Title: You can't change your destiny, one- shot
Kirjoittanut: ssatine
Genre: Drama, deathfic
Paritus: Lily/James
Ikä-raja: K-11
Summary: Lily ja James ovat päätyneet yhteen, päässeet koulusta ja asettuneet taisteluun lordi Voldemortia vastaan. Tarinan alussa Harry ei siis ole vielä syntynyt, ja Lily sekä James ovat n. 25- vuotiaita.
A/N: Tämä pääsi nyt vanhasta finistä tänne. En tarkistanut tätä uudestaan, joten kirjoitusvirheitä ynm. saattaa löytyä. Toivotaan ettei!
Tuuli löi puihin lujaa ja taivaalta tippui vettä kuin saavista kaataen. Lontoon laitamilla, keskellä valtaisaa peltoa oli pieni, hassunnäköinen hökkeli, jonka ikkunoita sade piiskasi.
Sisällä talossa oli kuitenkin hyvin lämmin tunnelma. Talo oli sisältä puhtoinen ja järjestelmällinen, jos ei ottanut lukuun monia kymmeniä, kiehtovan näköisiä, suuria kirjoja, jotka lojuivat hyllyissään seinillä sekä vanhaa rottapariskuntaa, jotka tappeli lattialla verisesti pienestä madonraadosta. Talon tunnelman rikkoi kuitenkin raskaana olevan, yksinäisen, pienikokoisen ja hurjan kauniin, punatukkaisen noidan nyyhkytys. Nainen istui sohvalla ja tuijotti ikkunasta ulos, ikäänkuin odottaen jotain, kyynelpurojen hiljaa pitkin voimakkaita kasvojaan alas valuen. Hän hikkasi hiljaa ja kuuli lattialta kovan rääkäisyn; hänen Ronja- rottansa oli näköjään heittänyt veivinsä. Hän tuhahti. Tapella nyt pienestä raadosta. Nainen nousi ylös ja laskeutui polvilleen lattialle. Hän otti Ronjan tärisevän ruumiin käteensä ja tarkasteli sitä. Rotan silmät pullottivat päästä ja heiluvat hulluina edes takaisin. Nainen veti hameensa taskusta taikasauvansa, osoitti sillä rottaa ja mutisi:
"Anteeksi, Ronja, mutta en halua sinun kärsivän enempää. Avada kedavra!"
Vihreä välähdys täytti huoneen ja Ronja- rotta kangistui. Se oli kuollut. Nainen huokaisi syvään, laski rotan takaisin lattialle, laittoi sauvan takaisin hameensa sisään ja istui jälleen sohvalle. Hän tuijotti käsiinsä osaamatta sanoa mitään. Hän oli odottanut jo liikaa. Minuutteja, tunteja, päiviä, viikkoja... Kuukausia! Kuuma kyynel valui hänen poskeaan pitkin, ja ulottuessaan leualle, se tipahti hänen tyhjänpäiväisesti odottaviin käsiinsä. Hän alkoi miettiä tapahtumaa ennen hänen aviomiehensä lähtöä.
"Lähdemme Kuutamon, Anturajalan ja Matohännän kanssa tutkimaan Walesin tapahtumia, jo viisi jästiä on tapettu ja yhdelle langetettu muistiloitsu. Meikäläisiäkin on murhattu kymmeniä", James Potter oli voivotellut.
"Minä tulen mukaan", Lily Potter vastasi oitis määrätietoisena ja katsoi miestään tuimasti.
"Ei, Lily, sinun täytyy jäädä kotiin lepäämään, olet jo kolmannella kuulla, etkä kestäisi niin pitkää aikaa muualla. Dumbledore on langettanut talomme ympärille vankan suoja- loitsun, joten Voldemort ei millään löydä sinua", James vakuutti ja laski kätensä luottamuksellisesti vaimonsa olalle. Nainen naurahti väkinäisesti ja katsoi poispäin. Hänen säihkyvän vihreät silmänsä täyttyivät kristallisista kyyneleistä. Hän räpytti ripsiään, sillä ei halunnut näyttää miehelleen että pelkäsi. Täytyi olla urhea. Mutta James vaistosi vaimonsa tuskan ja kietoi kätensä naisen ympärille.
"Miten luulet että minä pärjään, nyt kun lapsikin on syntymässä! Enää noin kuusi kuukautta, enkä tiedä, koska palaat. Voldemort, tai hänen kannattajansa saattavat väijyä vaikka lähimetsässä odottamassa että pääsevät iskemään. Vähät Albus Dumbledoren taioista, minä olen suojaton, ilman sinua!" Lily tärisi ja James hyssytteli.
"En minä viivy kauaa... Toivotaan niin", James kuiskasi ja antoi suukon Lilyn otsalle. Kuului vaimea poksahdus ja mies oli poissa.
Lily Potter silitti mahaansa. Viisi kuukautta oli jo kulunut siitä, kun James oli lähtenyt. Viisi pitkää, yksinäistä, kuukautta. Hän nousi ylös vaivoin, ottaen tukea yhdestä kirjahyllystä. Vauva potki jo kovasti hänen mahassaan, sillä oli jo kova hinku päästä ulos, ainakin Lilystä tuntui siltä.
"Malta vielä edes kuukausi", Lily voihkaisi. Hän ei ollut saanut ainuttakaan viestiä mieheltään, tai keneltäkään muulta, vaikka melkein puoli vuotta oli mennyt! Lily oli raivoissaan lähettänyt pöllön Dumbledorellekin, joka ei kuitenkaan vastannut. Hän pelkäsi jatkuvasti pahinta. Hän pelkäsi että James oli kuollut. James, sekä tämän rakkaat kelmi- ystävät Remus Lupin, Peter Piskuila sekä Sirius Musta, heidän bestmaninsa ja tulevan lapsen kummisetä. Lily naurahti kyynelten keskeltä kun Sirius Mustan kuva lipui hänen mieleensä. Mies oli älyttömän komea ja voimakas velho. Veti vertoja jopa Gilderoy Lockhartille, joka oli opiskellut Lilyn kanssa samaan aikaan Puuskupuhien tuvassa. Mutta hän huitaisi kättään noille miehille, kun hänen sydäntään vihlaisi. James oli tosiaan poissa, eikä Lily tiennyt, kuolleena, vai elävänä.
Nainen hivuttautui hellan ääreen ja napautti sauvallaan teepannua, jonka nokka alkoi höyrytä. Jokin kiehnäsi Lilyn jaloissa. Hän katsoi alas, ja näki pullean, toistaiseksi vielä elävän (nipin napin!) Raato- rottansa maassa.
"Kaipaatko Ronjaa?" Lily kuiskasi ja polvistui maahan silittämään rottaa.
"Sinä tapoit hänet. Se oli väärin, hyvin väärin tehty", Lily torui rottaa, jonka viiksikarvat vipattivat. Rotta muistutti hämmästyttävän paljon Peter Piskuilaa animaagi- muodossaan. Lily huokaisi ja nousi ylös kaatamaan teetä itselleen. Hän ei halunnut muistella Peteriä- eikä ketään muutakaan, varsinkaan miestään. Hän loi taas katseensa ulos ikkunasta- kauempana liikkui hahmo, joka tuli kohti heidän taloaan! Lilyn sydän hypähti kurkkuun. Hahmo läheni ja läheni. Se oli selvästikkin velho, velho joka linkutti vasenta jalkaansa. Velholla näkyi olevan hyvin epäsiisti ja paksu, musta tukka...
Lily kirkaisi ja oli vähällä tiputtaa kuppinsa lattialle. Raadon villakarvat nousivat pystyyn ja se vipelsi piipittäen äänekkäästi koloonsa.
Lily riuhtaisi ulko- oven auki ja lähti vaivalloisesti juoksemaan.
"JAMES! James!" Hän huusi hengästyneenä. Mies kohotti katseensa ja lysähti sitten äkisti maahan. Lily kiljahti ja kiirehti askeliaan. Hän tuli miehensä luo ja polvistui maahan.
"Voi, James. Olen ollut niin huolissani- mikset lähettänyt pöllöä? Dumbledorekaan ei vastannut- voi, ihanaa että olet taas täällä!" Lily heittäytyi miehensä kaulaan, joka oli juuri päässyt istuma-asentoon. Pyöreät rillit lensivät hänen nenältään ja putosivat kosteaan nurmikkoon.
"Lily, rauhoitu", James sanoi hätäisesti ja sysäsi vaimon päältään. Lily katsoi häntä ihmeissään. James oikaisi:
"Vauva. Sinun pitää olla varovainen, kultaseni."
"Vähät minusta, tai vauvasta, se voi ihan hyvin! Potkii vaan, ja yrittää tulla ulos, vaikka kuukausi onkin vielä jäljellä... Mutta sinä olet taas täällä! Oi, minä olin jo melkein varma, että olet kuollut..." Ja Lily heittäytyi jälleen kaipaavana miehensä kaulaan.
"Onko jalkasi haavoittunut? Vai miksi sinä linkutat", Lily kysyi kun vihdoin päästi irti Jamesista. James huokaisi.
"Sisällä, Lily. Auta minut ylös-" hän nousi Lilyn tukemana ylös ja lähti linkuttamaan kohti taloa.
"James, miksi et lähettänyt minulle viestiä, tai miksi et soittanut-"
"Miten minä viestin sinulle soittamalla saisin? Huilun avullako?" James kysyi kiinnostuneena. Lily tuhahti:
"Äh, James. Kyllä sinä tiedät mitä minä tarkoitan. Jästien puhelinsoittoa! Olen puhunut siitä monta kertaa, ja sitäpaitsi kyllä sinä nyt puhelinta osaat jo käyttää!" James kohautti olkiaan ja avasi oven vaimolleen. Lily meni sisään ja istuutui kovan painon alaisena lysähtäen sohvalle.
"Ai, anteeksi, minä en ole valmistanut ruokaa enkä mitään muutakaan, kun en osannut odottaa sinua, mutta eilistä kaalikeittoa olisi vielä jäljellä..." Lily puhisi.
"Lily, rentoudu. Sinun ei pidä hyysätä, kyllä minä itsekin ruoan teen", ja hän kiepautti sauvaansa; yhtäkkiä hellalla olevalle pannulle ilmestyi tiriseviä kananmunia.
Lily katsoi malttamattomana miestään. Miksei James kertonut mitään? Ja mitä hänen jalalleen oli tapahtunut? Naisen pää suorastaan kuhisi erilaisia kysymyksiä, mutta hän ei taaskaan kerinnyt kuin avata suunsa, kun James toppuutteli:
"Anna minun edes syödä." Lily loksautti suunsa kiinni ja huokaisi. James asetteli huolellisesti lautasen, haarukan ja veitsen, sekä puisen, kaiverretun mukin pöydälle. Lily katseli Jamesia hymyillen lämmin rauhantunne sisällään.
Jamesin valtaisa, suortuvat mikä mihinkin suuntaansa osoittava hiuspehko oli entistäkin suttuisampi ja mustempi. Hänen kaapunsa oli hävyttömästi revennyt ja siinä oli tahmaisia veri-ja kurajälkiä. Mutta mikään ei näyttänyt niin kaamealta kuin Jamesin lasit, joiden sangat olivat vääntyneet ja lasit pirstoutuneet. Lily huomasi sankojen alla syvät uurtumat, joista valui pieniä verinoroja.
"James kulta, sinun lasisi, miten sinä näet?" Lily kysyi huolestuneena.
"Heikosti. Mutta tämä tapahtui vain pari päivää sitten, joten olen selvinnyt kyllä", James puuskahti munakasta suussaan, katse lautasessaan.
"Jos kaikki olisi hyvin, sinä olisit kyllä viisaana miehenä käyttänyt 'entistusta' ", Lily sanoi arvioiden miehensä ilmettä. James ei edelleenkään kohottanut katsettaan, mutta huoahti. Hänen suunsa kiristyi tiukaksi viivaksi. Mies tunki viimeisen palan munakasta suuhunsa ja siemaisi hiukan lähdevettä. Sitten hän sanoi hiljaa:
"En haluaisi satuttaa sinua millään tavoin, kulta, mutta minulla on joitain niin järkyttäviä uutisia, että..." hän huokaisi syvään ja veti henkeä.
"No, sinun kuitenkin täytyy tietää tosiasiat... Niin Dumbledorekin tahtoi." James nousi ja laittoi lautasen ja aseet tiskialtaaseen. Hän veti erään hyllyn takaa kepin, ja tuli sitä apunaan käyttäen Lilyn viereen sohvalle istumaan.
"Tarinani on pitkä, Lily", hän aloitti, mutta Lily puuskahti:
"Parasta siis aloittaa heti, ilta lähestyy."
"Selvä", James otti mukavemman asennon sohvalla ojentaen jalkansa Lilyn syliin siliteltäväksi. Hän aloitti.
"Joten... Lähdimme siis Remuksen, Siriuksen, Peterin, Longbottomien, Andrewsien sekä Cashien kanssa tutkimaan Walesin murhia. Mutta matkaamme tuli mutkia. Heti päästyämme lähelle little Waynessia, joukko kuolonsyöjiä hyökkäsi kimppuumme. Me taistelimme urheasti, mutta Severina Cash... Ankeuttajat. Hän sai suudelman."
Lily päästi pienen pelokkaan äänen kurkustaan.
"Mu-mutta, ankeuttajathan ovat Azkabanilla!"
"Niin mekin luulimme... Mutta ilmeisesti lordi Voldemort oli saanut jokusen niistä puolelleen. Näin kuitenkin kävi. Me jatkoimme matkaamme, vaikka Brad olisi halunnut jo luovuttaa. Severinasta oli tullut sieluton, ja hänet vietiin Mungoon, vaikka eihän häntä tietenkään pystytä enää parantamaan. Hän jää sellaiseksi iäksi-" James pudisti päätään ja Lilyn silmiin kohosivat kyyneleet, " Brad ei kestänyt kuin viikon. Hän halusi lähteä takaisin Lontooseen, Pyhään Mungoon. Me päästimme hänet, vaikka ei olisi pitänyt. Kahden päivän päästä saimme viestin, jossa Cousin McMillan kertoi pahoittelunsa. Hän oli löytänyt Bradin kuolleena ojasta." Tässä vaiheessa molemmat niiskaisivat kuuluvasti.
"Jatkoimme jälleen matkaa, saavuimme Walesiin, joka oli tuhon partaalla: monia jästejä sekä meidän väkeämme oli murhattu raa'asti, ilman taikavoimiakin. Ruumiinkappaleita sekä jähmettyneitä olemuksia lojui pitkin katuja, ja jästit olivat pakokauhussa. Meillä oli kova työ selitellä jästeille tapahtumia sekä langettaa kymmeniä muistiloitsuja. Me korjasimme jälkiä, lähetimme ruumiita, sekä sen osia omaisille ja kätkimme jästien ruumiita suuriin joukkohautoihin. Mutta sitten koimme jälleen rankan taka-iskun. Sadoittain ihmissusia sekä kuolonsyöjiä ilmestyi äkisti Bridgitan lammella ympärillemme. Me lauoimme kauheita loitsuja, ja Remus auttoi meitä suuresti ihmissuden muodossaan, ohjaten kaltaisensa pois meidän muitten luota. Vaikka hän olikin villi, hän käsitti silti kaiken mitä me sanelimme hänelle. Mutta sitten eräs kuolonsyöjä astui esiin, ja-" James hiljeni äkisti ja nielaisi.
"... Hän.. Hän kidutti Longbottomit... Melkein kuoliaiksi asti." Lily kirkaisi ja nosti käden suulleen. Longbottomit olivat heidän hyvin läheisiä ystäviään.
"He... He ovat Pyhässä Mungossa. Hoitajatar Petsy sanoi... Etteivät he palaa enää ennalleen, vakavia vaurioita aivoissa", James huokaisi raskaasti ja käänsi katseensa lattialankkuihin. Lily niiskaisi ja tukahdutti hikkansa nostamalla tyynyn suunsa eteen.
"Voi, James... Miten tälläistä voikaan tapahtua? Ann on raskaana! Hän taisi olla vielä kaiken lisäksi samalla kuulla kuin minä", Lily hikkasi jälleen. James kohautti haarteitaan.
"Rakas, minä en todellakaan tiedä. Kuulin että vanha rouva Longbottom ottaa syntyvän lapsen hoiviinsa, niin on parasta Lily..."
Nainen silitti vatsaansa ja voihkaisi; millainen kohtalo! Entä jos hekin kuolevat ja syntyvä lapsi jää orvoksi, ilman isää ja äitiä?
"James, ajattele meidänkin lastamme! Jos me kuolemme, ja, ja-" hän lopetti lauseensa, kun kyyneleet tulvivat hänen silmistään. James nyyhkäisi. Kyyneleet tavoittivat hänenkin silmänsä ja valuivat hitaasti alas hänen poskiaan.
"Meidän täytyy luovuttaa vauva sinun sisarellesi-"
"Ei ikinä, James!"
"- sillä meillä ei ole ketään muuta."
James katsoi vaimoaan silmiin ja kietoi kätensä tämän ympärille. Lily pyyhkäisi hihallaan silmiään, eikä välittänyt vaikka sininen ripsiväri tuhri paidan.
He selviytyisivät. Heidän lapsensa selviytyisi.
Heinäkuun kolmantenakymmenentenäensimmäisenä kuului Potterien asunnosta rääkäisy. Lily kirkui ja puristi peittoaan sängyllä. James puristi hänen kättään.
"Se on poika!" Hoitaja Andrew Williams kailotti. Lily puuskahti onnellisena:
"Poika, James, se on poika!"
"Kuulin kyllä, kultaseni, kuulin kyllä. Taitaa tulla sitten Harry James?" James virnisti vaimolleen. Jos lapsi olisi ollut tyttö, se olisi nimetty Lilyn nimeä toisena nimenä käyttäen. Nimi olisi tällöin ollut Juliet Lily.
"Äh", Lily ähkäisi, kun tohtori Williams asetti lapsen hänen syliinsä.
"Miksi et voinut olla tyttö", Lily kysyi leikkisästi pieneltä, vastasyntyneeltä pojaltaan. Poika nähtävästi nukkui.
"Katso nyt, Lily, sinä kyllästytät hänet noilla jutuillasi. Etkö olisi halunnutkaan lapsen syntyvän?" James kysyi.
"Älä höpsöile, James, tottakai minä halusin että Harry syntyy!" Lily kiivastui.
James silitti hänen leiskuvia hiuksiaan ja hymyili. Lily oli jo maininnut Harryn, se oli jo edistystä.
Kahden päivän päästä Albus Dumbledore tuli katsomaan lasta. Lily touhusi keittiössä kahvipannun ja pullataikinan kanssa, kun mies astui sisään.
"Hei, Albus!" Hän sanoi naama yhtenä hymynä.
"Päivää vaan, Lily. Jaha, ja siinä itse Potter- pienokainen!" Dumbledore läimäytti käsiään hymyillen ja tuli sohvalle istumaan Jamesin, sekä tämän sylissä uinuvan Harryn viereen. James nosti Harryn Dumbledoren syliin. Dumbledoren silmät välkkyivät puolikuulasien takana.
"Muistuttaa kovasti isäänsä", hän virnisti Jamesille, joka nyökkäsi. Vaikka Harry olikin vasta muutaman päivän ikäinen, oli hänelle jo ilmestynyt mustia, sottaisia hiuskiehkuroita päänlaelle. Kuten Jamesilla.
Yhtäkkiä pieni olento yskäisi ja avasi silmänsä ammolleen.
"Lily, Lily! Harry avasi silmänsä!" James innostui, ja Lily kipitti sohvan ääreen repiessään samalla jauhoista essua päältään.
"Minun silmäni, minun silmäni!" Lily kiljaisi tuijottaessaan noihin suuriin, vihreisiin silmiin.
"Voi, hän on niin kaunis." Lily nosti Harryn pois Dumbledoren sylistä ja halasi poikaa melko rajusti.
"Anna pojan silti hengittää", James vinkkasi silmää Dumbledorelle joka hörähti.
"Te olette aivan samanlaisia kuin koulussa."
"Niin, paitsi että nyt olemme yhdessä, ja rakastamme toisiamme", James hymyili kauniille vaimolleen.
"No mutta Albus, mikä oli asiasi? Et kai tullut vain katsomaan Harrya?" James kysyi huolenhäivä silmissään. Lily ei voinut olla huomaamatta miehensä outoa ilmettä, ja kysyi oitis:
"Ei kai kenellekkään ole sattunut mitään?"
Velho hymyili.
"Ei, kaikki on oikein hyvin, lukuunottamatta muutamaa murhaa-"
Lily hengähti.
"-mutta kukaan tuttu ei ole kuollut, tai no ainakaan sydänystävä." Dumbledore jatkoi välittämättä Potterien pelästyneistä ilmeistä:
"Muistattehan Milja Kultaisen?" Lily ja James nyökkäsivät. "Hänet löydettiin iskunkiertokujalta kuolleena, oikea silmä puhkaistuna."
Lily voivotteli ja pyöritti päätään.
"Sillä kadulla liikkuu vain hulluja..."
He eivät sanoneet mitään vähään aikaan. Lily huomasi Dumbledoren tarkkailevan Harrya: hänen siniset silmänsä olivat hyvin keskittyneessä katseessa, ja koukkunenä tutisi.
"Poikanne todellakin muistuttaa Jamesia, paitsi silmistä." Dumbledore myönteli ja nousi seisomaan. Hän oli niin pitkä, että hänen suippohattunsa lähes kosketti kattoa. Lily hämmästyi, kun mies alkoi liikkua kohti ovea, kuin lähteäkseen.
"Mutta Albus, entä kahvi ja pullat?" Lily kysyi turhaantuneena, hän oli tehnyt pullat täydellä touhulla, ja ne olivat onnistuneet oikein hyvin.
"Ei kiitos, Lily-kulta. Mutta palanen sitruunatoffeeta tekisi terää." Lily nousi ylös ja meni yhdelle lukemattomista mahonkikaapeista. Hän avasi sen, ja vetäisi keltaisen, pitkän rasian sieltä. Hän ojensi toffeeta miehelle, joka kiitti.
"Ai, katsoppa! Mahtava vuosikerta, 1904. Oikein hyvä, oikein..."
Dumbledore maiskutti toffeeta ja sanoi odottamatta:
"Aivan, aivan, olinkin jo unohtaa! Mummi Longbottom lähetti teille viestin..." hän kaivoi huolellisesti taitellun pergamentin taskustaan ja ojensi sen Jamesille.
Dumbledore käveli ovelle, avasi sen ja vielä lähtiäisiksi sanoi vakavana:
"Teidän poikanne tulee tekemään vielä suuria tekoja."
Dumbledore astui ulos lämpimään auringonpaisteeseen ja heilautti kättään Pottereille. Heti kun ovi paukahti kiinni, Lily repäisi sinetin kirjeen päältä ja aukaisi sen.
"Kuunteles tätä, James! Ann on synnyttänyt! Hekin saivat pojan! Nimettiin kuulemma Neville Earl Longbottomiksi. Ja poika on säilynyt ilman mitään vakavia vaurioita, kun ajattelee mikä Annillakin... Tai siis, tässä sanotaan että pojalla tulee luultavasti olemaan vain pientä muistimenetystä silloin tällöin. Ajattele, Harrysta ja Nevillestä voi tulla ystävät", Lily säteili ja James hymysi. Hän kaappasi Lilyn sekä tämän sylissä olevan Harryn lämpimään halaukseen.
Pahat ajat eivät todellakaan olleet vielä ohi. Äkkiä aika vei Jamesinkin työskentelemään. Jästejä ja taikojia murhattiin viisi tai enemmän päivässä, ja silloin tällöin pöllö ilmestyi Potterien ovelle ja ilmoitti tuomallaan kirjeellä että joku tuttu oli kuollut. Lily ja James olivat menettäneet monia läheisiään ystäviä, ja Lilyn vanha mummokin oli kuollut. Vähän väliä heillä pistäytyi Feeniksin kiltalaisia asettamassa tiettyjä suojia heidän taloonsa. James kävi kotona noin kerran viikossa. Lilylläkin oli kädet täynnä töitä. Hänen täytyi tutkia murharaportteja, joista hän teki lopullisen selonteon taikaministerille, ja siinä välissä hoitaa myös Harrya.
Yhtenä päivänä kävi jotain yllättävää, hän sai siskoltaan Petunialta Surreysta kirjeen.
Lily, kuten tavallisestikkin, asteli aamulla ovelle ja keräsi päivän postin ruokapöydälle. Päivän profeetassa oli taas satoja ilmoituksia kuolleista, eikä hän edes vaivaantunut avaamaan sitä, vaan heitti sen kylmään takkaan. Mutta sen välistä tipahti kirjekuori, jonka päällyksessä olevasta siististä käsi-alasta hän tunnisti oitis siskonsa. Hän repi kuoren auki ja vetäisi pienen paperiliuskan esiin.
Hei Lily,
ajattelin, että haluaisit tietää tämän. Meille syntyi poika, joka nimettiin
Dudleyksi.
Siskosi Petunia
Lilyn sisällä kiehui, Petunia ei ollut edes kysynyt hänen kuulumisiaan. Hän kirjoitti paperin kääntöpuolelle vastaukseksi:
Hei, Petunia.
Minäkin sain pojan, vaikka tuskin se sinua liikuttaa.
Hänen nimensä on Harry James, Jamesin mukaan.
Siskosi, Lily.
Hän tunki paperin kuoreen ja sitoi sen narulla tunturipöllönsä, Sadien jalkaan.
Tuo pieni välikohtaus ei jäänyt Lilyn mieleen. Hän yhä teki töitä kuin hullun lailla ja silti kerkisi hyvin hoitaa Harrya. Hän ompeli Harrylle sinisiä ja vihreitä pikkuisia nuttuja, jotka sopivat pojan silmien väriin. Harry oli oppinut jo nousta istumaan, mikä oli yliluonnollista noin pieneltä lapselta. Harry jodlasi päivät pitkät ja taputteli käsiään. Aina kun James tuli kotiin lauantai- iltaisin, hän maanitteli pienoista Harrya sanomaan jotain. Mutta eihän poika tietenkään osannut vielä puhua.
Eräänä lauantai-iltana Lily istui keittiön pöydän ääressä ja kuori perunoita, tehdäkseen loisto-illallista Jamesille. Oli heidän hääpäivänsä, ja Lily oli tilannut Jamesille uuden luudanvarren lahjaksi. Uuden, upean puhtolakaisun. Harry istui lattialla ja tuijotti kovakantista sieppi- kirjaa. Se oli hänen saamansa lahja kummisedältä, Siriukselta. Lilyä harmitti, kun Sirius ei ollut päässyt Harryn ristiäisiin. Mutta hänellä oli töitä. Ja Lilyn täytyi vain hyväksyä se. Harry mutisi jotain hiljaa ja Lily katsahti kelloon: jo seitsemän! Harryn nukkumaanmeno-aika oli viivästynyt. Lily laski perunan ja kuorimen kädestään ja nosti vauvan syliinsä. Hän pyyhki tämän likaisen naaman flanellipyyhkeeseen ja koitti vaivoin harjata tiukkaa pehkoa, mikä oli kuitenkin turhaa. Hiukset eivät suoristuneet millään keinolla. Lily vei pojan ylös heidän makuuhuoneeseensa ja laski pinnasänkyyn. Hän laskeutui portaat alas ja oli aikeissa mennä jatkamaan ruoan tekoa, kun hän kuuli oven avautuvan ja paiskahtavan kiinni takanaan. Hän kääntyi; James seisoi ovella hengittäen raskaasti, naama hikisenä ja silmät pelosta vääristyneinä.
"James, odotin sinua jo-"
"LILY, OTA HARRY JA PAKENE!"
"Mitä tämä-"
"KUULIT MITÄ SANOIN! LILY, HÄN ON TÄÄLLÄ!" James karjui.
Lilyllä kesti hetken ennenkuin hän tajusi. Hän kiirehti portaat ylös ja juoksi makuuhuoneeseen. Hän kuuli oven räsähtävän auki alhaalla ja jähmettyi. Hän kuunteli rohkeaa miestään, joka yritti puolustautua lordi Voldemortia vastaan.
"Häivy, sinulla ei ole asiaa tänne! Tämä on minun kotini!"
Kiero, sähähtävä ääni vastasi:
"Väisty, Potter..."
"Vain minun kuolleen ruumiini yli! LILY! Pakene!" James kiljui ääni käheänä. Lily havahtui järkytyksestään ja kaappasi nukkuvan Harryn kainaloonsa. Mutta sitten- hän kuuli jotain kamalaa. Kaikuva käkätys kietoi kalvakat kätensä talon ympärille, ja sitten:
"Avada Kedavra!"
PAM! Ja Lily tiesi, että James oli kuollut. Hän kuuli kiirehtiviä askelia portaista. Hän ei saanut poistettua hiipivää kauhua sydämeltään vaan jäykistyi kuin kivi. Hän alkoi kirkua ja itkeä samaan aikaan, vaikka tiesi, ettei se auttaisi häntä millään tavoin. Ovi avautui räsähtäen, ja siihen vauva heräsi. Oven karmien välissä seisoi pitkä, huppupäinen Voldemort, jonka kalvakat kasvot ja punaiset silmät välkkyivät uhkaavasti riemusta.
"EI! Minä pyydän, ota minut! Ei häntä!" Lily nyyhkytti järkyttyneenä, kun näki Voldemortin katseen kiinnittyvän vauvaan hänen sylissään. Lily laski Harryn takaisin sänkyyn, ja itse asettui sen eteen kuin suojamuuriksi.
"Häivy! Me emme ole tehneet sinulle mitään! Pyydän, älä tee Harrylle mitään! Harry on vasta pieni vauva!" Lily aneli.
"Väisty, tyhmä naikkonen", Voldemort sihahti ja nosti taikasauvansa Lilyn kasvojen tasolle, mutta osoitti sillä sitten äkisti Harrya.
"EI, EI HARRYA! OTA MINUT!" Lily kiljui.
"AVADA KEDAVRA!" Voldemort huusi raivoissaan. Vihreä valo täytti huoneen ja vilkkui pikkuisen, jokeltavan Harryn silmissä. Lily lysähti velttona, kuolleena maahan. Voldemort astui pinnasängyn eteen kasvot riemusta ja voitontunteesta vääristyneinä.
"Avada Kedavra!" Hän huusi kolmannen kerran, mutta huonolla tuloksella. Kirous pongahti suoraan Harrysta häneen itseensä. Voldemort karjui riipivällä äänellä ja hänen ruumiinsa särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Harry vauva sen sijaan vaipui syvään uneen, otsassaan suuri, verinen, salamanmuotoinen arpi. Harry nukkui rauhaisaa unta, vailla tietoa että oli juuri menettänyt rakkaat vanhempansa, tuhonnut pimeän lordin, ja että huomenna hänen nimensä kaikuisi velhojen ja noitien suulla ympäri maailman. Vailla tietoa, että hänestä tulisi
"Poika, joka elää."
~ssatine
