Nimi: Uhrauksia
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Genre: synkkä perhedraama, hurt/no comfort
Hahmot: Walburga, Alphard, Cygnus, Orion, Regulus, Sirius
Vastuuvapaus: En omista hahmoja enkä Potter-maailmaa, enkä saa tästä rahallista korvausta.
Tiivistelmä: Kaikkihan joutuvat toisinaan tekemään uhrauksia. Ainakin Mustan perheessä.
Kirjoittajalta: Tämä teksti on kirjoitettu Etydejä XIX -haasteen kuvan ja runon innoittamana:
runo &
kuva. Olen yleensä onnellisempien tarinoiden ystävä, eikä tämä ole ollenkaan sellainen. Haasteen runo ja kuva kuitenkin suorastaan vaativat kirjoittamaan juuri tämän tarinan. Voisin jopa sanoa, että minä yritin haluta kirjoittaa jotain iloisempaa, mutta tämä ei suostunut jättämään minua rauhaan. Tarina on viiden ficletin mittainen, eli etydiksi aika pitkä. Tarkoitus oli kirjoittaa lyhyempi, mutta en voinut jättää tarinaa kesken.
we say,
sacrifice.
we mean,
murder.
Uhrauksia1935Kymmenen vuoden ikään mennessä Walburga oli oppinut, että hän oli lapseksi vääränlainen. Varsinkin tyttölapseksi. Liian vakava ja hymytön, sanoi äiti. Turhan itsepäinen, sanoi isä. Ihan liian vahvoja mielipiteitä, sanoi isoäiti. Lukutoukka, lisäsi Cassiopeia-täti. Ei tule pääsemään hyviin naimisiin, ellei paranna tapojaan.
Mutta vaikka ei sopinut tytöksi, ei se auttanut Walburgaa tulemaan toimeen veljiensä kanssa.
”Lakkaa koko ajan määräilemästä”, sanoi Alphard. ”Olet hiton ärsyttävä. Mene pois.”
Cygnus sanoi harvoin Walburgalle mitään.
Sisarusparven nuorimmainen oli ollut lähes puhumaton siitä asti, kun Walburga kaksi vuotta sitten oli piilottanut mörön hänen vaatekaappiinsa. Walburgan mielestä se oli ollut vain ansaittu seuraamus siitä, että pikkuveli oli löytänyt hänen suklaakonvehtipiilonsa ja syönyt kaiken. Cygnus oli herännyt itkemään keskellä yötä ja herättänyt koko talon. Myöhemmin saatiin tietää, että mörkö oli ottanut raivostuneen Walburgan hahmon, joka oli uhannut kaivaa Cygnukselta silmät päästä, jos tämä enää ikinä kajoaisi isosiskon omaisuuteen.
Vuotta ennen, kuin Walburgan oli määrä aloittaa opintonsa Tylypahkassa, tapahtui jotain poikkeuksellista. Heidän kotikadulleen muutti asumaan perhe, johon kuului äiti, isä ja lapsia, joista yksi oli polkkatukkainen, Walburgan kanssa samanikäinen tyttö. Walburgalla oli tapana katsella salaa ikkunasta naapurin pihalle. Tyttö saattoi hyvällä säällä istua tuntikausia pihakeinussa lukemassa, tai sitten hän tutki loputtoman kiinnostuneen oloisena pihan kasveja ja hyönteisiä tehden samalla muistiinpanoja pieneen kirjaan.
Walburga ei ollut tyhmä. Hän tajusi heti, että naapurit kuuluivat ihmislajin kaikkein alimpaan kastiin. Ne olivat niitä, jotka eivät osanneet taikoa. Jästejä. Walburgaa melkein värisytti edes ajatella sitä, mutta sekään ei estänyt häntä yhä useammin katselemasta tyttöä salaa. Jostain käsittämättömästä syystä Walburgan oli vaikea ajatella tyttöä itseään alkeellisempana olentona, kun tämä väsymättömästi uppoutui tutkimuksiinsa, ja näytti tuhahtelevan omien veljiensä tekemisille, aivan kuten Walburga itsekin teki.
Eräänä umpitylsänä syyskuun iltapäivänä Walburgan houkutus kasvoi liian suureksi. Hän oli yksin kotona, sillä vanhemmat olivat vieneet veljet huispausotteluun. Walburga olisi tahtonut mukaan, mutta huispaus ei kuulemma ollut tyttölapselle sopivaa katsottavaa. Hänen sisintään kivisti epäreiluudesta, nöyryytyksestä ja vihasta omaa, typerää tyttöyttään kohtaan. Tunnit kuluivat, ja loukkaantuneisuus alkoi muotoutua uudelleen – kostonhimoksi, välinpitämättömyydeksi, hiljaiseksi raivoksi. Vanhemmat saisivat vielä maksaa tästä.
Alkuun Walburga aikoi tyytyä johonkin aika tavanomaiseen, kuten isän hienoimman tuliviskin laimentamiseen vedellä, tai äidin nuorennusliemen sabotoimiseen. Mutta kun hän vilkaisi ulos ikkunasta ja näki taas sen tytön, hän keksi jotain parempaa.
Hän hiipi ulos talosta ja asettui seisomaan piha-aidan viereen, sellaiseen kohtaan, jossa aidassa oli pieni rako. Siinä oli hyvä paikka tarkkailla tytön puuhia läheltä mutta kuitenkin huomaamattomasti. Tyttö tutki keskittyneesti kukkaistutuksia, tarkemmin sanottuna ukonhatun kukintoja. Walburga tiesi sen, koska oli jo lukenut huolellisesti ensimmäisten kolmen vuoden yrttitiedon oppikirjat. Nyt hän seuraili jästitytön puuhia ylimielinen hymy huulillaan. Lopulta hän ei enää saanut suutaan pidettyä kiinni.
”Etpä taida edes tietää, mikä tuo kasvi on”, hän tokaisi.
Tyttö kirkaisi ääneen, hyppäsi ainakin puoli metriä ilmaan, mutta tuli sitten aidassa olevan raon luo ja kurkisti Walburgaa. Hänellä oli vakavat, siniset silmät, joilla hän katsoa tapitti Walburgaa suoraan ja pelottomasti.
”Tiedänhän”, tyttö sanoi. ”Ukonhattu, toiselta nimeltään kasviarsenikki. Tieteelliseltä nimeltään Aconitum. Sitä on olemassa yli kahtasataa lajiketta, mutta tämä on yksi myrkyllisimmistä.”
”Aivan”, Walburga sanoi, ja tytön pisteet nousivat heti hänen silmissään. ”Se on varmaan levinnyt teidän puutarhaanne täältä meidän puolelta. Enpä usko, että teikäläiset kasvattaisivat tällaisia kasveja tarkoituksella.”
”Ai meikäläiset?” tyttö kysyi. ”Miten niin? Miksi sinä noin sanot?”
”Unohda”, Walburga sanoi huitaisten kädellään kärsimättömästi, ja hymyili sitten. ”Miten on, aiotko kenties myrkyttää jonkun?”
”Isoveljeni Emersonin”, tyttö sanoi kepeästi. ”Hän on kusip- anteeksi, aika ikävä tyyppi.”
”Veljet ovat kamalia”, Walburga myönsi. ”Minulla tosin on vain pikkuveljiä, mutta voisin kyllä myrkyttää heidät. Ainakin vanhemman heistä, Alphardin. Minä olen muuten Walburga. Entä sinä?”
”Edith”, sanoi tyttö. ”Kuule. Tuletko tälle puolelle aitaa? Olisi kiva nähdä sinut kunnolla, kun puhun sinulle. Vai tulenko minä sinne?”
”Minä tulen sinne”, Walburga sanoi kiireesti. Jos sinut löydetään täältä, olet kuollut, hän lisäsi mielessään.
Walburgan vatsassa läikähti erikoisesti. Hän ei tiennyt nimeä sille tunteelle. Kaiketi se oli sekoitus pelkoa ja riemua siitä, että tiesi astuvansa sellaisen rajan yli, jota ei ollut ikinä kuvitellut ylittävänsä. Walburga tiesi, ettei sitä olisi missään nimessä saanut tehdä, mutta hän teki sen silti. Hänestä tuntui, että niin oli suorastaan pakko tehdä.
Viikot vierivät, eikä Walburga enää ollutkaan pitkästynyt, kärttyisä eikä kaunainen. Hän ei valitellut sitä, että veljet saivat kaiken hauskuuden, ja hän itse jäi ilman. Hän ei enää harmitellut ääneen, miksi olikin pitänyt syntyä tytöksi. Ei hänen tarvinnut, sillä nyt heitä erilaisia ja sopeutumattomia olikin kaksi.
He olivat kaksi liian vakavailmeistä lukutoukkaa, joilla kummallakin oli liian vahvoja mielipiteitä, halu oppia jatkuvasti lisää maailmasta, eikä minkäänlaisia aikomuksia koskaan avioitua. He olivat yhdessä sitä mieltä, että veljet olivat raivostuttavinta maailmassa, ja että vain hullu ottaisi itselleen miehen vielä sittenkin, kun voisi yhtä hyvin asua yksikseen, tai jakaa kodin parhaan ystävän kanssa.
Edith tiesi kertoa, että naisen oli mahdollista elää niinkin, ja jopa tehdä omaa uraa. Edith halusi olla tutkija, tai ehkä sittenkin kirjailija. Walburga halusi tutkijaksi myös, mutta Edithin mielestä hänellä olisi ollut myös näyttelijän lahjoja. Edith sanoi hänen olevan valtavan nätti, mikä hämmensi Walburgaa. Kukaan ei koskaan ennen ollut sanonut hänelle niin.
Mutta Walburga oli lapsellinen kuvitellessaan, että niin olisi voinut jatkua. Vanhemmat alkoivat tietenkin ihmetellä, miksi esikoinen oli muuttunut niin miellyttäväksi ja sopuisaksi, eikä enää käyttänyt aikaansa kiusaamalla pikkuveljiä tai kärttämällä vanhemmilta, eivätkö nämä voisi kirjoittaa Tylypahkaan ja vaatia rehtoria ottamaan hänet sisään vuotta etuajassa. Hänen oudot katoamisensa alkoivat herättää vanhemmissa huomiota, kunnes lopulta äiti laittoi kotitontun seurailemaan hänen liikkeitään.
Eräänä iltapäivänä, kun Walburga katseli taas huoneensa ikkunasta ja odotti, että Edith ilmestyisi pihalle, äiti seisoikin yhtäkkiä hänen takanaan.
”Näin ei voi jatkua, ja sinä taidat tietää sen ihan hyvin”, hän sanoi teennäisen lempeästi.
Juuri silloin Edith ilmestyi pihalle, kiirehti aidan luo ja kurkisti sen raosta Mustan perheen pihan puolelle. Äiti kohotti taikasauvansa.
Ӏiti,
ei”, Walburga kuiskasi, mutta ei saanut kättään kohotetuksi tarttuakseen äidin sauvakäteen.
”Meidän kaikkien on tehtävä uhrauksia”, äiti sanoi. ”Hyvän asian puolesta.
Unhoituta.”
Sen päivän jälkeen Walburga Mustalla ei enää ollut ystävää. Edith sai pian uusia, joille hän kertoi, että naapurissa asui ihan outo perhe, joka ei edes tervehtinyt heitä, ja oudoin kaikista oli niiden aavemainen tytär, jolla oli tapana tuijottaa häntä iltapäivisin ikkunasta.
Walburga ei itkenyt. Hän laimensi isän hienoimmat tuliviskit, tuhosi kaikki äidin kauneudenhoitotuotteet ja teki pikkuveljien luudanvarret lentokelvottomiksi, mutta hän ei koskaan itkenyt Edithin perään.
1946Kahdenkymmenenyhden ikäinen Walburga Musta oli upea ilmestys. Nyt hän tiesi jo itsekin, että lapsuudenystävä oli ollut oikeassa. Aloitettuaan Tylypahkassa hän oli kuullut ulkonäköään ylistettävän niin väsymättä, ettei se voinut olla pelkkää mielistelyä. Hänellä oli aristokraattiset, hienopiirteiset kasvot, ylväs ryhti ja kapea vyötärö. Mustat hiukset olivat paksut, kiiltävät ja taipuisat, ja ulottuivat auki ollessaan melkein vyötäisille. Hän ei tarvinnut juuri kauneudenhoitoliemiä eikä -loitsuja hyvältä näyttääkseen, mutta osasi silti käyttää niitä taidokkaasti, ja hän tiesi täsmälleen, mikä näytti hyvältä hänen yllään.
Hän asui vielä vanhempiensa kanssa, vaikka nämä alkoivatkin käydä hieman kärsimättömiksi hänen suhteensa. Hänelle olisi kyllä ollut ottajia, mutta hän ei ollut kelpuuttanut näistä yhtäkään. Tuo on liian vanha, hän saattoi sanoa äidilleen. En kyllä ota itselleni keski-ikäistä miestä. Ja tuo on mitättömän näköinen tylsimys. Tuon tyypin muistan koulusta, tyhmempää ihmistä en ole milloinkaan tavannut. Ja entäs tuo? Mitä sinä oikein ajattelit, rakas äiti? Tuo mieshän on minua lyhyempi. Meidät naurettaisiin ulos kaikista juhlista, jos laittaisin korkokengät jalkaan hänen seurassaan, ja minähän en aio luopua niistä vain miehen takia.
Vapaa-aikanaan, jota jo koulunsa päättäneellä Walburgalla oli runsaasti, hän mieluiten uppoutui kirjoihinsa, tai valmisti monimutkaisia, kokeellisia liemiä kotitalonsa kellariin perustamassaan laboratoriossa. Tai sitten hän teki äärimmäisen luvattomia myöhäisillan harharetkiä jästien Lontooseen. Hän pukeutui silloin hohtavaan, luihuisenvihreään leninkiinsä, jonka helmassa oli mustia kuvioita, ja joka imarteli hänen vartaloaan. Hän puki ylleen myös mustat pitsihansikkaat, ja laittoi jalkaansa korkeakorkoiset kengät. Silmänsä hän meikkasi tummiksi, huulet punaisiksi. Hiukset saivat jäädä auki.
Hänen lempipaikkansa jästien Lontoossa oli muuan pieni teatteri, johon hänellä oli tapana livahtaa sisään henkilökunnan ovesta pienen hämäytysloitsun turvin. Hän piiloutui katsomon takaosan pimeään, jossa hän uppoutui esityksiin niin, että aivan unohti itsensä. Teatterin pimeydessä hän ensimmäistä kertaa elämässään itki, nauroi, rakasti ja suri miettimättä kertaakaan, oliko se hänen asemalleen sopivaa.
Hän ajatteli, että juuri tuonne hänkin kuului, esiintymislavalle, elämään todeksi suuria tunteita, jotka tähän asti olivat saaneet olla olemassa vain hänen sisällään. Sekä hänen ulkomuotonsa että dramaattinen luonteensa olivat kuin tehtyjä suurille näyttämöille.
Päätöksensä tehneenä hän käveli kevein jaloin kotiin. Hän oli jo päättänyt, että seuraavan suuren teatteriproduktion päätähti olisi hän itse. Hän uskoi pystyvänsä siihen täysin omin avuinkin, mutta pakon edessä hän ei epäröisi hyödyntää taikuuden hänelle suomia, mukavia pikku vaikutusmahdollisuuksia. Heti kotiin päästyään hän kertoisi uutisen vanhemmille. Jälkeläisten hankkiminen saisi nyt jäädä veljien tehtäväksi. Walburga ei aikonut antaa sitoa itseään mieheen, lapsiin eikä suvun velvoitteisiin. Ei nyt eikä koskaan.
*
Mutta kun hän avasi kotioven, käynnissä olikin ilmiriita. Alphard huusi, äiti ja isä huusivat. Edestakaisin singahtelevat kiroukset saivat huonekalut paiskautumaan seiniin. Taulut ja koriste-esineet putoilivat lattioille ja särkyivät.
Ennen kuin Walburga ehti kysellä mitään, Alphard paineli myrskyn merkkinä ulos ovesta, tönäisi mennessään Walburgaa, ja paiskasi oven perässään kiinni. Kalpea, laiha ja ikäistään nuoremman näköinen Cygnus seisoi portaikossa ja tuijotti hävitystä silmiään räpytellen.
Walburga kokosi kaiken ylpeytensä, astui eteishalliin ja selvitti kurkkuaan.
”Mitä Merlinin tähden tämä oikein tarkoittaa?” hän kysyi niin arvokkaasti kuin osasi.
”Veljesi on päättänyt pettää meidät”, isä sanoi, ja äänessä väreili loukattu kunnia. ”Tästä lähtien hän ei enää ole osa sukua.”
”Eikö hänen pitänyt olla menossa naimisiin?” Walburga kysyi, aivan kuin ei olisi tiennyt, että yhdeksäntoista ikäinen Alphard oli vastustanut häntä varten suunniteltua naimakauppaa henkeen ja vereen.
Alphard oli komea kapinallinen, ei mikään sukuylpeyttä puolustava aristokraatti tai kunnollinen aviomies, ja Walburga tiesi sen kyllä, vaikka mieluummin uskottelikin itselleen muuta. Mutta äiti tuhahti halveksuvasti hänen sanoilleen, ja levitti käsiään merkiksi täydellisestä tyrmistyksestä.
”Häät on peruttu. Alphard sanoo olevansa –”
”
Me emme puhu siitä”, isä ärähti. ”Eikä häitä ole tarpeen perua. Kirkko on jo varattu ja vieraat kutsuttu. Nyt tarvitaan vain varasuunnitelma.”
”Varasuunnitelma?” Walburga kysyi tavoitellen ääneensä kepeyttä, vaikka epämukava tunne hänen vatsanpohjassaan kasvoi kasvamistaan.
”Aivan, tyttäreni. Varasuunnitelma.”
”Ja mikä se on?”
”Sinä saat luvan tehdä sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Sinun on aika tehdä meidät ylpeiksi ja astua avioon, Walburga.”
”Ja kenen kanssa muka?” Walburga kysyi nostaen leukaansa. ”Käsittääkseni olen tehnyt varsin selväksi, että kukaan teidän esittelemistänne, muka soveliaista aviomiesehdokkaista ei ole läheskään minun arvoiseni.”
”Ehkä niin”, sanoi äiti. ”Mutta on vielä yksi, jota emme ole osanneet ajatella aiemmin. Ja tämä nuori mies on sekä pitkä, komea, älykäs, että kuulemani mukaan vielä hauskaa seuraakin. Eikä hän ole edes liian vanha sinulle.”
”En usko sinua”, Walburga tuhahti. ”Jos kaikki nuo vaatimukset täyttävä, puhdasverinen velhomies olisi olemassa, minä kyllä tuntisin hänet.”
Äidin hymy oli ovela, kun hän vaihtoi isän kanssa itsetyytyväisen katseen.
”Niin, kyllä sinä tunnetkin hänet, kultaseni. Serkkusi Orion on juuri valmistunut Tylypahkasta erinomaisin arvosanoin. Sinähän olet aina tullut hänen kanssaan mukavasti toimeen, etkö olekin?”
Walburgan sydän jätti väliin muutaman lyönnin, ja hänen oli tartuttava porraskaiteeseen pysyäkseen tasapainossa. Mutta hän kohotti silti päänsä ja kohtasi vanhempien katseet, ja kun hän puhui, hänen äänensä oli vakaa.
”Mutta hänhän on
seitsemäntoista”, hän sanoi. ”En kyllä mene naimisiin minkään pikkupojan kanssa, joka on vielä minulle sukuakin.”
”Kyllä sinä menet. Asia on jo päätetty”, isä totesi.
”Ja minä sanon, että en mene! Miksi minun sitä paitsi pitää mennä naimisiin? Eikö Cygnus voisi vain ottaa sitä tyttöä, jota Alphard ei huolinut? Druellahan hänen nimensä oli?”
Pikkuveljen suusta pakeni kauhistunut henkäys, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan omaksi puolustuksekseen.
”Kyllä niin tehdäänkin, jos Rosierit vain hyväksyvät tällaisen naimakaupan”, isä totesi asiallisesti, aivan kuin olisi puhunut talon tai jonkin irtaimen omaisuuden myynnistä. ”Mutta täytyy muistaa, että siinä, missä Alphard oli terve, kyvykäs ja aikaansaapa, Cygnus on – no, yhtä kaikki, emme voi laskea suvun jatkuvuutta vain hänen varaansa. Kuten jo sanoin, asia on päätetty. Walburga, häät ovat kuukauden kuluttua. Sinun on paras alkaa valmistautua niihin.”
”Ja jos en suostu?”
Isä nyökkäsi vaimolleen ja lapsilleen sen merkiksi, että nämä seuraisivat, ja lähti sitten kohti olohuonetta. Hän asettui seisomaan sen seinän eteen, jolla valtava Mustan sukupuu oli, ja kohotti taikasauvansa. Hetkessä Alphardin nimen ja kuvan tilalla puun oksalla oli vain surkeasti savuava jälki.
”Oliko kysyttävää?” isä kysyi ja kohotti Walburgalle kulmiaan.
”Ei, isä”, Walburga sanoi eleettömästi, kääntyi kannoillaan ja meni omaan huoneeseensa.
Vasta, kun oli jo antanut periksi kyynelille, hän huomasi, ettei ollutkaan yksin. Hänen huoneensa ovella äiti laski käden hänen olalleen, mutta hän ei kääntynyt katsomaan.
”Meidän kaikkien on tehtävä uhrauksia, Walburga”, äiti sanoi. ”Yhteisen edun nimissä.”
Kun Walburga kuukautta myöhemmin seisoi alttarilla vakavailmeisen Orion Mustan kanssa, hän tiesi, ettei ollut ainoa, jolta oli vaadittu uhrauksia.
1971Walburga seisoi nuoremman poikansa huoneen suljetun oven takana ja kuunteli. Hän oli tehnyt niin joka päivä sen jälkeen, kun vanhempi poika Sirius oli lähtenyt ensi kertaa Tylypahkaan. Siitä oli nyt kolmisen viikkoa, ja tähän mennessä Regulus oli itkenyt omassa huoneessaan joka ikisenä iltana sen jälkeen. Poika yritti kai tehdä sen hiljaa, sillä itkeminen ei ollut tässä talossa kovin suuressa arvossa, mutta Walburgan korvat olivat tarkat, ja hän kuuli niiskutuksen alakertaan asti. Mutta vaikka niin olikin, Walburga päätyi silti joka kerta kuuntelemaan pojan itkua aivan tämän huoneen oven taakse.
Hän seisoi siinä, koska jossain hänen kovan pintansa alla piili alkeellinen äidinvaisto. Se vaisto käski hänen mennä pojan luo, ottaa syliin ja lohduttaa. Syvällä sisimmässään hän tiesi kyllä, että Regulus olisi tarvinnut vielä lohtua ja turvaa, vaikka isoveli Sirius ei sellaista ollut koskaan kaivannutkaan.
Mutta vahnempien ja isovanhempien opit istuivat tiukassa, eikä Walburga lopulta osannut muuta kuin kertoa Regulukselle, että tämä oli lapseksi vääränlainen, ja etenkin poikalapseksi. Liian vakavailmeinen, liian kiinnostunut nyhjäämään yksikseen kirjojen parissa, ja ihan varsinkin liian herkkätunteinen.
Tänä iltana jokin oli eri tavalla kuin ennen, ja se ihmetytti Walburgaa. Nyt Reguluksen huoneesta ei kuulunutkaan sydäntä raastavaa nyyhkytystä, johon Walburga oli jo ehtinyt tottua. Sen sijaan siellä oli aivan hiljaista. Kauhunsekaisin tuntein Walburga mietti, olisiko Regulus voinut paeta ikkunasta luudanvarrellaan ja lähteä isoveljen perään Tylypahkaan. Niin erilaisia kuin veljekset olivatkin, ennen Siriuksen lähtöä he olivat aina olleet erottamattomia. Oli toki epätodennäköistä, että arka Regulus olisi ikinä uskaltanut tehdä mitään niin radikaalia, mutta Walburga tiesi, että pojalla oli myös valtava ikävä isoveljeä.
Walburga koputti oveen, ja astui sitten sisään odottamatta Reguluksen vastausta. Hän näki pojan istumassa sängyllään, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli helpotus. Poika oli tallessa, eikä edes itkenyt. Mutta Walburga huomasi myös jotain huolestuttavaa. Regulus piteli käsissään pergamentinpalaa ja käsin neulotun näköistä, punakeltaista kaulahuivia. Hänen poskensa hehkuivat innostuksesta, eikä hän onnistunut peittelemään silmiensä loistetta äidiltään, vaikka selvästi yrittikin. Nähdessään äidin hän piilotti sekä huivin että pergamentin kiireesti selkänsä taakse. Toivoi kai, ettei äiti olisi ehtinyt huomata niitä.
”Mitä sinulla on siellä, Regulus?” Walburga kysyi ja astui lähemmäs. ”Näytähän äidille, mitä piilottelet selkäsi takana.”
”E-ei se ollut mitään”, Regulus mutisi. ”Vain yksi minun vanha huivini, ja… sellainen piirustus, jonka tein kauan sitten. Ihan hirveän ruma. Olen ollut joskus tosi huono piirtäjä.”
Walburga hymyili, sillä tavallaanhan hän oli juuri nyt hyvin ylpeä pojastaan, joka yleensä oli kovin huono juonimaan omaksi edukseen. Mutta siinä Regulus nyt istui ja valehteli melkein sujuvasti, varmaankin vain saadakseen pitää jotain itselleen tärkeää. Walburga olisi mielellään palkinnut sellaisen käytöksen, mutta hän oli myös ehtinyt nähdä jo liikaa.
”Näytähän sitten”, hän sanoi hymyillen, ja istuutui vuoteen laidalle. ”Minä haluan myös nähdä sen piirustuksen.”
Regulus tuijotti häntä onnettoman näköisenä, eikä liikahtanutkaan. Sitten hän pudisti varovasti päätään.
”
Regulus”, Walburga sanoi painokkaammin.
Sen lisäksi ei tarvittu kuin hieman tavallista tiukempi katse, niin poika jo ojensi hänelle alistuneen näköisenä sekä huivin että pergamentinpalan. Walburga tarkasteli niitä hetken aikaa ääneti, eikä Reguluskaan uskaltanut sanoa enää mitään. Walburga taitteli pergamentinpalan auki ja alkoi lukea.
Hei pikkuveli,
Täällä on ollut ihan mahtavaa! Nämä viikot, jotka olen viettänyt koulussa, ovat olleet elämäni parhaita. En malta odottaa, että sinäkin pääset tänne. Meille tulee niin hauskaa! Sitten, kun sinutkin lajitellaan Rohkelikkoon, minä esittelen sinut kaikille kavereilleni. Äläkä välitä, vaikka äiti ja isä hermostuvatkin siitä alkuun. Eivät ne sille kuitenkaan oikeasti mitään voi. Katso nyt vaikka minua!
Kohta on syysloma, ja silloin nähdään! Ettet olisi liian surullinen, tässä sinulle vielä ylimääräinen Rohkelikon tupahuivi. Älä kysy, keneltä kähvelsin sen.
Aina uskollinen veljesi SiriusWalburgan ei tarvinnut kuin luoda Regulukseen pitkä katse ja kohottaa kulmiaan, kun isot kyynelet jo alkoivat valua pitkin tämän poskia. Poika tiesi jo, ennen kuin Walburgan tarvitsi sanoakaan.
Walburga heilautti taikasauvaansa. Kirje ja huivi syttyivät tuleen, paloivat hetken aikaa kirkkaalla liekillä, ja satoivat sitten lattialle vuoteen viereen pieneksi kasaksi tuhkaa. Reguluksen kurkusta pakeni yksi ainut, tukahtunut nyyhkäys, mutta muuten hän pysyi koko ajan aivan hiljaa.
”Älä itke, Regulus”, Walburga sanoi mahdollisimman lempeään sävyyn. ”Meidän kaikkien pitää tehdä uhrauksia.”
Vuotta myöhemmin Regulus palasi Tylypahkasta kotiin syysloman viettoon kaulassaan Luihuisen värinen huivi, eivätkä veljekset enää katsoneet toisiaan silmiin.
1976Huonekalut paiskautuvat seinille, taulut ja koriste-esineet putoilevat lattialle ja särkyvät kirousten voimasta. Talo on täynnä huutoa, raivoa ja solvauksia. Walburgasta tuntuu, että hän on ollut tässä tilanteessa ennenkin. Mutta nyt lähtijä ei ole hänen veljensä Alphard, vaan hänen esikoispoikansa Sirius.
”Pitäkää typerät sääntönne ja periaatteenne, ja se teidän naurettava, järjetön sukuylpeytenne! Ja tehkää ihan vapaasti niitä uhrauksianne, ja naikaa sukulaisianne ristiin rastiin ihan niin paljon kuin teitä huvittaa, mutta minä en aio olla osa sitä! Enää ikinä!”
Niin Sirius huutaa päin Walburgan naamaa ennen kuin kääntyy kannoillaan, heittää repun selkäänsä ja häipyy ulos ovesta. Walburga ei vaivaudu vilkaisemaankaan Orionia. Mies on ollut kelvoton isä jo vuosikausia, pelkkä hyödytön vätys, joka ei ole saanut esikoistaan kuriin, eikä kuopustaan miehistymään. Walburga tietää, että Siriuksen lähtö on heille iso menetys.
Suvulle iso menetys.
Puhdasveriselle yhteiskunnalle iso menetys.
Sillä voiko hän muka luottaa siihen, että Regulus jonain päivänä tekee heidät ylpeiksi, menee hyviin naimisiin ja jatkaa sukua?
Mutta vaikka hän tietää vastauksen, hän ei aio mennä Siriuksen perään. Hän ei aio ikinä alentua anelemaan, keneltäkään, eikä hän myöskään anna periksi. Hän itse on joutunut luopumaan kaikesta vain ollakseen nyt tässä. Hän on käyttänyt kaikki näyttelijänlahjansa esittääkseen pääroolia tässä Mustan suvun näytelmässä, ja nyt hänen poikansa saavat totta vie tehdä samoin.
Tai sitten he saavat tyytyä elämään kunniallisen yhteiskunnan ulkopuolella, kuten heidän enonsa Alphard valitsi tehdä. Alphard kai elää niin vielä tänäkin päivänä, ellei ole jo kuollut, mutta Walburga ei siitä tiedä, ja tuskin välittääkään. Kaikesta on joka tapauksessa jo liian kauan, eikä mitään enää kannata yrittää korjata.
Ääneti hän kohottaa taikasauvansa, kuten muistaa isänsäkin vuosia sitten tehneen. Hän kuulee vielä isän sanat korvissaan, ja yksinäinen kyynel yrittää karata hänen silmäluomensa takaa kasvoille, mutta hän räpyttelee sen pois. Hetkeä ennen, kuin hän ehtii ajatella loitsua mielessään, hänet keskeytetään.
”Äiti, et kai sinä oikeasti voi tehdä tuota?” joku kysyy.
Ääni kuuluu Regulukselle. Poika on kai seurannut vanhempien ja Siriuksen yhteenottoa portaikosta käsin kaiken aikaa. Nyt Regulus seisoo Walburgan takana. Walburga päättää olla, kuin ei kuulisikaan, mutta Regulus ei luovuta.
”Se on kuitenkin
Sirius”, hän sanoo. ”Teidän poikanne, ja… minun veljeni.”
Walburga kääntyy, vilkaisee Regulusta ja kohauttaa olkapäitään.
”Kaikkien meidän on toisinaan tehtävä uhrauksia”, hän sanoo pojalleen. ”Tämä asia on meitä suurempi.”
Hetken päästä Siriuksen tilalla sukupuussa on vain savuava jälki.
1979Edellisenä iltana kotiin tullessaan Regulus oli harmaankalpea kasvoiltaan. Tukka roikkui kampaamattomana otsalla, silmät olivat aavemaiset ja tyhjät, huulet rikki pureskellut.
”Sinun on pakko auttaa minua”, hän sanoi käheällä, kiihkeällä äänellä. ”Sinä olet kuitenkin minun äitini! Eikö sinun silloin pitäisi välittää?”
”Minä välitänkin”, Walburga vastasi tekeytyen tyyneksi, mutta Regulus vain levitti tuskastuneena käsiään eikä kuunnellut.
”Niin sinä sanot!” Regulus huusi, ja hänen äänensä särkyi. ”Mutta tajuatko ollenkaan, mihin minä olen itseni sotkenut? Ne ovat jumalauta ihan viattomia ihmisiä siellä – osa niistä on lapsia, käsitätkö sinä sitä, äiti?
Lapsia! Ajatteletko sinä tosiaan, että on ihan hyväksyttävää murhata viattomia lapsia vain siksi, että – siksi että ne ovat – että ne
eivät ole -”
Reguluksen kalpeat kasvot kastuivat hänen kyynelistään, mutta nyt hän ei itkenyt hillitysti eikä kauniisti, kuten lapsena. Poika oli niin poissa tolaltaan, että tämän koko keho vapisi silminnähden, ja muuten niin värittömille poskille nousi rajun itkemisen voimasta punaiset läiskät. Walburga tiesi jo, mitä Regulus aikoi sanoa, ja hän halusi kieltää tätä, koska hän ei oikeasti halunnut kuulla.
”Sinä et kai ikinä ole tuntenut yhtäkään jästiä, joten siksi sinä kuvittelet, että ne ovat ihan erilaisia kuin me. Mutta eivät ne ole!” Regulus huusi. ”Ne ovat enimmäkseen aivan kuten mekin, ja jos sinä tietäisit sen, sinua ehkä kiinnostaisi kuulla, että kun me menemme niiden koteihin, ne pelkäävät, itkevät ja rukoilevat, ja kun me silti tapamme ne, me aloitamme niiden lapsista, ja –”
”Hillitse itsesi, Regulus”, Walburga sanoi melkein lempeästi. ”Kaikkihan me joudumme toisinaan tekemään uhrauksia. Yhteisen hyvän vuoksi. Velhomaailman tulevaisuuden vuoksi. Luulin, että sinä tiesit sen.”
Regulus tuijotti äitiään hetken aikaa paikoilleen lamaantuneena. Katseessa ei ollut jäljellä minkäänlaista väriä. Pelkkää epäuskoista väsymystä, ei muuta.
Walburga halusi perua julmat sanansa. Hän halusi sanoa, että Regulus oli oikeassa. Hän halusi kertoa, että hän oli kerran tuntenut oikeinkin läheisesti muuan jästilapsen, ja jos tämä olisi murhattu kotiinsa, hän ei olisi toipunut siitä koskaan. Hän halusi sanoa, että he voisivat mennä piiloon, eikä Reguluksen tarvitsisi enää osallistua mihinkään sellaiseen. He eläisivät tarvittaessa vaikka yhteiskunnan ulkopuolella, kunnes pahin olisi ohi, ja jotenkin he saisivat viestin myös Siriukselle.
Mutta sitten hän vilkaisi ympärilleen. Hänen mielessään häilyi ääneen sanomaton kysymys: Mitä, jos hän ei pystyisikään huolehtimaan rakkaistaan ilman tätä taloa, suvun vaurautta ja puhdasverisen yhteisön tuomaa turvaa ympärillään? Mitä, jos kaikki luisuisikin vain kohti väistämätöntä tuhoaan, ja hän katselisi sitä vierestä voimatta tehdä mitään?
Hänen miettiessään Regulus kuivasi kasvonsa, suoristi ryhtinsä ja nousi pöydästä.
”Aivan niin, äiti”, hän sanoi itkusta karhealla äänellä. ”Kyllähän minä sen tiesin. Kiitos, kun muistutit minua siitä. Olet rakas. Minä taidan nyt mennä tästä nukkumaan.”
”Hyvää yötä, kulta”, Walburga sanoi. ”Sinäkin olet rakas.”
Huomenna, Walburga päätti. Huomenna minä puhun hänen kanssaan ihan kunnolla. Nukkukoon ensin tämän yön.
*
Seuraavana aamuna talo on hiljainen. Walburga seisoo taas Reguluksen huoneen ovella ja kuuntelee äänettömyyttä. Hän sanoo itselleen, että Regulus vain nukkuu. Mutta hän ei saa itseään uskomaan sitä.
Tämä hiljaisuus on liian hiljaista. Jos Regulus nukkuisi, Walburga aistisi vaimean, unisen hengityksen oven läpi, vaikkei voisikaan varsinaisesti kuulla sitä. Hän tuntee Reguluksen läpikotaisin, ja aistii tämän tunteet ja olotilat jossain selkäytimessään. Ei se ole ajatusten lukemista, ei hän niin häpeämätön ole – se on vain äidin rakkautta, joka nousee kaikkea muuta suuremmaksi, ja joka saa tuntemaan luissaan, onko lapsella kaikki hyvin.
Niin, kyllä Walburga rakastaa Regulusta, onpa hän osannut näyttää sitä tai ei. Poika on ollut hänen kallein aarteensa, hänen lahjansa maailmalta, hänen ansaittu palkkionsa oikeista valinnoista, hänen hyvityksensä kaikista uhrauksista, joita hän on elämässään joutunut tekemään. Niin kauan kuin hänellä on Regulus, hän voi antaa elämälle anteeksi sen kaiken muun.
Mutta tämä äänettömyys talossa ja hänen sisällään on liian äänetöntä. Hän avaa oven ja näkee poikansa vuoteen pedattuna ja tyhjänä. Aivan kuin poika ei olisi koskaan edes käynyt nukkumaan, kuten edellisenä iltana sanoi tekevänsä.
Jokainen esine huoneessa on omalla paikallaan. Missään ei ole likaisia pyykkejä, roskia, ei edes pölyhiukkasta. Ilma tuoksuu raikkaalta ja hyvältä, paremmalta kuin muualla talossa. Regulus on aina ollut niin siisti ja huolellinen.
Mutta kun Walburga istahtaa siististi sijatulle vuoteelle, hän huomaa päiväpeiton reunan alta pilkistävän kirjekuoren kulman. Vapisevin sormin hän tarttuu siihen, avaa kuoren ja vetää ulos pergamentinpalan.
Hei äiti, kirje alkaa. Walburga ei haluaisi lukea pidemmälle. Reguluksen käsiala on niin vakaa ja siisti. Kirjeestä näkee, että sen on kirjoittanut ihminen, joka on tehnyt päätöksensä ja saanut itselleen rauhan.
Kirjeessä ei ole paljon tekstiä. Vain muutama, pieni lause ennen allekirjoitusta. Se on kaikki, mitä Reguluksesta on jäänyt jäljelle.
Sinä olit oikeassa. Kaikkien meidän on tehtävä uhrauksia. Kerro Siriukselle, että minä olen pahoillani kaikesta.
Rakkaudella,
RegulusWalburga on joutunut tekemään elämässään paljon uhrauksia, mutta tämän jälkeen ei ole enää jäljellä mitään uhrattavaa. Ei myöskään mitään, minkä puolesta uhrautua.
Hän katsoo Reguluksen huoneen seinälle kiinnitettyä kuvaa, jossa itsetyytyväisesti hymyilevä Tom Valedro poseeraa kameralle.
”Sinä olet tyhmä mies, Tom”, hän sanoo.
Hän ajattelee, että niin paljon kuin Tom Valedro kuvitteleekin tietävänsä, jotain tältä on jäänyt huomaamatta. Jos Pimeyden Lordi olisi koskaan vaivautunut katsomaan jästien näytelmiä, hän ymmärtäisi, että eivät nuoret ja naiivit ole niitä kaikkein vaarallisimpia.
Vaarallisimpia ovat ne, jotka ovat joskus rakastaneet, mutta joilta on viety kaikki, mikä koskaan merkitsi mitään.
Walburga ottaa kuvan seinältä ja rutistaa sen pieneksi mytyksi kämmeneensä.
”Kaikkien meidän on tehtävä uhrauksia”, hän sanoo, ja sanat jäävät kaikumaan kuiskauksina hänen poikansa tyhjään huoneeseen.