Spurttiviikon viimeinen tuotos eli sunnuntain raapale, tasan sata sanaa. Minulla oli näin viikon päätteeksi isoja vaikeuksia keksiä, mistä kirjoittaisin, kunnes inspissana
tai johdatti minut miettimään valintaa elämän ja kuoleman välillä. Lämmin kiitos, jos luet, ja kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita! ♡
〆
Seuraan viidennentoista kerroksen parvekkeeltani, kuinka tervapääskyt syöksähtelevät kirkuen. Luin jostain, että ne nukkuvatkin ilmassa ja saattavat lentää liki vuoden laskeutumatta hetkeksikään. Niiden aktiivisuus on ällistyttävää. Pystyisinpä samaan.
Jotain samaa minussa ehkä onkin. Minäkin olen ikiliikkeessä, pysähtymättömässä oravanpyörässä. Arki kiitää niin, etten erota päiviä; minä vain suoritan ne. Tuskinpa tervapääskytkään pitävät lukua auringonnousuista.
Minulla ei kuitenkaan ole tarkoitusta, ei alkukantaistakaan päämäärää. Elämänhaluni on hapertunut, vaistoni vettynyt. En onnistuisi pesänrakennuksessa tai mahtavissa muuttomatkoissa.
Ajatus itsemurhasta ei enää säikäytä minua, vaan lohduttaa. Viimeinen auringonlasku on levollisin, sillä sitä se merkitsee – lepoa. Tervapääskyt jaksavat, minä väsyn.
Kun aika koittaa, iloitsen lentokyvyttömyydestäni. Annan tervapääskyjen kirkua.