes arvata.
“Mitä me nyt tehdään?” Ethan kysyi ääneen kysymyksen, jota kaikki miettivät.
Hitaasti kaikki kääntyivät katsomaan Kitiä.
Jostain syystä näin kävi aina. Aivan kuten Säännöt, kukaan ei osannut selittää sitä, mutta aina kun he kohtasivat ongelman, he kääntyivät kohti Kitiä. Jos ruoka loppui ja lumi tuiskutti heidän piilopaikkansa ulkopuolella, he katsoivat Kitiä. Jos kaksi heistä ajautui riitaan, he katsoivat Kitiä. Kun he kiistelivät siitä, pitäisikö sisälle eksynyt katukissa pitää vai ei, he katsoivat Kitiä.
He kaikki tiesivät, ettei Kit tehnyt sen parempia päätöksiä kuin he muutkaan. Mutta ainakin päätös oli silloin tehty.
Kit kohotti katseensa Vickyn tavarakasasta jota oli mietteissään tuijotellut ja hymyili tuttua, rauhallista hymyään. He kaikki rauhoittuivat. Kit näytti siltä, että hänellä oli suunnitelma ja juuri nyt he kaipasivat kipeästi suunnitelmaa.
“Ruth, rupea vain tekemään sitä kakkua”, Kit sanoi ja puki takkinsa takaisin päälleen. “Dar, rauhoitu. Kaikki on hyvin. Minä etsin Vickyn.”
Hän pisti lakin päähänsä ja lähti.
***
Vicky istui pienessä syvennyksessä ja katseli harmaana vellovaa merta.
Syvennys oli vaarallinen paikka. Päästäkseen sinne piti laskeutua melkein pystysuoraa jyrkännettä alaspäin pelkkien kalliosta törröttävien kivien ja muutaman oksan ja juuren varassa. Se oli kuitenkin erinomainen piilopaikka, josta näki hyvin merelle ja kuninkaalliseen satamaan.
Vicky kuuli rasahtelua ja raapivaa ääntä, kun nahkaiset tossut osuivat karheaan kallioon. Pian Kitin tumma pää pilkisti esiin. Vicky ei sanonut mitään, teki vain tilaa syvennykseen.
He istuivat hiljaa ja katselivat merelle. Vicky tarkkaili poikaa silmäkulmastaan, kääntämättä päätään. Tämä pysytteli paikallaan rennon rauhallisena, olkapäät laskeutuneina ja pää käden varassa. Kit oli hyvä odottamaan. Hän sanoi, että hänen isänsä oli opettanut sen hänelle.
Joskus Vickystä tuntui, että hän pystyi melkein näkemään miehen varjon Kitin takana. Aina nuotion heittämät varjot eivät olleet tarpeeksi selittämään siluettia joka piteli poikaa harteista, tai lempeää varjoa tämän kasvoilla. Hän ei ollut koskaan sanonut sitä Kitille. Hän ei uskaltanut.
Jonkin ajan kuluttua Kit nojautui taaksepäin käsiensä varaan. “Haluaisitko kuulla tarinan?”
Vicky tuhahti mutta nyökkäsi. Tämä oli lahjus. Kit tiesi, että hän rakasti tarinoita.
“Se kertoo oikeasta kenraali Aestesta.”
Vicky kurtisti kulmiaan. “Jostain homeisesta vanhasta miehestä?”
“Ei”, Kit sanoi ja väläytti tytölle hymyn. “Kenraali Aeste oli oikeastaan nainen. Eikä hän mikään kenraali ollut, vaan kuningatar.”
Vicky tuijotti poikaa. “Mutta kaikki patsaat hänestä-”
“Ovat vanhasta pönäkästä miehestä”, Kit lopetti hänen puolestaan ja hymyili. “Oikea tarina ei ole niin mairitteleva aranialaisille, joten he muokkasivat sitä hieman.”
Vicky tuhahti mutta nojautui taaksepäin pojan tavoin. “Kerro sitten.”
Ja Kit kertoi.
Hän kertoi tarinan Araniasta, jossa asusti monta pientä heimoa, kaikilla oma päällikkö. Ja hän kertoi heistä kaikista vahvimmasta, kuningatar Aestesta, jolla oli korpinmustat hiukset ja kirkkaansiniset silmät, siniset kuin keskipäivän kesätaivas.
Hän kertoi, miten kuningatar Aeste päihitti yksi kerrallaan muut kansat ja pyrki sitten perustamaan oman maan, joka olisi viimein vapaa naapurimaa Havrasta. Hän kertoi Havran kuninkaasta Galvinista, joka marssi Araniaan aikomuksenaan kukistaa viimeinenkin heimopäällikkö ja viimein alistaa Arania pysyvästi Havran vallan alle.
Hän kertoi, miten Galvin ei ollut pystynyt siihen. Tämä oli rakastunut päätä pahkaa Aesteen, joka vastasi tunteisiin. Kumpikin tiesi, että heidän rakkautensa oli mahdotonta ja kiellettyä, mutta he eivät enää kyenneet nostamaan miekkaansa toista vastaan. Galvin julisti Aranian itsenäiseksi ja Aeste perusti meren rannalle maan ensimmäisen kaupungin, Aestenin. He menivät kumpikin naimisiin jonkun toisen kanssa mutta rakastivat toisiaan koko loppuelämänsä.
“Olipas se siirappista”, Vicky totesi, kun Kit pääsi loppuun. Hän vilkaisi salaa pojan korpinmustia hiuksia ja sinisiä silmiä.
“Vanhat tarinat usein ovat”, Kit totesi. Sitten hän sanoi rauhallisesti: “Ruth alkoi tehdä kakkua.”
Vicky oli hiljaa.
“Suklaakakkua.”
Vicky veti polvensa koukkuun ja painoi päänsä niitä vasten.
Kun hän puhui, Kit tuskin kuuli.
“Minä toin vain saippuaa.”
“Me tarvitsemme saippuaa.”
“Mutta hän olisi vihainen. Sanoisi, että saan mennä tieheni jos en parempaan pysty.”
“Vicky”, Kit sanoi ja tarttui tytön hihaan. “Ei me voida ryöstellä pankkeja ja museoita ja kartanoita. Me ei tarvita sellaista tavaraa. Me tarvitaan...saippuaa. Ja rahaa ja ruokaa.”
Poika käänsi katseensa merelle ja katseli sitä mietteliäästi. “Minun isäni sanoi aina, ettei kruunuilla vatsaa täytetä.” Hän tuhahti. “Ehkä hän siksi jätti minut tänne.”
Vicky vilkaisi poikaa tutkivasti. “Etkö sinä ikinä...ikävöi heitä?”
Kit naurahti kuivasti. “Ei sillä ole väliä, ikävöinkö vai en. He jättivät minut. Se siitä.”
Vicky oli hiljaa.
Hän oli elänyt kaduilla suurin piirtein yhtä pitkään kuin Kit, mutta tiesi silti paljon enemmän niiden maailmasta. Ja hän tiesi, etteivät aatelisperheet jättäneet lapsiaan yksin pimeille kaduille.
Hän katseli Kitiä ja pohti, oliko itsekäs. Mutta hän ei ollut koskaan oikein ymmärtänyt, miksi joku luopui omastaan ja Kit kuului hänelle, Kit kuului heille kaikille. Ajatus äidistä ja isästä ja isoveljestä tuntui kaukaiselta, kuin sadulta jonka orpolapsi kehittelee itselleen, mutta heidän perheensä oli tässä ja nyt.
Kit vilkaisi häntä. “Sienipasta on varmaan melkein valmis.”
Vicky tuhahti ja irvisti heti perään. “Mitä pasta edes on?”
“Se on vähän kuin keitettyä viljaa.”
“Puuroa?”
“Ei vaan sellaisia nauhoja. Se on parempaa miltä kuulostaa.”
“En usko.”
“Uskot sitten kuin näet.”
“Kymmenen kruunua vetoa, etten usko.”
“Sovittu.”
Sinä iltana he söivät sienipastaa ja suklaakakkua. Ja Vicky maksoi Kitille kymmenen kruunua.
Tunnelma hylätyssä kartanossa oli silti edelleen jännittynyt. Se hälveni vasta kun Vicky illallisen jälkeen otti käteensä Kitin tuoman viulun.
Se oli vanha ja kulunut, mutta edelleen käyttökelpoinen. Hän silmäili sitä mietteliäästi, tarttui sitten jouseen ja alkoi soittaa.
Melodia oli pirteä ja yksinkertainen, mutta silti parempi, kuin mitä kukaan muu olisi saanut viulusta irti. He tuijottivat hiljaa, kunnes Vicky viimein lopetti ja virnisti tyytyväisenä heidän järkyttyneille ilmeilleen.
Ethan tuijotti tyttöä kulmakarvat puoleenväliin otsaa kohonneina. "Missä hitossa sinä olet
tuon oppinut?"
Kit hymyili Vickylle ja Vicky hymyili takaisin sillä tavalla kuin he aina tekivät: kuin heillä olisi salaisuus, jota kukaan muu ei tiennyt.
"No", Vicky sanoi ja laski viulun pöydälle, "minä olen täynnä yllätyksiä, Merle."
