Nimi: Hopeanlukija
Kirjoittaja: Illa
Ikäraja: S
A/N: En ole ikuisuuksiin kirjoittanut muuta kuin opintoihin ja halusin kokeilla, vieläkö syntyy jotain muuta kuin tutkimustulosten raportointia. Sain myös eilen kasan tummuneita lusikoita ja halusin käyttää ajatusta niistä jossain. Ja siitä syntyi tämä. En usko myöskään koskaan julkaisseeni täällä fantasiaoriginaalia, joten vähän jännittää.
Vaira heitti hopealusikat ilmaan.
Joskus, vuosien tai vuosikymmenten päästä, kun Vaira olisi toistanut tämän tuhansia kertoja, hän osaisi lukea lusikoita suoraan ilmasta. Niiden lento hidastuisi hänen silmissään, niin oli luvattu. Hän näkisi miten ne haluaisivat laskeutua, tietäisi jo ennalta, millaiset kolhut niihin piirtyisivät, tuntisi ne niin kuin ei koskaan pystyisi itseään tuntemaan. Silloin hänellä olisi oikeus pyytää maksuksi hopeakolikkoja, silloin hänellä olisi oikeus katsoa ihmisiä silmiin.
Mutta nyt, hopean kieppuessa ilmassa, Vaira aisti vain kylmyyden. Hänen tuulensa olivat lähes aina kylmiä ja hän olisi halunnut jättää ne ulkopuolelle. Mutta oli tehtävä niin kuin aina oli tehty, annettava tuulten tulla hänen luokseen ja pakotettava lusikat laskeutumaan kirjaillulla liinalla peitetylle maalle. Oli päästettävä ihmiset katsomaan ja oltava näkemättä heistä ketään. Jos hopealusikoiden ollessa ilmassa katsoisi jotakuta silmiin, hopea ei tottelisi häntä enää. Lusikoiden oli oltava puhtaat, kokonaan hänen, jos hän halusi käyttää niitä.
Vaira alkoi taputtaa rytmiä jalkoihinsa. Neve oli sanonut, että hän loi kerta toisensa jälkeen liian monimutkaisia rytmejä, rytmejä, joita ihmiset eivät osanneet seurata. Mutta Vairan rytmit olivat sellaisia, ne soivat yksin ja auttoivat häntä unohtamaan muut. Lusikat putosivat, yksi aivan lähelle liinan reunaa.
”Meren yli tulee vierailijoita viljaa mukanaan kolmannen tähtiyön jälkeen”, Vaira sanoi ja kosketti yhtä lusikkaa varovasti sormenpäällään. Siihen tullut kolhu oli uusi, hän oli kuullut hopean kilahtavan vasten hopeaa. Vaira ei ollut hyvä sanoissa, joten hän tyytyi kerta toisensa jälkeen vain luettelemaan, mitä hopea hänelle kertoi. ”Etelän valtakunta haluaa kokeilla puolustusta, heidän torjumisekseen koottava nostoväkeä. Viisisataa miestä. Tähdet loistavat kirkkaina ensi yönä, pysykää niiden valossa. On tullut aika etsiä uusia pronssinlukijoita.”
”Hopea ei kerro tänään enempää.” Kylmä tuuli tanssi hänen hiuksissaan ja hän tunsi ihmisten lähtevän, mutta ei tehnyt elettäkään noustakseen. Neve antaisi todennäköisesti hänen istua koko yön miettimässä, miten olisi pitänyt puhua ja miten yksi lusikka oli melkein pudonnut liinan ulkopuolelle. Vaira ei vieläkään antanut hopean hallita häntä tarpeeksi.
Vaira painoi päänsä ja sulki silmänsä. Luomien takana oli vain mustaa, mutta ehkä jonain päivänä hän näkisi vain tähtien hopeisen hehkun.
