Minua hävettää palata tämän rapsusarjan pariin näin puolta vuotta myöhemmin!
Spurtti kosahti johonkin silloin kesällä, ja varmaan silkkaa laiskuuttani jätin tämän sarjan kesken, vaikka tämä seuraava raapale oli jo viittä vaille valmis. Yritän nyt kuitenkin pikkuhiljaa saatella sarjan loppuun. Kiitos siitä kuuluu
Ronenille, joka sai minut muistamaan, että ai niin, Jani ja Simokin on olemassa!
En tällä kertaa spurttaile, vaikka sopivasti tällä viikolla kyllä olisi spurttikierros, mutta hyödynnän kuitenkin nuo silloisen kierroksen inspissanat näissä lopuissa osissa.
Vendela, onnettomastihan tämä spurtti sitten lopulta päättyi, mutta jospa nyt talvipakkasten keskellä innostuisin kesätunnelmoinnista sen verran, että tämäkin sarja vihdoin valmistuisi.
Pahoittelut siitä, että sait odottaa jatkoa näin kamalan kauan, jos nyt edes muistat tätä sarjaa enää! Mututuntumalla heittäisin, että Jani on varmaan aika hoikassa kunnossa 77-kiloisenakin. Poikaystäväni on vähän Jania pidempi ja oli minusta vähän turhankin hoikka joskus 80-kiloisena!
Minäkin olen kyllä tosi huono arvioimaan ihmisten painoja. Töissä magneettikuvantamisessa aina heitellään paino-arvioita tulevista potilaista, kun kuvausjärjestelmään pitää syöttää paino, mutta minulla menee yleensä ihan metsään.
Kiitos kaikista ihanista kommenteistasi, kivaa kun seurailit tätä sarjaa silloin kesällä!
5.
300 sanaa • spurttisana
katuSimo hautasi päänsä tyynyn alle, kiskaisi vielä Janinkin tyynyn sen päälle ja asetteli käsivartensa kasan päällimmäiseksi pitämään kotikutoisia melunvaimentimia aloillaan. Hän oli yrittänyt nukkua yövuoron jälkeen jo pari tuntia, mutta kadun toiselle puolen vastikään kohonneelta työmaalta kantautui sellainen pauke ja jytä, ettei rentoutuminen onnistunut. Ikkunoiden sulkeminen ei ollut riittänyt eliminoimaan melusaastetta, ja korvatulpista Simo sai aina korvansa kipeiksi. Tavallisesti hän olisi jo luovuttanut ja noussut tekemään jotain muuta, mutta häntä vaivasi ilkeä päänsärky, joka tuskin hellittäisi, ellei hän saisi levättyä edes hieman. Yleensä Jani oli heistä se, joka kärsi pääkivuista, mutta Simokaan ei ollut aina immuuni aamuvuorosta yövuoroon loikkimiselle ja sen lieveilmiöille.
Kuului etäinen naksahdus, aivan kuin ulko-ovi olisi käynyt. Samassa Simo muisti, että Jani oli tuntia aikaisemmin lähtenyt aamulenkille. Simo nosti päänsä tyynyhaudastaan juuri ajoissa nähdäkseen, kuinka Janin toinen silmä kurkisti makuuhuoneen liukuoven raosta.
”Herätinkö mä?” Jani kysyi ja työsi ovenrakoa leveämmäksi mahtuakseen luikahtamaan sisään. Hän roikotti reppua olallaan. Hän näytti rennolta kesälomalaiselta ikivanhassa, ties keneltä sukulaiselta perityssä hihattomassa paidassaan, jossa komeili piirroskuva jäätelötötteröstä. Sellaista paitaa Jani ei takuulla olisi kuuna päivänä pukenut opiskelijoidensa nähden. Simoa hymyilytti.
”Et, sä olet hiirenhiljainen”, Simo hymähti kellahdettuaan selälleen. ”Samaa ei voi sanoa noista.” Hän nyökkäsi ikkunan suuntaan. ”Tosin työtäänhän ne vain tekee.”
”Niin teet säkin, ja siksi sun pitää saada nukkua”, Jani totesi, istahti omalle puolelleen sänkyä ja kaiveli reppuaan. ”Siksi mä kävin ostamassa sulle –”, hän veti repustaan pahvilaatikon, ”– kuulosuojaimet. Näiden pitäisi olla kevyet, kätevänkokoiset ja hiostamattomat, eli näillä pystyy ehkä jopa nukkumaan. Siis ainakin selällään…”
Simo vei kätensä Janin alaselälle. ”Vai sellainen aamulenkki sulla oli…”
Jani pyöritteli laatikkoa käsissään, kohautti olkiaan ja hymyili vaisusti. Simo tunsi, kuinka väsymys väistyi kiintymyksen tieltä. Jani oli juuri sellainen: vaatimaton ja vähäeleinen, mutta kuitenkin välittävä. Simo halasi Jania takaapäin, suukotti tämän selkää ja mutisi kiitoksen tämän paitaan.
Puolen tunnin kuluttua Simo oli jo sikeässä unessa.