Nimi: Kermakonkorva, ynnä muuta joutavaa
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: hurt/comfort, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Rupesi muutaman vuoden tauon jälkeen kiinnostamaan Jago & Litefoot fikkien kirjoittaminen. Taukohan johtui pitkälti siitä, että Litefootin näyttelijä, herra Baxter, menehtyi kesällä 2017, juuri ennen seuraavan kauden äänityksiä, joten sarja jäi sääli kyllä hieman kesken. Ja se harmitti minua todella paljon. Tauko on tehnyt kuitenkin hyvää, olen kypsytellyt uusia ideoita ja ei muuta kun takaisin työpöydälle.
Kermakonkorva, ynnä muuta joutavaa
Ehkä professori Litefoot oli tietyllä tapaa omintakeinen materialisti, mikä sinällään ei ollut yllätys niille harvoille, jotka hänen asuntonsa sisällä olivat vuosien aikana vierailleet. Kyse ei ollut varsinaisesti siitä, että hän olisi välittänyt maljakoiden, taulujen, lukemattomien koriste-esineiden, ynnä muiden perintökalleuksien rahallisesta arvosta. Hän oli joka tapauksessa varakasta sukua. Eikä hänen työnsä St. Thomasin sairaalassa ollut mikään pikkuvirka, vaikkei patologianlaitoksen ylilääkäri suinkaan ollut yhtä hieno ja korkea-arvoiseksi katsottu, kuin sama pesti yleiskirurgian puolella. Patologiksi enemmän ajaudutaan hakeutumisen sijaan, ja totta se oli Litefootin kohdalla.
”Lahjakas, mutta valitettavan vetelä”, oli isä sanonut jo aikoinaan. ”Sinussa ei ole vain miestä päättämään elämästä ja kuolemasta. Siksi viihdytkin niin valmiiksi mätänevien ruhojen kanssa.”
Isä oli prikaatinkenraali ja tottunut tappamaan. Siinä mielessä hänelle elämän särkeminen ei ollut maljakon särkemistä kummoisempi asia. Peruuttamatonta, mutta kaikin tavoin yhdentekevää, onhan ihmisiäkin yhtä paljon liikaa kuin maljakoita. Litefoot ei sietänyt ajatusta siitä, että potilas kuolisi hänen tekojensa tai tekemättä jättämisen seurauksena. Samasta syystä maljakon rikkominen oli hänestä suuri synti, sillä kerran rikottua on vaikeaa, ellei mahdotonta, palauttaa ehjäksi.
Tämän vuoksi tavarasta oli tullut Litefootille niin rakasta. Kyseessä oli enemmän asioiden symbolinen arvo, mikäli lukija ymmärtää filosofian päälle mitään. Eräänlainen tunteiden siirtomekanismi. Isänsä kylmyyden vastapainoksi Litefoot oli ulottanut oman myötätuntonsa koskettamaan kaiken elollisen lisäksi myös elottomia.
Tästä hyvänä esimerkkinä, Litefoot ei sikäli välittänyt kaiverretuista hopeisista pikkulusikoista sen enempää kuin muistakaan lusikoista. Loppujen lopuksi lusikka on vain lusikka, joka upotetaan appelsiinimarmeladiin pystyyn sojottamaan.
Silti Litefoot muisti hyvin, miten hänen isänsä oli mustasukkaisuuspäissään heittänyt koko lusikkarasian ikkunasta. Litefoot oli pienenä poikana poiminut ne kukkapenkistä ja pistänyt ne rasiaan riviin. Hän istui tänäkin päivänä, vuosikymmeniä myöhemmin, kiillottamassa niitä aika ajoin. Aina hän muisti äitinsä välinpitämättömän moitteen siitä, ettei lusikoilla sovi sillä tavalla leikkiä. Muisto oli karvas, mutta jo pikkupoikana Litefoot oli samaistunut pitkin pihoja viskottuihin aterimiin niin voimakkaasti, että hän tunsi sielunyhteyttä niihin. Yhtäältä Litefoot halusi hankkiutua lusikoista eroon ja oli monta kertaa listannut ne huutokaupattavaksi. Joka kerta hän pyörsi mielensä. Kipeistä muistoista on vaikeampi päästää irti kuin hyvistä.
Kerran äiti hakkasi kultareunaisesta kermakosta korvan irti. Litefoot muisteli vanhempiensa kiistelleen siihen tapaan, rikkoen tavaroita mieluummin kuin puhuivat toisilleen. Se oli siihen aikaan suorastaan luonnollinen avioliitto. Näennäisesti kello viiden tee sujui rupatellessa. Jälkikäteen särjettiin se mitä särjettävissä oli – niin karahvit ja punssilasit kuin rakkaus ja luottamus, sekä pienen lapsen pieni mieli, pienessä sielussa, niin pienin teoin pirskottuna.
”Nyt tämä saa riittää!” Litefoot parkaisi puskettuaan itsensä läpi kamarin, joka oli seinästä seinään täynnä rompetta, jolle ei yksineläjälle vanhalle miehelle ollut käyttöä nimeksikään. Hän oli yksinkertaisesti kyllästynyt, sekä henkisesti aivan loppu nähdessään ympärillään satoja esineitä, jotka muistuttivat häntä ikävistä asioista. Oitis hän kiiruhti työhuoneeseensa kirjoittamaan ystävälleen Henry Gordon Jagolle.
”Saattaa olla, että olen älyäni hullumpi mies. Mutta Henry varmasti tietää mitä kaikkea hyvää tällä kaikella tavaralla voi tehdä, sillä itse en perkaamiseen kykene.”
Professorin ajatuksessa oli vinha järki. Herra Jagoa olisi voinut kuvata materialistiksi täysin toisella tapaa kuin professoria. Hänen motivaationsa peilautui puutteen kautta. Hän rakasti tavaraa siksi, että oli jäänyt lapsuudessaan kaikesta paitsi, vaan ei kuitenkaan siksi, että olisi himoinnut mitään silkkaa ahneuttaan. Hän oli niin hellä ja hyväsydäminen ihminen, että osaisi ystäväänsä auttaa.
Ei kulunut tuskin päivääkään, kun herra Jago jo saapui hänen luokseen.
”Mutta, Henry!” sanoi Litefoot tervehdittyään ystäväänsä lämpimästi ja kutsuttua hänet peremmälle. ”Miksi ihmeessä käyt keittiöväen kautta? Tiedäthän, ettei minulla ole muuta palvelusväkeä kuin rouva Hudson, eikä hänkään viitsi hellan ääressä kykkiä.”
Herra Jago pudisteli takkinsa karvakaulusta tärkeänä ennen kuin ripusti sen vaatimattomaan piikatytön naulaan.
”Siksipä juuri, arvon professori, siksipä juuri! Eipä erehdy ehto emäntä kaikkia haukkujaan haukkumaan, jos puikkeloin kylään kuin varkain”, selitti herra Jago. Litefoot kohautti huvittuneena olkiaan.
”Tuolla tavoin sinä siirrät nalkutusta vain eteenpäin. Tähän mennessä rouva Hudson ei ole jättänyt vierailujasi huomaamatta. Vaikka sitten olisit käynyt vain kääntymässä sillä aikaa, kun hän itse olisi ollut sisarensa luona piikomassa.”
”Kyse ei olekaan niinkään siitä, professori, että todisteet olisivat edes teoreettisesti peitettävissä”, selitti herra Jago niin tietävästi, että professori Litefoot tiesi hänen säveltävän omiaan. ”Naisihmisten kanssa on osattava presentoida itseään hyvin aikein, vaikkei olisikaan liikkeellä aikein aidoin – on järkeenkäypää, ellen sanoisi peräti viisasta, antaa käytöksellään ymmärtävänsä sitä teatteria, jossa itse kullekin on naisten määräämä osa.”
”Ja mitähän tuo selitys on merkkaavinaan?”
”Sitä, että miehen osa on olla naisille mieliksi”, sanoi Jago jämptisti. Hän ei ollut muuten ikinä ollut onnistuneessa suhteessa yhdenkään naiselävän kanssa.
”Mitä sinä naisista mitään tiedät?” piikitteli Litefoot. Herra Jago kuohahti, kuten tapoihin kuuluu.
”Oletko sitten itse antanut rouvalle pääoven avainta? Älä kehtaa heiluttaa valluja viiksiäsi, et tietenkään ole. Sehän rikkoisi sitä olettamaa vastaan, että suhteenne olisi vitivalkoisen viaton taloudenhoitajan ja isännän välinen sopimus.”
”Mitä muuta se voisi sitten muka olla?”
Professori ei kerta kaikkiaan olisi voinut ilahtua mistään niin paljon kuin herra Jagon tuhahtelusta ja pompöösistä tepastelusta pitkin keittiötä. Hän veti auki laatikoita ja katsoi jonkun kastikekulhon pohjasta hopealeiman.
”Huh! Mistäs hiivatista sinä olet näin omituisia hopioita oikein repäissyt?”
Litefoot katsoi kulhoa. Hän ei tiettävästi koskaan ollut käyttänyt sitä asianmukaiseen tarkoitukseen. Se oli kuulunut entiselle Itä-Intian kauppakomppanian kauppiaskorpraalille, joka sekoitteli kaikissa kannellisissa kipoissa laudanumia päihdekäyttöön. Oli kovasti suositellut tapaa Litefootillekin, joka siihen aikaan kävi isänsä painostuksesta sotilaskoulua. Lähinnä hän opetteli tapoja luistamaan harjoituksista ja hänet erotettiinkin myöhemmin. Laudanumi korpraalin kehujen mukaan rauhoittaisi mieltä. Litefoot oli jo silloin ollut tavalla jos toisella levoton, syvästi ahdistunut nuori mies. Eipä päihteet loppujen lopuksi häntä silti miellyttäneet. Kulhon hän sai toki pitää.
”Se on Kantonin leima. Ei kovinkaan arvokas. Romuhopeaa, jos nyt on hopeaa ollenkaan”, sanoi Litefoot. Herra Jago silmin nähden harmistui siitä vähän. Litefootista oli varsin hellyttävää miten simppelisti herra Jago suhtautui tilanteeseen. Litefoot oli kirjeessään pyytänyt häntä sorttaamaan myytäväksi sopivat esineet ja keksimään muille käyttöä, jos vain suinkin mahdollista. Eikä Jago arkaillut yhtään arvokkaampienkaan esineiden kanssa. Hän ei udellut henkilökohtaisuuksia, vaan piti kysymykset pintapuolisina. Professorin kehonkieltä hän kuitenkin piti tarkkaavaisesti silmällä ja merkkasi myytäväksi kaiken sellaisen, joka sai Litefootin kiemurtelemaan ikävien muistojen takia.
Herra Jago silmäili keittiön lyhyemmässä ajassa kuin kananmunan keittäisi. Hän yksinkertaisesti laputti kaiken, jolle hän keksi joko ostajan tai kohteen. Litefoot suorastaan hämmästyi hänen praktikaalisuudestaan! Olihan hän aina pitänyt herra Jagoa, ei mitenkään pahaa tarkoittaen, höpsönä ihmisenä. Jago osoitti kuitenkin harvinaista pelisilmää.
Professorin ei kuitenkaan olisi pitänyt olla yllättynyt. Herra Jago oli kenties käynyt kouluja vain saadakseen kepistä selkäänsä, ja siirtynyt sitten varhain työväkeen, mutta nyt hän oli varsin muikeasti menestyvän teatterin yksinomistaja. Varietee-teatteria ei kenties voi verrata oopperaan, eikä edes operettiin, mutta sen pyörittäminen vaati sukkelia liikemiehen kykyjä. Periaatteessa Litefoot oli tiennyt tämän jo aiemmin, mutta käytännössä hän näki ystävästään tämän puolen tosissaan vasta nyt.
Professorille itselleen oli ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa irrottaa itseään yhdestäkään esineestä. Mutta kun herra Jago katsoi rullalle käärittyä käsinkudottua mattoa tai pariisilaisia viuhkoja ja sanoi, ettet sinä näillä mitään tee – Litefoot tajusi, ettei eipä tosiaan, ei tehnytkään!
”Voi hyvä ihminen, miksi, oi miksi, sinulla on kohta kahdettakymmenettä lähes identtistä vaasia!” parkaisi herra Jago heidän siirryttyään siihen huoneeseen, joka oli työhuoneen vieressä ja jossa hän ei ollut käynyt sisälläkään sitten vuoden 1886 jälkeen.
”Ostin ne eräästä yksityisestä huutokaupasta”, Litefoot sanoi. Herra Jago heitteli käsiään.
”Ovat niin suhteettoman rumiakin.”
”Olisin joutunut kiusalliseen tilanteeseen, jollen olisi ostanut. Lääketieteen fuksit olivat henkilökohtaisesti kutsuneet minut kesteihin, kun olin kerran erehtynyt luennolla kertomaan, että harrastan arvoesineiden keräilyä”, Litefoot selitti.
”Nuorukaisia taisi kovasti naurattaa, että menit noin retkuun.”
Mitä enemmän Litefoot yritti puolustella, sitä kirkkaammin hän näki itsekin, ettei hänen käytöksessään ollut paljon mitään järkeä. Opiskelijoista oli kenties ollut vuoden vitsi jallittaa selkeästi omalaatuinen professori hölmöilemään. Tuskin heidän pieniin naiiveihin päihinsä pälkähtikään, että keräily oli Litefootille enempi vitsaus kuin harrastus. Herra Jago laputti maljakot hävitettäväksi ja uudelleen käytettäväksi vaikka keramiikkataideprojektissa.
”Olet sinä kyllä aikamoinen hamsteri, hyvä professori. Mutta ei hätiä mitiä, olkaa rauhassa! Raivataan tänne tilaa ja pian huomaat, että olo avarassa on kuin herrankukkarossa.”
Herra Jagon kannustus liikutti professoria. Siksi hän oli niin hyvä ystävä, sillä hän ei tuominnut Litefootia, vaikka heidän päästessään säilöttyjen lehtileikkeiden, ynnä muun tilpehöörin pariin kävi varsin selväksi, että kyseessä oli eittämättä mielenterveydellinen ongelma.
Jossain vaiheessa, kuin huomaamatta, Litefoot oli suistunut omintakeisesta sairaaksi. Oireisena hän oli täyttänyt vanhempiensa kuoleman, ystävyyden ja rakkauden puutteen, ostamalla kaikenlaista. Eikä se vielä mitään, että ne tavarat olivat olemassa, mutta että hän myös käytti aikaa niiden järjestelyyn ja hipelöintiin. Ainoa tapa, jolla hän edes väliaikaisesti pääsi täysin järjettömästä ajantuhlauksesta eroon, oli tunkea niin paljon tyhjiin huoneisiin tavaraa kuin suinkin, panna ovi säppiin ja unohtaa ne sinne. Herra Jago avasi ensimmäistä kertaa ovia, joiden olemassaolo oli tarkoituksella hämärtynyt. Yksissä tuumin he alkoivat kantaa tavaraa ulos pelkän siirtelyn sijasta.
Jago oli järjestänyt teatterista työmiehiä kasaamaan tavaroita kärryihin. Hän oli omin lupineen sopinut, että he saavat ottaa mitä hyvänsä kärryistä itselleen, mikä ensiksi melkein suututti professoria, sillä seassa oli ihan oikeasti arvokastakin tavaraa. Mutta hän nieli ylpeytensä, sillä loppujen lopuksi se oli niin pieni hinta mielenrauhasta. Ensimmäisten kärryjen lähdettyä pihasta professori Litefoot huokaisi.
”En tiedä sitten, Henry, mutta jotenkin on kevyempi hengittää”, hän sanoi.
”Päähänpinttymät omaisuudesta yli kaiken muun, hyvä professori, estää meitä elämästä ylvään vapaasti”, totesi Jago hyvin jykevästi, kuten päätöslauselma kuuluukin esittää. Litefootia nauratti.
”Lainasitko tosissasi Bertrand Russellia? En tiennytkään, että luet matematiikkaa.”
Herra Jago meni silmin nähden hämilleen. Omintakeiseen tapaansa hän tietenkään suostunut myöntämään lukeneensa lauseen jostain näytelmästä. Litefoot pudisteli päätään, mutta ei siksi, että olisi ystäväänsä piikittelystä huolimatta vähätellä. Ehkä herra Jago ei ollut lukenut mies, ellei sitten pennyn jännitystarinoita laskettu lukemiseksi, niin ei se silti tarkoittanut sitä, etteikö hän olisi kuitenkin sydämensivistykseltään suuri. Olihan tuo lausahdus kuitenkin yhtä sopiva kuin voinappi puurossa. Litefoot oli invalidisoinut itsensä tavarapaljoudella. Hän oli yhdistänyt isänsä piittaamattomuuden haluun hoivata ja säilyttää. Se olisi ollut hieno piirre ihmisessä, ellei se olisi ottanut niin absurdeja mittasuhteita, ettei hän kyennyt ilman apua luopumaan enää mistään.
Herra Jago sytytti sikarin työmiehiä komennellessaan. Se oli enemmän sellainen tähdentävä elementti, rekvisiittaa, niin kuin hän itse sanoisi. Sillä vaikka herra Jago nautti tupakasta, niin sikareita hän poltti samasta syystä, kuin hän esittäytyi aina kokonimellä ja tittelillä – se korosti hänen tärkeyttään, Litefootin ei ollut koskaan tarvinnut tehdä samoin, hänelle arvostus ja kunnioitus annettiin itsestään. Jagon korostaessa eleitään viuhtomalla sikarikädellään professori tunsi syvää kiintymystä. Hän halusi antaa Jagolle kaiken, josta hän oli jäänyt paitsi. Viedä eksoottisiin paikkoihin ja elää elämää enemmän, kuin velloa menneissä.
Litefoot oli lopettanut ulkomailla matkustamisen pian äitinsä poismenon jälkeen. Siihen loppui edes se vähäinen oikeaksi elämäksi laskettava ja alkoi yksinäisyyden paikkaaminen hamstraamalla. Eristäytyminen oli ollut aivan liian helppoa, sillä ihmiset luonnostaan arkailivat kuolleiden kanssa tekemisissä olevia ihmisiä. Se, että professori Litefoot erakoitui, ei oikeastaan hämmästyttänyt ketään sen paremmin St. Thomasissa kuin Oxfordin yliopistossakaan. Patologeille oli ihan tyypillistä olla tavalla tai toisella kummallinen. Litefootin mieleen nyt erityisesti tuli edesmennyt kollega Ormond Sacker, jonka limaista ruumishuonetta ja vahvasti viinanhuuruista hengitystä oli moni pelännyt.
Hyvä mies kuitenkin, tohtori Sacker, vaikka viinamäen mies olikin. Kuolleista ei sovi puhua pahasti. Litefoot hieman katui sitä, ettei ollut tutustunut häneen paremmin, mutta ennen Jagoa hän ei ollut tavannut olla niin avoin ja ennakkoluuloton ihmisten suhteen. Ja mitä ryyppäämiseen tulee, niin rankan työn vastapainoksi apu on itse kullekin kallis. Professori Litefootille ei apu ollut löytynyt pullosta – ei väkiviinasta, tai siitä laudanumistakaan. Päihteiden tavoin Litefoot oli kuitenkin tehnyt riippuvuudestaan vankilan. Professori Litefoot oli niin etuoikeutettu, ettei hänen tarvinnut hakea helpotusta paheellisiksi katsotuista tavoista, mutta yhtä kaikki hänen pakkomielteensä tavaroihin oli sairautta. Eikä se siitä kauniimmaksi muutu, vaikka ihmiset eivät sitä syntinä pitäisikään.
Muutama huone myöhemmin ja useamman kuorman jälkeen ensihelpotuksen rinnalle tuli kuitenkin epämääräinen ahdistus. Herra Jago huomasi tämän ja ehdotti lepotaukoa päivällisen ja rehellisen ginitilkan merkeissä. Litefoot jotakuinkin raittiina miehenä suostui. Häntä heikotti ja ehkä hänen ruumiinsa kaipasi ylimääräistä stimulusta päästäkseen suurimman järkytyksen yli. Rouva Hudsonkin oli palannut askareiltaan valmistaakseen ruokaa kiinalaisittain. Hän pyöritti taikinaa veivattavassa pastakoneessa ja uitti seitsemän minuuttia keitettyjä kananmunia riisiviinassa ja soijakastikkeessa.
”Vai on suhteenne viaton”, sanoi herra Jago ilkikurisesti. ”Annas olla, niin kohta sitä syödään hääaterialla navat täyteen mykypalleroita.”
”Mikäli suunnitelmassani olisi astua avioon, niin kyllä siellä tarjottaisiin sellaistakin ruokaa, joka sinun makuhermojasi miellyttäisi”, sanoi Litefoot. Rouva Hudson oli kieltämättä kehittynyt ruoanlaitossaan, keitto tosiaan muistutti lapsuudesta. Lastenhoitaja aina nosti nuudeleita kippoon ruoanlaittoon tarkoitetuilla pitkillä puikoilla ja sanoi mandariinikiinaksi aina jotain poikkeuksellisen kilttiä. Lastenhoitajaa Litefoot muisteli lämmöllä, mutta puikot hän siltä istumalta lahjoitti rouva Hudsonille ikiomaksi.
”Luopuminen on lahja, professori hyvä”, Jago kiherteli ylpeänä, mutta ei jatkanut aiheesta, vaikka taloudenhoitajan leppymätön ihastus professoriin oli eräs hänen suosikkivitseistään. Hän nosti kaksin käsin lasista ginipulloa ja kaatoi siitä Litefootin teekuppiin ronskin lorauksen.
”Sydäntä lämmittämään”, sanoi Jago lempeästi. Litefootin teki lääkärismiehenä huomauttaa, ettei alkoholi ole lääke. Herra Jago olisi kuitenkin ollut toista mieltä, hän kun uskoi vakaasti oluen, makkaran ja halpojen sikareiden kolmiyhteyteen. Litefoot joi väkevän teen mukisematta.
”Katsopa, palautuu puna patologin poskille, hyvä, hyvä”, herra Jago myhäili.
”Toivottavasti minusta ei vain tule yhtä punakkaa kuin sinusta. Kyllä pariskuntaan aina yksi tenunenä riittää.”
”Höpöhöpö, en ole juonut liekkiviinaa sitten sen jälkeen kun erehdyin muuan nimeltä mainitsemattoman eläintenhoitajan kehotuksesta rohkaisemaan itseäni sellaisella juoppohullun sekoituksella, etten muista koko kiertueesta yhtään mitään.”
”Oliko se vahinko vai itsetarkoitus?”
”Sen kun muistaisin...” mutisi Jago ja rapsutti päälaelta jo vakavasti harvennutta tukkaansa. ”Taisin olla vähän pihkassa yhteen tyttöön. Ajatuksenani oli, että humalassa hävettää häviävän vähän.”
”Harmittaako sinua sitten, että olet unohtanut?” kysyi Litefoot, sillä hän oli rehellisesti utelias. Hän tiesi, että mikäli hän itse olisi ollut vastaavassa tilanteessa, hän olisi järkyttynyt pahasti muistinsa menettämisestä. Litefoot oli pitänyt viimeiseen asti kiinni äitinsä rikkomasta kermakonkorvasta, vaikka muisto siitä ei ollut edes hyvä! Litefootista oli kamala ajatus unohtaa. Ihan kuin se äitikin kuolisi uudestaan, mikäli hän antaisi kermakkoon liittyvän riidan painua jonnekin muistojen hautausmaalle. Mutta katosiko kiinalaishoitajattaren muisto puikkojen mukana? Eikö hän silti silmät sulkiessaan nähnyt hänen kasvonsa yhtä hyvin kuin ennenkin? Miksi muistot olisivat kiinni esineissä. Miksi se oli niin järkyttävä ajatus Litefootille unohtaa, oli se mitä hyvänsä, pientäkin?
Herra Jago kohautti olkiaan.
”Hyvät asiat kannattelevat sielua, vaikkei niitä sanatarkkaan muistaisikaan, professori. Esimerkiksi, jos sallit, minä en totisesti edes halua muistaa, mitä kaikkea tulin höpöttäneeksi kun tapasimme ensikerran. Tiedän sen olleen kiusallista ja tökeröäkin.”
Professori Litefoot taas muisti. Sanatarkalleen, sillä hän oli ollut takan ääressä polvillaan lakaisemassa lasinsiruja matolta, kun herra Jago oli ensimmäisen kerran koputtanut hänen oveaan. Ensimmäinen ja viimeinen kerta pääoven kautta. Hän oli ilmestynyt kassillinen mystisiä vempeleitä mukanaan. Litefoot oli säilyttänyt sekä sirut että lapion takan reunuksella esillä.
Litefoot kertoi tämän ääneen. Hänen katseensa harhaili takan suuntaan. Herra Jago sipaisi viiksiään ja tuhahti. Hän nousi ylös, käveli takan ääreen. Hän otti lapion käteensä, käänteli sitä hetken ja käveli ikkunan ääreen. Sitten hän avasi säpin ja heitti sirut kuin myös lapion pihalle. Silloin Litefoot protestoi. Tarttui herra Jagoa kädestä ja tunsi rintalastansa kuin halkeavan.
”Älä, älä professori! Se on pelkkää roskaa!” Jago korotti ääntään. Hän niin harvoin kiihtyi, mutta hänen sanansa jylisi kuten täyden katsomon edessä. Litefoot ihan häkeltyi. Hän katsoi ystäväänsä pienen ginihuurun sävyttämän kunnioituksen takaa. Herra Jago, joka aina oli niin lempeä, luonteeltaan taikinanpehmoinen mies, seisoi nyt hänen edessään ja esti häntä kiitämästä kadulle keräämään sirpaleita kiveykseltä, vaikka halu tehdä niin paloi Litefootin sydämessä kuumemmin kuin konsanaan. Tunne oli täsmälleen sama, kuin isän ja hopealusikoiden – ihan kuin sen hetken säilyvyys vaatisi sitä, että professori Litefoot rämpisi polvillaan kuin poikasena kukkapenkissä.
Jago korjasi asentoaan, sekä pehmensi ilmettään. Hän otti Litefootia kädestä ja painoi sen rinnalleen.
”Enkö minä nyt ole tässä?”
”Niin, mutta...” Litefoot yritti löytää sanoja kuvailemaan tunnettaan.
”Ei kai jotkut särösirpaleet ole sinulle tärkeämpiä kuin se, että olen sinun näin kuin olen, tässä ja nyt? Lihana ja verenä, ja olisin, vaikkei sinulla olisi mitään muuta kuin itsesi antaa.”
Litefoot ymmärsi itsekin, että hänen tunteensa puhuivat sairastunutta kieltä. Herra Jago oli ollut hänen ensimmäinen ystävänsä vuosikymmeniin. Ihminen joka sai hänet avautumaan ja löytämään itsestään ne puolet, jotka materiassa roikkuminen oli tukahduttanut. Litefoot ei ollutkaan oikeasti sisäänpäin kääntynyt ja varovainen mies, vaan yllättävän kärkäs ja rohkea. Hän vain tarvitsi herra Jagoa näyttämään sen hänelle.
”Minä… minä olen niin pahoillani, Henry”, Litefoot sanoi ja antoi kätensä olla rinnan päällä. Patologina hän tiesi, missä ihmisen sydän lepäsi, mutta toisin kuin muuten, tämä sydän oli elossa ja sykki hänelle.
”Totta kai, professori, olette tietenkin jo väsynyt”, sanoi herra Jago, kokonaan sivuuttaen pahoittelut, sillä hän oli kohtelias ja antoi professorin säilyttää kasvonsa kaikesta huolimatta.
FIN
