Otsikko: Felix
Kirjoittaja: kaaos
Ikäraja: S
Tyylilaji: fantasia, fluff
Sanoja: n. 650
Osallistuu seuraaviin haasteisiin Teelusikan tunneskaala II (tunteella epäilys), Originaali10 #4 ja käytinpä tässä inspiraatiorohtoakin.
Tietynlainen jatko tälle: Matkalippuvihko ja kukkaviuhka, S.
A/N: tämä on kirjoitettu noin tunnissa yhdeltä istumalta, sellaisena ajatustenpurkujuttuna. f e l i x
Huipulla tuuli. Natiseva aseman kellotorni huojui ja jokin paukkasi vasten hajonnutta ikkunaa. Solaris ajatteli sitä, kuinka syysmyrskyt eivät olleet hellineet Basilin asemaa. Eivät todellakaan. Kaukana takana olivat sellaiset vuodet, jolloin kuumuus hohkasi kevättalvesta pitkälle syksyyn. Toisaalta tasoittuminen tuntui myös huojentavalta, ehkäpä ilmastonmuutos oli tasaantumassa. Tuskinpa sentään.
Kyynärpäästä valui verta, hän oli huomaamattaan sohaissut sen seinästä törröttävään ruosteiseen naulaan, mutta päätti olla hermostumatta. Basil oli ollut vuosia tosi tarkka, se ei koskaan antanut pölyn laskeutua tai varsinkaan kerääntyä rakkaan juna-asemansa kiillotetuille puupinnoille.
Sateenpiiskonta ja tuulen rämisevä humina oli peittää alleen polttomoottoripyörän ottomoottoripalamisen äänen. Vielä vähemmän Solaris kuuli sihinää, joka kuului märän nurmen palamisesta, mutta sen hän
näki. Kirkas ja oranssinpunainen tulipallero kyti ja poltti altaan maata aivan Tikarin prätkän vieressä.
”Mikä helvetti se on!?” Solaris huusi tornin särkyneestä ikkunasta alas takapihalle.
”En mä tiedä! Luulin, että sä heitit sillä mua. Tule alas!” Tikari vastasi ja veti päästään kypärän.
Solaris heilautti sormiaan hätäisesti, korjasi ikkunan taiallaan ja osoitti vielä kimpaantuneena sitä seinästä törröttävää naulaa, joka nöyränä painui syvälle lautaan. Vaikka Basil ei enää ollut kuin passiivinen muisto siitä pakko-oireisen tarkasta asemapäälliköstä, halusi Solaris kunnioittaa toisen todennäköistä tahtoa siitä, että pysäkki pysyisi jossain määrin pystyssä.
Aivan liian jyrkät portaat veivät Solariksen takaisin alakertaan, josta hän hyppelehti avaamaan Tikarille oven. Toisen hikiset hiukset olivat liimautuneet limaisesti vasten kasvoja ja sen ketjut kulkivat aina vain nenänsivuista korvalehtiä puhkoviin kultarenkaisiin. Solaris varvisti sipaisemaan tuulenpuremaa poskea kultaketjun alla ja Tikari antautui kosketukseen.
Tulipyörykkä pihalla muistutti olemassaolollaan ja nyt Solaris kuuli kunnolla siitä lähtevän, vouvaavan ja kimeän äänen. Epäilys painoi Solariksen kulmien väliin syvän kurtun.
”Et siis oikeasti muka ole vastuussa siitä?” Tikari kysyi ja osoitti peukalollaan olkansa taakse.
”No en, vaikuttaa ihan vitun epäilyttävältä.”
Solaris suikkasi nopean suudelman Tikarin suupieleen ja nappasi oven viereisestä naulasta suippokärkisen noidanhattunsa. Se oli oikeasti Atlaksen, mutta hei, oli Solariskin noita. Tikari jäi varmasti vaikeilemaan yhdestä pususta, mutta Solarista kiinnosti nyt takapihalle kuulumaton energianlähde hitusen enemmän.
Hän kyykistyi valoa ja virtaa hohkaavan jutun eteen ja pyyhki kysymystaikaa käsistään sitä kohti. Pallo keinahteli puolelta toiselle, muttei vastannut Solariksen kysymyksiin.
Omituinen, Solaris ajatteli ja kohautteli kulmiaan. Ei siihen voinut koskea, liian kuuma. Ehkä täytyi vain odotella, että se paljastaisi itsestään jotain.
”Onko se meteoriitti?” Tikari kysyi ja alkoi taluttaa pyöräänsä vähän vielä kauemmas.
”Ehkä, paitsi olisi se varmaan tehnyt syvemmän kuopan tipahtaessaan, jos olisi avaruudesta asti”, Solaris pohti ja tunki kätensä hupparin taskuihin, ”onko sulla kolikoita?”
”Muutamia, paljonko tarviit?”
”En välttämättä yhtään, kokeillaan.”
Solaris nousi syväkyykystään ja lampsi takaisin sisälle asemalle, valot räpsähtivät napsautuksella päälle, tosin yksi odotushuoneen lampuista oli välkkynyt kuukausia. Oranssien muovipenkkirivien välissä, radanpuoleisella seinällä kökötti upovanha limsa-automaatti. Sen kyljessä luki, että
virvoittavaa virvoketta virkistykseksenne.
”Hei, aiotko vain jättää ton tonne pihalle? Mitä jos se räjähtää tai jotain?” Tikari huolestui ja Solaris kohautti olkiaan.
”Mulla on jano. Haluutko sä?”
”Sua, kyllä”, Tikari kuiskasi ja puukotti Solarista sanoillaan.
Yleensä se oli Solaris, joka kiepautteli Tikaria puolelta toiselle, harhautteli ja johdatteli. Ilmeisesti Tikari oli nyt kyllästynyt heidän vuosia,
vuosikausia, kestäneeseen peliinsä, eikä Solaris tiennyt mitä ajatella.
”Se on nyt tai ei koskaan, Solaris”, Tikari sanoi ja kyhmyt ja piikit survoivat Solariksen sisälmyksiä suuntaan ja toiseen ja se tuntui raskaalta ja pelottavalta. Päätöksienteko ei ollut hänen alaansa, joten hän vain keskitti energiansa automaattiin ja töni ja potki sitä tottuneesti. Lasinen pullo kilahti tipahtaessaan kaukaloon.
Solaris avasi melonilimonadin korkin hampaillaan ja Tikari irvisti harmistuneena.
”Sä osaat noitua, älä tuhoa sun hampaita”, Tikari sanoi ja äänessä oli jo lannistusta.
Pihamaalta kuului epäilyttäviä ääniä ja Solaris sai vielä yhden syyn karata Tikarin satuttavan anelevaa katsetta.
”Voi hyvänen aika...” Solaris tuhahti, veti hupparin hihat kämmentensä suojaksi ja nosti tuhkasta kultaisen munan syliinsä. ”Se on feeniksin muna. Mistä hitosta se tänne tupsahti?”
”Hyvä enne...?”
”Kyllä mä sun kanssa alan, idiootti”, Solaris sanoi ja hymyili ovensuussa nojailevalle polkkatukalle, kun munan pintaan ratkeili lisää halkeamia. Tulinen tipu nokki kuortaan kimakasti piipittäen ja Tikari käveli parin metrin välimatkan suudellakseen onnellisesti hymyillen Solariksen hiusrajaa.
