Nimi: taharah
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: House M.D.
Tyylilaji: Hurt/Comfort, ficlet
Ikäraja: K-11
Paritus: Gregory House/James Wilson
Varoitukset: Tarina käsittelee sairastamista ja kuolemaa.
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Kirjoitettu T.A.B.U.T. -haasteeseen kohdasta 8. Terminal Illness ja täyttää FinFanFun1000 -haasteessa sanan 856. Traditionalismi.taharah
Miksikö Wilson ei olisi ollut hajoamassa kappaleiksi, hänhän oli syövästä kuolemansairas. Mutta ei se ollut se syy, miksi hän makasi lattialla ja itki. House tiesi mitä sanoja Wilson kaikista eniten kaipasi, eikä vähintään siksi, että hän oli suoraa vaatinut Housea lohduttamaan häntä. Sitä voisi kenties kuvitella, että lääkäri, joka on ollut joka päivä tekemisissä kuoleman kanssa, ei edes osaisi haluta samoja latteuksia kuin kaikki muutkin. Mutta Wilson tahtoi rakkaudentunnustusta, vaikka sitten kömpelösti ilmaistuna.
Kuoleman edessä on turha kuvitella olevansa yli-ihminen. Lopussa kaikkien ihmisten tarpeet ovat samanlaisia.
”En minä voi antaa sinulle mitään armopaloja”, House sanoi harkitun ivaavasti. Kemoterapian kuihduttama Wilson vapisi. Hänen ihonsa oli läpikuultavan harmaa, eivätkä hän poskipäänsä olleet enää viehättävät vaan kolkot ja kovat.
”Kuinka sinä voit olla noin karmea?”, Wilson kysyi. ”Minä oksensin eteiseen ruskeaa limaa, eikä se silti vedä vertoja sille, kuinka kuvottunut minä olen sinun julmuudestasi. ”
Jos Housella olisi ollut sydän, olisi se ehkä särkynyt.
”Älä märise. Sitä paitsi, puklasit omille kengillesi.”
Ilmassa todellakin leijui suolainen vatsahappojen katku, mutta sen lisäksi makea hiki. Eräs pahoinvointiin määrättävä syöpälääke tekee hiestä tahmeaa ja vaaleanpunaista. Ihan kuin verta tihkuisi ulos kudoksista, mutta se on vain väriainetta, ja tuntuu käteen niljakkaalta. Mattoon siitä jää ihmisenraadon muotoinen jälki; se kertoo kuolinsiivoojalle kaiken, mitä syöpälääkäristä, joka sairasti syöpää, jouti tietää.
House istui sohvalle, paikalle jossa oli toispuolisen kankun muotoinen kuluma. Hä tökkäisi Wilsonia alaselkään kepillä.
”Sieltä tulee monsteriautoja telkkarista”, hän maanitteli. Wilson puristi pitkänukkaisen maton karvan nyrkkiinsä, ja repäisi ne karjaisun säestämänä irti. Housen ilmekkään ei värähtänyt, vaikka Wilson kääntyi katsomaan häntä raivon hengästyttämänä.
”Et ole tosissasi”, hän parkaisi, ja näytti siltä, että purisi Housea mieluusti nilkkaan. Se mikä esti häntä, oli se vaivainen itsekunnioituksen ripe, joka sanoi puremisen muistuttavan liikaa kenkien nuolemista. Housen lenkkitossuista saisi tuikitervekin tarttuvia tauteja, puhumattakaan sitten hoitojen runtelemasta ruhosta.
”Kukaan ei ansaitse kuolla ilman yhtä ainutta kaunista sanaa”, Wilson irvisti, ja pyyhki mattoon kyyneleitään. Miksei House nyt vain voinut olla yhden kerran kiltti?
”Kyllä minä suruadressiin meinasin panna värssyn”, sanoi House, nähden jo mielessään muistotilaisuuteen lähetetyt kirjeet, kortit ja ruusut. Wilsonin äiti olisi valinnut teemaksi valkoista ja vaaleansinistä. Ne eivät olisi hautajaiset amerikkalaisittain suurieleisesti. Sitä ei pilaisi balsamointi tai mikään muutakaan kapitalistisen perverssi, sillä juutalainen ruumis laitetaan maahan maatumaan eikä olemaan. Sitä ennen Wilsonin ruumiin riisuvat läheiset vaatteista ja pesevät maallisesta liasta – silloin on taharah.
House heristi itsensä irti Wilsonin jalkaa hapuilevasta otteesta, ja kampesi hänet sitten joten kuten seisovilleen. Molemmat meinasivat kaatua, Wilson heikkouttaan ja House jalan krempatessa hermopinkeäksi. Kipulääkkeillä ei ollut enää mitään muuta vaikutusta, kuin vieroitusoireiden siirtäminen pykälän päivässä eteenpäin.
House riisui Wilsonilta paidan ja pyyhki siihen hien. Hän lausui virheettömästi Tooraa. Wilson ei ollut sitten oman bar mitzvah -juhliensa jälkeen kutsuttu puhumaan jumalanpalvelukseen. Hän ei edes muistanut mihin oli ensimmäisen rukousviittansa talteen tunkenut, mutta lahjat hän muisti paremmuusjärjestyksessä: jalkapallo, lautapeli, maastopyörä.
”Ei kuolleet enää paljon kaunista kaipaa”, totesi Wilson. Hän nojasi päätään Housen olkaa vasten. Sanomatta sanaakaan House auttoi Wilsonin kylpyhuoneeseen. Silitti vielä hänen päätään tämän oksentaessa toistamiseen; esti hiuksia tarttumasta suuhun. Jos joku tiesi sairaan pesemisestä, niin liikuntavammainen kipupotilas.
”
Rechitzah”, sanoi House. Lika tarttui pesusieneen, tali shampooseen. Ei kyyneliä, lupasi pullo, eikä niitä olisi enää riittänytkään vuodatettaviksi. Saippuavesi kiertyi alas viemäristä. Wilson painoi leuan rintaansa. Mikään ei oikeastaan tuntunut yhtä hyvältä kuin juuri Housen kädet, diagnosoivat, tarkat, siinä hänen selässään ja sylissä. Wilson makasi elävänä kuolleena Housen käsivarsilla. Olo oli ehkä tyhjä, mutta Housen hiljaisuus merkitystä täynnä. House täytti kolme kertaa ämpärin haalealla vedellä, jolla hän viimeiseksi kasteli tavalla, johon oli olemassa säännöt.
”
Taharah”, House sanoi kun työ tuli valmiiksi. Wilson ei puhunut, vaan antoi itsensä kuivata ja pukea aamutakkiin. Siihen hotellista varastettuun ja puhtaanvalkoiseen.
”
Halbashah.”
”Ei tämä ole kyllä minkään valtakunnan tachrichim. Sellaiseksi liian pörröinen. Enkä minä sitä paitsi vielä ole kuollut”, sanoi Wilson. Housen suupieli välttämättä kääntyi hymyyn.
”Siksi minä en aio mitään hempeilläkään. Potkaisisit tyhjää heti saadessasi tahtosi läpi.”
”Haista House paska”, puuskahti Wilson, mutta hoivattuna ja hyvin pideltynä. Ehkä hän oli kaivannut sanoja, koska Wilson itse oli aina käsittänyt asiat selitysten kautta. Mutta sen mitä House ei sanonut ääneen, hän voitti kaavassa; ruumiinpesun rituaalissa, elämässä ja kuolemassa.
FIN