Nimi: Tähtikohtaloista
Kirjoittaja: Jadie
Oikolukija: Guadaloupe Lupus Daemonis
Tyylilaji: dark romance, draama
Paritus: Sirius/Lily, (James/Lily, James/Remus)
Ikäraja: K11
Vastuunvapaus: En omista Pottereita, leikin vain
Varoitukset: väkivaltaisuus, puolitajunnanvirtaisuus, himmeys
Summary: Jäljellä vain muutama unelmanpalanen, jokainen tahollaan etsimässä niistä oikeita.
A/N: Koska RoastedGarlic antoi hienot paritukset ja yökirjoittaminen ftw, sain jotain puolialitajuista aikaan ja ihan tyytyväinen olen. Gua natseili betasi, joten omistus ja iso kiitos kuuluu sulle, hihi. ♥ Nauttikaahan, ootte kaikki kivoja (ja kommentteja rakastetaan)
Tähtikohtaloista
Tähdet olisivat voineet heijastua Lilyn hiuksista, jos James olisi huomannut sen. Kuuluiko sen mennä niin, ei Lily tiennyt, hän olisi vain halunnut sen olevan helppoa. Se oli silti Sirius joka huomasi tähtipölyn tytön tukalla, tulenkajon silmissä, katseessa jotain käsittämätöntä. Se käsittämätön ei koskaan löytänyt Jamesin silmiä, James näki vain laskevan auringon punaiset hiukset ja kirkkaat silmät. Ja silti James oli liikaa Remuksen kanssa, (ehkä se oli Remuksen salaisuus joka niin houkutteli) ja Lily näki vain sen.
”Lily-kulta, mitä sinä teet täällä? Et kai sinä aio tosissasi viettää uutta vuotta tähtitornissa?”
Yksi katse ja Sirius huomaa makaavansa tytön vieressä kylmässä valossa tornin lattialla. Molempien hengitys kohoaa ylöspäin vain haihtuakseen hetken kuluttua pakkasilmaan. Sirius kääntyy kyljelleen katsellakseen Lilyn harhailevan jossain taivaankappaleiden välillä, ehkä tämä haaveilee mahdottomuuksia, ehkä haluaa saada tähtiä kiinni. Vuosi vaihtuu, eikä Lilystä tunnu erikoiselta ja Siriuskin vain palelee, mutta antaa asian olla. Tytön hymy ei kerro mitään, silti se kuiskii Siriukselle,
tule tänne tähtipoika, hän on näkevinään kimaltavan hunnun Lilyn punaisten hiusten ympärillä, ehkä se on vain pakkanen, mutta poika tahtoisi nähdä sen todellisena.
***
”Näytät kauniilta...”
Sirius antaa sormiensa valahtaa Lilyn hiusten läpi, varoo koskemasta valkeaa harsokangasta eikä vahingossakaan hipaise nuoren naisen kasvoja. Lily kuitenkin tarttuu miehen käteen painaen sen huulilleen ja kuiskaa kiitos, korjaa solmiota, laskee ehkä kädet olkapäille. Se hymy, joka oli tullut Siriukselle tutuksi vuosien aikana, on yhä jossain, Sirius tahtoisi vielä kerran painaa sen tyttönsä huulille ja unohtaa. Lilyn ajatukset viipyilevät samoissa muistoissa ja hän hymyilee vielä kerran (Sirius ei enää koskaan löytäisi sitä samaa hymyä) painaessaan otsansa pojan omaan, nyökkää huulta purren,
olen varma. Sirius tuhahtaa ja ele kertoo Lilylle enemmän kuin Sirius tarkoittaa,
tiedätkö, se sormus sitoo sinut tänne, se ei päästä sinua enää pois ja se vaatii vain sen sanan, jonka aiot sanoa vääristä syistä, väärälle ihmiselle enkä minä aio jäädä katselemaan. Sirius antaa periksi hetken mielihalulle ja nostaa kätensä tytön poskille. Lily ei kuitenkaan aio itkeä, ei tässä sadussa.
”Kyllä sinä tiedät, Sirius, ei meillä mitään vaihtoehtoa edes ollut, --”
”Vapaus Lily, se saattoi olla seitsemäntoistavuotiaan harhaa, mutta se oli vaihtoehto. Tiedät kyllä, minä tajuan, mutta minusta valitsit tämän vääristä syistä. Ei se ole oikein.”
”Sinä aiot paeta taas. Se ei ole oikein.”
”Hei, sinä tiedät kyllä, älä syyllistä minua. Et itsekään tiedä mikä olisi oikein.”
”Onko tämä keskustelu koskaan edennyt tämän pidemmälle?”
Huokaus. Kieltävä vastaus, Sirius käskee Lilyä sulkemaan silmänsä. Lily tottelee ja Sirius heilauttaa sauvaansa, kävelee pois mutta pudottaa vaalean paperinpalasen puolityhjään huoneeseen.
Ehkä sinä vielä joskus löydät sisäisen tähtityttösi ja teet siitä totta. Ehkä tässä tarinassa prinssi saa prinsessansa, mutta kyllä minä sinut tunnen; et ole koskaan ollut se prinsessa. Ehkä vielä joskus. Ehkä James vielä joku yö osaa katsoa siihen kylmänkauniiseen hohteeseen Lilyn hiuksilla. (Vihreiden silmien hehku katosi niihin lukemattomiin öihin jolloin vapaus oli todellista.) Hääkuvassa ovat hymyilevä James, kädet ympärillä, itkevä Lily sekä Siriuksen loihtimat puolinäkymättömät tähdensirpaleet kimaltavina. Kaunis illuusio jostain jonka piti olla onnea.
***
Jäljellä vain muutama unelmanpalanen, jokainen tahollaan etsimässä niistä oikeita.
Lily kävelyllä kalpeantalvisessa metsässä, kultaturkkinen susi, hetken sekasorto ja lumi värjäytyy punaiseksi tytön hiusten ympärillä; ruumis omituiseen asentoon vääntynyt katse tähtiin suunnattuna. Viimeisenä ajatuksena taskuun tungettu paperinpala,
ehkä vielä joskus. James juoksemassa, missä Lily on, miksi hän tekee näin ja juuri kun maailmalta putoaa pohja – Lily maassa, veri sekoittuu lumeen – James pysähtyy. Meripihkaiset sudensilmät varjoissa, tunnistuksenhäivähdys. Kultaisen varjosuden piirteet ovat helposti tunnistettavissa eikä James osaa yhdistää Remusta Lilyn kohtaloon. Ei ehdi varoa hyökkäystä, tuntee enää musertavaa kipua, sinnittelee tarpeeksi kauan nähdäkseen tutuissa silmissä välähdyksiä menneistä:
James ja Remus Tylypahkassa, vetovoimainen hymy, käsi toisen ympärillä, tuuleen hukattuja suudelmia. Jamesin jo kylmät silmät peilaavat katseen, jossa ei ole häivääkään katumusta.