Ikäraja: S
Tyylilaji: veljesdraama, hurt/comfort
Hahmot: Aro & Reino
Yhteenveto: Aro oli ryöstänyt hänen tupakkakätkönsä ja poltteli siinä menemään. Oli tainnut olla aika pahakin riita.
Haaste: FinFanFun1000 (387. Välinpitämättömyys)
A/N: Teki mieli pitkästä aikaa kirjoittaa veljeksistä :3
Saapasjalkakissa
Reino sammutti Pikachun ja nousi prätkän selästä. Hän riisui kypärän ja meni sisälle. Mies huomasi heti jonkin olevan vialla. Talo tuntui oudolta. Reino ei ehtinyt pohtia syitä ennen kuin hän jo jähmettyi olohuoneen kynnykselle nähdessään äitinsä. Reino ei edes muistanut, milloin viimeksi oli nähnyt äidin täällä. Siitä täytyi olla päiviä, kenties jo viikkojakin. Isä taas oli asunut jo kolme kuukautta Kiinassa työkomennuksellaan, mutta Reino ehkä jopa olisi halunnut mieluummin nähdä hänet. Äidin kylmäkiskoista läsnäoloa oli huomattavasti vaikeampi sivuttaa. Rouva Aro piteli värimalleja seinää vasten ja näytti keskittyneeltä.
”Reino”, äiti sanoi kääntymättä. Mies hätkähti. Mistä äiti oli tiennyt, että hän oli paikalla? ”Mikä väri susta sopisi olkkariin? Onko merensininen liian voimakas? Ehkä pitäisi katsella haaleampia malleja.”
”Mitä väliä? Ethän sä ikinä edes ole täällä”, Reino tuhahti. Äiti kääntyi. Hän näytti surulliselta ja loukkaantuneelta.
”Tuo ei ole totta.”
”Eikö? Vau, sitten sä kyllä livahdat varsin taidokkaasti sisään ja ulos, kun me ei ikinä nähdä sua. Kyky muuttua näkymättömäksi. Oiva lisä sun ansioluetteloon”, Reino sanoi halveksivasti. Äiti leikki värimallien kanssa eikä katsonut poikaansa silmiin. Häneltä oli loppuneet tekosyyt jo vuosia sitten. Jäljellä oli vain vaikeaa, alistunutta hiljaisuutta, joka aina puhui puolestaan. Reino oli saanut siitä tarpeekseen.
”En tahtoisi tapella”, äiti sanoi vetoavasti. ”En sunkin kanssa...”
Reino terästäytyi. Nyt hän tajusi, miksi talo tuntui niin oudolta ja vieraalta. Se ei johtunut vain äidistä. Oli liian hiljaista, ja hiljaisuus kieli hänen veljensä hälyttävästä poissaolosta.
”Missä Aro on?”
”Takapihalla”, äiti vastasi. Reino käveli terassille ja näki Aron istuskelevan puutarhakeinussa. Hän laskeutui portaat ja käveli pihan poikki. Aro oli ryöstänyt hänen tupakkakätkönsä ja poltteli siinä menemään. Oli tainnut olla aika pahakin riita. Reino istui pikkuveljensä viereen ja potkaisi vauhtia. Keinu kitisi. Pitäisi öljytä sen kiinnikkeet.
”Törmäsin äitiin”, Reino sanoi.
”Mäkin”, Aro sanoi ja puhalsi savut ulos. ”Voitko uskoa, että aluksi mä ilahduin? Että se oli oikeesti kotona, mutta sitten me alettiin jutella ja sain kylmän muistutuksen siitä, ettei se oikeasti piittaa meistä vittuakaan.”
Aro imi vapisevin käsin tupakkaa, joka ei sopinut ollenkaan hänen käteensä. Hän oli tolaltaan. Reinoa inhotti nähdä veljensä sellaisena. Aro oli aina suorastaan raivostuttavan iloinen ja huoleton. Häntä suututti. Reino tahtoi mennä takaisin sisälle ja heittää äitinsä talosta ulos. Töissähän ämmä kaiken ajan oli muutenkin. Ihan hyvin äiti voisi muuttaa toimistolleen lopullisesti. Tuskin sitä kukaan huomaisi.
Reino noukki tupakan Arolta pois ja tumppasi sen kukkaruukkuun. Veli ei protestoinut.
”Meidän perhe on niin perseestä”, Aro sanoi käheästi. ”Miksi meillä on tuollaiset vanhemmat?”
”Mistä vitusta minä tiiän?” Reino tuhahti. ”Oot kyllä yks kakara, kun aina itket tästä samasta asiasta. Ei tää ole mikään uutinen.”
Aron kasvot kiristyivät, ja Reino tajusi tylyytensä menneen liian pitkälle.
”Hei”, Reino sanoi sovitellen ja nosti käsivartensa Aron olkapäille. ”Sori. En mä tarkoittanut... Tietty se tuntuu pahalta. Ainahan se tuntuu.”
”Pitäiskö meidän muuttaa?” Aro huokaisi.
”Mä en muuta sun kanssa yhtään mihinkään”, Reino tuhahti. Aro hymähti apeasti. Niin hän aina sanoi. Reino paasasi usein siitä, että hankkisi pian oman kämpän, ja että Aron pitäisi myös. Jeesus sentään, olivathan he kumpikin jo parikymppisiä, mutta yhä he vain jumittivat vanhempiensa talossa. Se oli säälittävää.
Ja koskaan Reino ei muuttanut. Hän jäi ja jatkoi elämäänsä lapsuudenkodissaan niin kuin tähänkin asti. Mies ei itsekään tiennyt, minkä takia. Etenkin, kun jääminen tarkoitti myös sitä, että hän törmäsi väistämättä vanhempiinsa ja joutui sietämään näiden kiusaantuneen välinpitämätöntä suhtautumista itseensä ja Aroon.
”Ei kyllä huvita laatikoiden kantaminen”, Aro myönsi ja nojasi häneen. Reino hymähti. ”Sori, kun poltin sun tupakat.”
Reino ei viitsinyt suuttua, ei, kun Aro oli jo valmiiksi allapäin. Heidän täytyi pitää yhtä. Ei heillä ollut muuta kuin toisensa tässä kylmässä, tyhjässä talossa.
”Kai mä elän.”
Aro hytisi. Ilta oli tuonut kylmyyden mukanaan. Syksy oli jo niin pitkällä, ettei ulkona kehdannut kauaa vain istuskella.
”En haluu mennä sisälle”, Aro mutisi. ”En, kun...”
Kun äiti on siellä. Reino tajusi. Oma äiti tuntui aaveelta. Hänen läsnäolonsa hyysi ja nosti niskakarvat pystyyn. Niin sekopäinen perhe heillä oli.
”Hmm”, Reino mietti. ”Ehkä Vili huolii meidät täksi yöksi nurkkiinsa.”
”Joo”, Aro sanoi piristyen ajatuksesta heti. ”Mä soitan sille.”
”Mä käyn hakemassa meille vähän kamoja”, Reino sanoi ja lähti talolle. Äitiä ei näkynyt missään, mutta hän tunsi naisen kylmännihkeän läheisyyden kaikkialla ympärillään. Puistatus ravisteli miestä. Reino ei viivytellyt. Hän haki heille molemmille hammasharjat, vaihtovaatteet ja laturit. Mennessään Reino nappasi Arolle toisen kypärän. Äiti ei tullut hyvästelemään tai ihmettelemään, minne he olivat menossa. Reino tiesi, mistä se johtui. Äiti oli taas unohtanut heidät.
Aro odotti Pikachun vieressä. Hän vain nyökkäsi, kun Reino kohotti kysyvästi kulmiaan. Vili ottaisi heidät vastaan. Oli alkanut sataa. Reino heitti repun ja kypärän veljelleen. Mies nousi prätkälleen ja Aro istui hänen taakseen. Raivo kiristyi tiukaksi solmuksi Reinon sisällä, koska äiti oli jälleen kerran onnistunut ajamaan heidät ulos omasta kodistaan, vaikka sen olisi pitänyt mennä toisin päin. Reino vihasi häntä, todella vihasi, mutta silti hän piinasi mieltään vanhalla ikuisuuskysymyksellä: miksei äiti voinut rakastaa heitä? Mikä heissä oli niin vastenmielistä ja luotaantyöntävää? Miksi edes tulla takaisin, jos elämä muualla oli niin paljon heitä parempaa? Reino puristi ohjaustankoa tiukemmin ja hääti ajatuksensa pois. Äiti ei ollut niiden arvoinen.
Vilin luona Aro piristyi heti, koska Vilillä oli ruokosokerin värinen kissa, jota pikkuveli rakasti. Ehkä he voisivat itsekin hankkia kissan. Olisiko koti sitten tuntunut enemmän kodilta, kun siellä olisi ollut kolmas ystävällinen olento heidän lisäkseen? Ehkä kissa voisi myös pitää epätoivotut aaveet loitolla.
”Muusa!” Aro hihkaisi ja yritti kaapata kissan syliinsä, mutta Muusa pakeni vikkelästi märkää Aroa sängyn alle. Reino kävi repimässä pikkuveljensä ylös ja käski tätä vaihtamaan vaatteet kuiviin. Sehän elämästä puuttuisikin, että Aro saisi keuhkokuumeen ja jättäisi hänet yksin heidän karmivien vanhempiensa kanssa. Yhtään kainostelematta Aro riisuutui heidän edessään – Vili punastui, vaikka olikin tottunut kaikkiin Aron temppuihin, mutta Vili toisaalta punastui aina – ja kuivissa kuteissa hänellä oli parempi onni kissan kanssa.
”Mitä tapahtui?” Vili kysyi keittiössä.
”Äiti”, Reino sanoi. Hänen ei tarvinnut sanoa enempää. Vili tiesi kaiken heidän kireistä perhekuvioistaan. Tällaisissa tilanteissa se oli valtava helpotus. Reino ei jaksanut yhtään selittää. ”Aro otti sen aika raskaasti. En tiedä, mitä äiti sille sanoi, mutta –”
Reino puristi kätensä nyrkkiin. Hengitys sihahti äkäisesti yhteen pureutuneiden hampaiden välistä. Hän tahtoi mennä takaisin kotiin. Reino raahaisi äidin talosta ulos ja käskisi tämän helvettiin ilman lupaa tulla takaisin.
”Aro pärjää kyllä”, Vili sanoi lempeästi ja kosketti tyynnytellen Reinon käsivartta. ”Katso nyt sitä.”
Aro istui sohvalla ja leperteli iloisesti kehräävälle Muusalle, joka lojui yhtenä lötköpötkönä hänen sylissään. Reino katsoi veljeään tarkkaan. Hän yritti etsiä Aron kasvoilta jälkiä surusta ja kärsimyksestä. Niitä ei näkynyt, ja lopulta Reino rauhoittui, mutta mieltä varjosti edelleen synkkyys. Se poistuisi hänestä vasta sitten, kun äiti olisi lähtenyt talosta. Vili taputti häntä olkapäälle.
”Katotaanko vaikka leffa?” Vili ehdotti. Reino nyökkäsi. He istuivat Aron molemmin puolin.
”Haluun tämmösen”, Aro ulisi ja piteli Muusaa lähellään. ”Voidaanko me hankkia kissa? Reino, voidaanko?”
”Katotaan”, Reino murahti, mutta hän oli jo päätöksensä tehnyt. He hankkisivat kissan. Elukka ei tietenkään muuttaisi mitään, ei oikeasti, mutta ehkä se auttaisi. Ajatus oli jo itsessään niin lohdullinen, että se kannatti toteuttaa, ja vaikka kissa olisi itse paholainen, Aro rakastaisi sitä silti.
”Annan sille nimeksi Stalin.”
”Et jumalauta anna”, Reino ärähti. Aro nauroi ja kiepsahti Vilin päälle menettäessään tasapainonsa. Muusa jäi melkein alle eikä Vili ollut mielissään.
Lopulta heidän kissalleen annettiin nimeksi Saapasjalkakissa eikä se todellakaan ollut Reinon idea.
