Pura, nyyh, kiitos taas kun luit ja kommentoit. ♥ Tuo Mairon Laulamassa ja kiroilemassa-kommenttisi tuotti mulle suunnatonta iloa, kuten jo varmaan mun tumblr-fanartin puolesta huomasit. XD Ilo myös, että pidit tuosta raivarista ja sen jälkipuinnista, se oli myös oma suosikkikohtani. En tässä tarinassa käsittele Aulën näkökulmaa, mutta uskon, että vaikka Aulë aavistaisikin jotain, hän luulisi sen johtuvan jostain paljon pienemmästä kuin itse Melkorista viettelemässä hänen oppilaitaan.
Mutta tosiaan, Aulë-parka, olisi kyllä hauska lukea hänen näkökulmastaan tuntemuksia tuosta hänen maiojensa suuresta kääntyvyysprosentista, että millaista syyllisyyttä Aulë tuntee - varmasti omat opetustaidot ainakin kyseenalaistaa tuossa vaiheessa. :"D Mutta joo, ihana että pidit, toivottavasti tämä osa tuottaa yhtä paljon iloa kuin edellinenkin.
A/N: Manwën haarniska ei jätä Maironin ajatuksia, ja hän päättää yrittää uutta lähestymistapaa luomiseen. Melkor tekee Maironille tarjouksen.
3. Luomisen työkalu
Seuraavina päivinä Mairon sai olla yksin.
Hän palasi takaisin vanhojen töidensä pariin, korjauksia tehden ja keksintöjä suunnitellen. Käsillä tekeminen auttoi häntä unohtamaan tapahtuneen ja keskittymään johonkin muuhun. Siispä hän harhautti itseään. Hän unohti Manwëlle suunnittelemansa kauniin haarniskan ja antoi sen pölyttyä työpisteensä pimeässä nurkassa.
Melkorkaan ei palannut, aivan kuin hän olisi ollut pelkkää mielikuvituksen tuotetta, tumma varjo silmäkulmassa. Siitä huolimatta Maironin öitä vaivasivat synkät painajaiset, kunnes hän päätti, että olisi vain helpompaa olla nukkumatta laisinkaan. Hän työskenteli monta päivää tauotta, tuskin lainkaan nähden päivänvaloa. Hän unohti itsensä ja teki kehostaan luomisen työkalun. Samalla hän etäisesti tiedosti muiden maiojen häneen luomat kummeksuvat katseet, mutta Mairon ei välittänyt. Ei ollut hänen tehtävänsä miellyttää muita. Hänellä oli tärkeämpi tarkoitus, itseään suurempi sellainen. Eikä kukaan maioista täyttänyt sitä tarkoitusta paremmin kuin hän.
Lopulta ajankulusta tuli Maironille merkityksetöntä. Hän ei ollut varma, oliko kulunut viikkoja, kuukausia vai vuosia, ennen kuin hänen ajatuksensa palasivat takaisin haarniskaan. Manwë ei varmastikaan tulisi sitä koskaan käyttämään, eikä Mairon voinut sietää haaskausta. Hetken hän pohti sulattavansa sen ja käyttävän metallin uudestaan toiseen tarkoitukseen, mutta hän ei voinut. Hän oli käyttänyt liikaa aikaa sen työstämiseen aloittaakseen alusta.
Oli taas yö, kun Mairon päätti palata takaisin haarniskan pariin. Sen hopeinen pinta oli yhä henkeäsalpaavan kaunis, ja kaiverrusten ja sulkien yksityiskohdat saivat Maironin lähes kyyneltymään. Silti
jokin oli vielä vinossa, puuttui. Mairon ymmärsi kauneuden päälle. Oli yksinkertaista, helppoa oikeastaan, rakentaa jotain sellaista, mikä miellyttäisi silmää. Kauneus itsessään oli kuitenkin katoavaista ja pinnallista. Jokin, joka kosketti kauneudellaan myös
sielua, oli paljon vaikeampaa valmistaa.
Siispä Mairon pani sielunsa peliin. Hän ei kuitenkaan käyttänyt omaa
fëaansa – ei vielä – se aika tulisi paljon myöhemmin – mutta kaikista hetkistä juuri se heijastelisi aikoihin kautta Ardan historian.
Mairon alkoi Laulaa, ja hänen sanansa ja kätensä herättivät metallin henkiin. Mairon Lauloi kauneudesta ja voimasta, kutoen ne yhteen, kunnes näky hänen edessään ei ollut enää miellyttävä maisema, jossa saattoi lepuuttaa silmiään, vaan yliluonnollista kauneutta, joka poltteli kirkkaana kuin aurinko. Kevyet nuotit saivat tummempia pohjasävyjä, kun kaikki haarniskan rakennukseen liittyneet tunteet hiipivät Maironin ääneen. Hän Lauloi kivusta ja katkeruudesta ja petturuudesta; häpeästä, valheista ja hämmennyksestä. Ja kaikki nuo riitasoinnut hän sitoi yhteen salaisuuksien nauhalla, pullottujen ja kätkettyjen tunteiden solmulla.
Hitaasti metalli alkoi väreillä, kuviot sen pinnalla muuttua. Aistikkaan symmetriset tuulenpyörteet vaihtuivat sekalaisiksi lumen ja sateen tuiskuiksi. Sileät metallisulat kasvattivat terävän reunan. Rintapanssarista tuli piikkien ja okaiden verkko, tumma sekasorron ristikko. Laulu saapui päätöksensä, sitoi metallin paikalleen, silotti lopputuloksen ehjäksi. Sitten tuli hiljaista.
Mairon asetti haarniskan telineeseen ja tarkkaili lopputulosta kyynelistä kosteiden silmien takaa. Se oli täydellinen. Hän ei ollut koskaan eläissään tehnyt mitään niin kaunista.
”Miksi itket?” ääni kysyi yllättäen – hänen mielikuvituksensa, varmaankin, sillä paikalla ei ollut muita.
Mairon pyyhki kyyneleensä kämmensyrjäänsä. ”Koska kukaan ei tule koskaan näkemään sitä.”
”Siinä sinä erehdyt.”
Äkkiä Mairon tuli tietoiseksi läsnäolosta, ja kylmät väreet hiipivät hänen selkäpiitään pitkin. Hän ei kuvitellut sittenkään. ”Kuka siellä?”
”Voi, Mairon. Etkö tunnista minua?”
”Melkor.” Valan ääni tuntui kuuluvan yhtä aikaa kaikkialta ja ei mistään. ”Miksi olet täällä? Ei –
missä olet ollut?”
Matala naurahdus kaikui huoneen poikki. ”Oliko ikävä?”
”Yliarvoit tärkeytesi.” Ärtymys kupli Maironin rinnassa. ”Näyttäydy!”
Langennut vala astui esiin varjoista. Hän oli ilmaantunut tyhjän haarniskatelineen vierelle, ja tavallisten liehuvien kankaidensa sijaan hän oli nyt pukeutunut kokomustaan haarniskaan, jota piikit koristivat. Maironin haarniskaan. ”Se todella istuu täydellisesti. Olen ällistynyt.”
Mairon veti terävästi henkeä näyn johdosta. Vaikka voimariimut vaikeuttivat haarniskan suuntaan katsomista, ei Mairon voinut kääntää katsettaan poiskaan. Musta metalli korosti täydellisesti Melkorin ihon harmaata sävyä, hänen vaikuttavaa lihaksistoaan ja hiustensa tummuutta. Hän näytti
jumalalliselta. Pelkkä hänen edessään seisominen oli vaikeaa. Maironin valtasi tarve kumartaa tälle mahtavalle olennolle, vannoa uskollisuutta ja tuoda hänelle koko maailma; mutta hän tukahdutti sen.
”Sinun ei ollut tarkoitus pukea sitä yllesi”, Mairon sai sanotuksi.
”Niinkö?” Melkor kohotti yhtä kulmaa. ”Miksi sitten valmistit sen?”
Mairon kompastui Melkorin kysymykseen. Hän oivalsi sen johtuvan siitä, ettei tiennyt vastausta kunnolla. ”Se oli… kokeilu.”
”Kokeilu. Koekappale, joka on suunniteltu täsmälleen vain yhden henkilön mittoihin koko Ardassa.” Melkor levitti kätensä ja ihaili valon leikkiä haarniskan tummalla pinnalla. ”Tätä voisi jopa kutsua imarteluksi.”
Maironin kurkku tuntui kuivalta. ”Voit nukkua yösi rauhassa. Se ei ole sitä.”
”Hyvä on. Ovatko muutkin valat usein kokeidesi kohteina?”
”Jatkuvasti. Tämä oli pelkkä pisara meressä.”
Melkorin huulet ratkesivat odottamattomaan hymyyn. Ilmeessä oli jotain levottomuutta herättävää – se ei yltänyt aivan hänen silmiinsä saakka. ”Valehtelet, maia. Etkä ole edes häpeissäsi.”
Maironin posket lehahtivat kirkkaanpunaisiksi. Hän kiskaisi katseensa poispäin ja puristi kätensä nyrkkeihin. ”Enpäs.”
”Toinen vale.” Melkor otti askeleen lähemmäs. ”Olet erilainen kuin muut maiat. Jollain tapaa…”
”Huonompi? Jos olet tullut haukkumaan, anna tulla vain. Pilkkaa minua, nöyryytä, revi minut rikki sanoillasi. Se ei olisi mitään, mitä en olisi jo käynyt läpi.”
”…parempi”, Melkor viimeisteli lauseensa. ”Vaikka odotatkin aina pahinta kaikilta muilta.”
Mairon räpytteli silmiään. Hänen oli täytynyt kuulla väärin. ”En ymmärrä.”
”Olet niin paljon parempi kuin he, etkä edes näe sitä itse.” Melkor nosti kätensä toisen kerran, kuin koskettaakseen Maironia, mutta pysyi kuitenkin turvallisella etäisyydellä. Hänen sormensa leijailivat Maironin ihon yllä, ja tyhjä ilma heidän välillään oli latautunut kuin ukkonen. ”Sinä
tunnet asioita. Vihaa. Kipua. Halua.”
Mairon jähmettyi. Hän oli kuvitellut Aulën näkevän suoraan hänen lävitseen, mutta hän ei olisi voinut olla kauempana totuudesta. Se kyky kuului yksin Melkorille. Mairon ei voinut kätkeä häneltä mitään.
”Kyllä”, hän myönsi kuiskaten. ”Minä tunnen. Minun ei pitäisi, mutta tunnen silti.” Mairon painoi päänsä häpeissään. ”Mikä minussa on vikana?”
”Sinussa ei ole mitään vikaa. Olet täydellinen. Vika on muissa
ainureissa. He näkevät maailman mustavalkoisena, sarjana sääntöjä ja kieltoja. Minä näen asian toisella tapaa. Minulle mikään ei ole kiellettyä tai mahdotonta. Ne ovat pelkkiä käsitteitä, pelkkä henkäys tuulessa.”
”Mutta
ainur palvelee Erua. Me toteutamme hänen tahtoaan.”
”Eru.” Melkorin sävy oli katkera. ”Miksi meidän tulisi kuunnella Erua? Poissaolevaa jumalaa, joka vain katsoo vierestä, kun toistamme uudestaan samoja virheitä? Miksi meidän tulisi kunnioittaa hänen sanaansa?”
Mairon yritti keksiä täydellistä vastausta – omaperäistä sellaista – mutta ainoa vastaus, jonka hän keksi, oli kaikista ilmeisin.
”Hän… on luojamme.”
Melkorin hymyssä oli surua. ”Käsitätkö? Et usko tuota itsekään.”
Mairon kuljetti kättään kasvojensa poikki. Hänen päänsä oli räjähtämäisillään. Tämä kaikki oli liikaa, liian lyhyessä ajassa. Kuinka hän voisi luottaa Melkoriin, jollei hän voinut luottaa edes itseensä?
”Maailma on niin paljon muutakin kuin se, mitä näet edessäsi”, Melkor jatkoi. Hänen kätensä siirtyi Maironin otsalle pyyhkäisemään sille pudonneen hiussuortuvan korvan taakse. ”Mutta sinulle on näytetty vain puolikas kuva. Valat ovat pimittäneet tätä tietoa sinulta, sillä se on heille helpompaa. Siten he voivat hallita sinua. Totuus sattuu, mutta sinä ansaitset tietää.”
”Miksi?”
”Koska kaltaistasi olentoa ei voi pitää kätkettynä pimeydessä.” Melkorin sormet yhä viipyivät Maironin iholla, yhtä aikaa liian lähellä ja liian kaukana. ”Olet aivan liian ainutlaatuinen siihen.”
Mairon sulki silmänsä. Hän kallisti päänsä sivulle kuin vaiston varassa, ja antoi sen nojata Melkorin ojennettua kättä vasten. Kosketuksen tuntiessaan Melkor veti terävästi henkeä ja jähmettyi. He seisoivat sillä tapaa hetken, liikkumattomina. Sitten, hitaasti, Melkor alkoi silittää Maironin poskea peukalollaan; ja ensi kertaa pitkiin, pitkiin aikoihin, Mairon antoi itselleen luvan levätä.
Kun Mairon avasi silmänsä, Melkor oli poissa.
Mairon heräsi keskeltä lattiaa, niska työtasoa vasten nojaten. Hänen oli täytynyt nukahtaa. Sillä aikaa Melkor oli lähtenyt.
Mairon nousi uneliaana ylös ja katseli ympärilleen. Täytyi olla vielä yö, sillä ahjot olivat tyhjillään, mutta hänen oli mahdotonta sanoa, kuinka kauan hän oli nukkunut.
Oliko kaikki ollutkin pelkkää kuvitelmaa?
Mairon huokaisi syvään. Hänen täytyi jatkaa töitä.
Mutta kun hän kääntyi haarniskatelinettä kohti, se oli tyhjillään.
*
Melkor ei palannut seuraavana yönä.
Eikä sitä seuraavana.
Tai seuraavana.
Maironin päivät kuluivat sumussa. Hän vetäytyi omaan kuplaansa, joka oli tila hänen mielensä ja työnsä välillä. Hän toteutti täydellisesti Aulën hänelle osoittamat tehtävät, muttei saanut niistä minkäänlaista iloa. Maironista tuntui siltä, kuin hänen kaikki luovuutensa olisi kadonnut. Hänen ajatuksensa olivat keskittyneet tyystin muihin asioihin.
Kerta toisensa jälkeen Mairon huomasi ajattelevansa Melkoria.
Hän alkoi työstää metallinpalaa, kun kesken kaiken hän päätyi pohtimaan miltä metallin väri näyttäisi harmaata ihoa vasten, tai kuinka se korostaisi korpinmustia hiuksia. Kuinka hän voisi muuttaa sitä,
parantaa sitä sovittaakseen sen jollekulle toiselle. Joka kerta Mairon soimasi itseään moisista epäpyhistä ajatuksista, mutta se ei saanut niitä menemään pois. Hän toisti samoja kuvia mielessään uudestaan ja uudestaan, Melkorin käden tuntua hänen pyyhkäistessään Maironin hiukset korvan taa, hänen ihonsa viileyttä Maironin poskella, hänen äänensä värinää Maironin rinnassa. Hänen tumman katseensa pistävää valoa, hänen huultensa kaarta, lihasten kulmia haarniskan alla. Miltä tuntuisi tulla kosketetuksi niillä käsillä,
todella kosketetuksi, ei vain pidellyksi kuin haurasta esinettä, joka särkyisi pienimmästäkin hipaisusta…
Ajatuksiin liittyi usein sanoinkuvaamaton tarve, lähestulkoon kivulias tuntemus, joka tuntui jalkovälissä ja kasvoi kasvamistaan. Maironin täytyi pysäyttää itsensä ennen kuin kipu kasvaisi liian suureksi, ennen kuin se valtaisi hänet kokonaan. Yleensä muiden kiputilojen kanssa hellä kosketus auttoi, mutta ei tämän kivun kanssa.
Ei tosiaankaan. Se vain voimisti sitä, sykkien hänen koko kehossaan ja saaden
fëan tanssimaan hänen ihollaan. Ja jostain erikoisesta syystä, tuohon kipuun liittyi myös nautinnon sävy.
”Nautitko olostasi?”
”Ah!” Mairon kääntyi ympäri sävähtäen, tukka pörröllä ja kasvot punoittaen. ”Mikä… sinua riivaa?”
Melkor oli ilmestynyt Maironin eteen, ja tämä nojasi rennosti Maironin työtasoa vasten. Hänellä oli yhä yllään Maironin hänelle antama haarniska – ei – haarniska, jonka hän oli
varastanut. Valan huulet olivat kääntyneet vinoon virneeseen, ja silmissä tällä oli tiedostava katse.
”Ei sinun minun takiani tarvitse lopettaa. Olen pahoillani, että keskeytin sinut. Jos tahdot, voin toki…
tulla myöhemminkin.”
Mairon nielaisi. ”Anteeksipyyntösi on turha. Et keskeyttänyt mitään.”
”Teräväkielinen, kuten aina.”
Mairon veti syvään henkeä ja nipisti nenänvartensa sormiensa väliin. Pelkkä samassa tilassa oleminen Melkorin kanssa sai pään pyörälle. Jokainen järkevä ajatus tuntui kaikonneen Maironin mielestä.
”En käsitä sinua”, Mairon huokaisi. ”Yhtenä iltana olet täällä, seuraavana taas poissa.”
Melkor kuljetti kättään hellästi pöytää pitkin, kuin se ei olisi kovaa kiveä vaan pehmeää ihoa. ”En voi jäädä tänne joka yöksi, vaikka haluaisinkin. En ole tervetullut tänne.”
”Joka kerta kun kuvittelen sinun lähtevän lopullisesti, palaat aina takaisin. Miksi?”
Melkorin ääni oli pelkkä karhea kuiskaus. ”Tiedät kyllä miksi.”
Lankesi pitkä hiljaisuus. Hiljaisuus, jonka keskeytti ainoastaan liekkien rätinä ja heidän hengitystensä ääni. Etäisyys heidän välillään tuntui äkkiä lyhyemmältä, vaikka Melkor ei ollut liikkunut lainkaan. Vasta kun Maironin jalka tapasi Melkorin jalan hän huomasi, että
hän itse olikin liikkunut. Vaikka Melkor oli paljon pidempi kuin hän, valan istuessa paikallaan, heidän katseensa olivat samalla tasolla. Jollain tapaa se teki asioista helpompia.
”Tästä ei voi tulla mitään”, Mairon sanoi. ”Se on mahdotonta.”
”Ei.” Melkor nosti kätensä hitaasti ja vei sen Maironin kädelle. Mairon ei vetäytynyt pois. ”Mikään ei ole mahdotonta. Opetin sen sinulle.”
”Tämä on. Se ei ole oikein. Muut valat – Aulë…”
”Mairon.”
Melkorin sormet kulkivat Maironin käsivartta pitkin, harmaa iho kauniissa kontrastissa vaaleanpunaisen kanssa. Vaikka Mairon olikin tulenhenki, ahjojen kuumuus tuntui äkkiä lähes polttavalta.
”Minä voin tarjota sinulle jotakin, jota kukaan muu vala ei voi. Haaskaat lahjojasi täällä. Muut maiat kadehtivat sinua, kuten myös Aulë. Siksi hän hallitsee sinua, tukahduttaa sinut kuin kynttilänlangan. Mutta minä olen nähnyt sisälläsi palavan aidon tulen, kipinäni. Sen kaltaista liekkiä ei voi hallita tai kesyttää. Se palaa aivan liian kirkkaasti sitä varten.”
Mairon henkäisi Melkorin käsien liukuessa hänen hiustensa lomaan, vapauttaessa sitä aisoissa pitelevät letit. Laineet lankesivat Maironin selkään tulisena putouksena, joka loisti kirkkaana ahjojen valossa.
”Tule kanssani, Utumnoon”, Melkor sanoi. ”Siellä liekkisi ei tukahtuisi koskaan. Se vain palaisi entistä kirkkaampana.”
Maironin sydän hakkasi niin lujaa, että hän pelkäsi sen takovan tiensä ulos hänen rinnastaan. Hän taisteli löytääkseen oikeat sanat, mutta omaksi yllätyksekseen hän ei kyennyt siihen.
”Minä… en voi.”
”Ymmärrän”, Melkor vastasi surulliseen sävyyn. ”Sinä olet Aulën. Mutta jos ikinä muutat mielesi, tarjoukseni on yhä voimassa. Utumnon portit ovat aina sinulle avoinna.”
Melkor otti Maironin kasvot käsiinsä ja kumartui suutelemaan Maironin otsaa. Sitten hän astui tyhjään ilmaan ja katosi.
Vielä kauan hänen lähtönsä jälkeen Mairon tunsi huulten kosketuksen otsallaan. Vaikka ele oli ollut vain hetkellinen hipaisu, se oli tuntunut paremmalta kuin mikään, mitä Mairon oli siihen saakka kokenut.
Hän tiesi, ettei sen olisi pitänyt tuntua näin hyvältä. Se oli väärin.
Mutta Mairon ei ollut enää varma siitäkään, mikä oli oikein.
Loppunote: Tämä ficci on tältä osaa tässä, mutta tarina jatkuu vielä sarjana (enemmän ja vähemmän smutimpia) one-shotteja, jotka kertovat Maironin ajasta Utumnossa ja Angbandissa. Mikäli olet kiinnostunut lukemaan lisää, jatkoa on siis tulossa. : ) Kiitos, kun luit loppuun saakka!
//Edit. Jatkoa on: Kipinöitä ja tuhkaa | K-18
