Nimi: Jospa kuulisin sinun laulavan
Ikäraja: S
Kirjoittaja: TN
Fandom: Oopperan kummitus
Päähenkilö: Erik (eli Oopperan kummitus)
Tyylilaji: One-shot
A/N: Kirja Oopperan kummitus kuuluu Gaston Leroux:lle ja musikaali Sir Andrew Lloyd Webberille. Otsikon lähteenä on ollut (muokattuna) Oopperan kummitus-musikaalin jatko-osamusikaali Love Never Dies:n kappale Till I Hear You Sing. En saa tästä lainkaan rahaa, halusin vain tuoda pöytälaatikkokirjoituksiani päivänvaloon.
Jospa kuulisin sinun laulavan
Erik yritti keskittyä. Hän yritti keskittyä säveltämään oopperaansa, jonka nimi kuului: ”Voittoisa Don Juan”. Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Hän yritti ohjata ne oopperaan, mutta aina kun hän ajatteli oopperaa, karkasivat hänen ajatuksensa erääseen oopperalaulajaan. Christine Daae. Tuo nimi ei jättänyt häntä rauhaan. Hän rakasti Christineä. Palavasti. Mutta niin rakasti myös eräs varakreivi, Raoul de Chagny. Erik kiristeli hampaitaan ja heitti lopulta sulkakynän kädestään, työstä ei tulisi nyt mitään. Hän soitti muutaman soinnun uruillaan ja painoi sitten pään käsiinsä.
Pään, joka esti häntä saamasta Christineä. Hän oli älykäs, nero. Hän oli säveltäjä, laulaja, muusikko, keksijä, rakentaja. Raoul oli vain kaunis. Hän ei ollut mitään, mitä Erik. Voi, jospa Erikillä olisi ollut Raoulin näkö. Ja omat taitonsa. Hän olisi silloin ollut onnellisin mies koko Pariisissa, ei vaan koko maapallolla. Christine olisi silloin ollut varmasti hänen. Mutta hänellä ei ollut Raoulin ulkonäköä, ja sen vuoksi hänen täytyi piilotella, piilotella täällä Pariisin Oopperan syövereissä, ja ihmisten ilmoilla käyttää aina naamiota, joka oli hänellä nytkin kasvoillaan. Ja jonka vuoksi muut ihmiset pitivät häntä kummituksena. Oopperan kummituksena. Ja pelkäsivät häntä.
Erikin teki mieli itkeä. Hän ei olisi halunnut tällaista kohtaloa itselleen. Hän olisi halunnut olla vain nero. Nero normaaleilla kasvoilla. Elää normaalia elämää. Saada vaimo. Ja kenties lapsiakin. Nyt hänen täytyi tyytyä vain nerouteensa. Mutta miksi muut pelkäsivät häntä? Miksei hän voinut kertoa, ettei hän ollut vaarallinen, että hän oli vain tavallinen ihminen, niin kuin hekin? Miksi oikeastaan hänen täytyi piilotella täällä, rottien ja hiirien ja muiden otusten seassa? Hän ei tiennyt itsekään. Ehkä hän pelkäsi. Muut ihmiset pelkäsivät häntä ja hän heitä. Huono yhdistelmä.
Erik nousi ylös ja venytteli. Hänen pitkät sormensa naksuivat. Naks. Naks. Hän katseli ympärilleen huoneessaan. Se oli oikeastaan aika mukava huone, hänellä oli kaikki mitä hän tarvitsi. Paitsi rakkaus. Ja muiden hyväksyntä. Erik nielaisi ja käänsi päätään. Hänen silmänsä osuivat soittorasiaan, jonka päällä istui persialaisiin vaatteisiin puettu symbaaleja soittava apina. Se oli hänen rakkain esineensä urkujen ja viulun jälkeen. Se soitti sävelmää, joka kelpasi helposti kehtolauluksi. Kehtolauluksi, jollaista Erik ei ollut lapsena koskaan kuullut. Nyt soittorasia kuitenkin sai nököttää siinä mykkänä paikoillaan.
Erik palasi takaisin työpöytänsä ääreen. Hän yritti taas keskittyä työhönsä, sulkea koko pahan maailman, joka ei hyväksynyt häntä sellaisena kuin hän oli, pois mielestään. Ja mietti, miten hän saisi laulaa Christinen kanssa dueton. Edes yhden. Hänellä oli jo siihen suunnitelma.
