Fandom: Fullmetal Alchemist
Disclaimer: Hahmot ja maailma kuuluvat Hiromu Arakawalle enkä saa luomuksilla leikkimisestä mitään korvausta. Loppuun lainattu runo niin ikään kuuluu tekijälleen.
Otsikko: Keinu
Kirjoittaja: Pics
Paritus: Hohenheim/Trisha
Ikäraja: S
Genre: draama, angsti, romantiikka
Summary: Trisha olisi tarvinnut Hohenheimia olemaan paikalla.
A/N: En olisi uskonut, että ikinä tulen kirjoittamaan tästä parista, mutta Poetry Wheel II heitti tulkittavakseni runon, joka väkisin vei ajatukset tällaiseen. (Löytyy lopusta.) Vaihtelu virkistää ja silleen, tätä oli kivaa ja erilaista kirjoittaa. En kyllä ole ihan varma itsekään siitä mitä tämä on, mutta oh well. Taas kerran. : D
Paikkailen tällä myös iänkaiken vanhaa Perspektiiviä parittamiseen -haastetta, missä tämä edustaa kohtaa Canon-paritus. Ja mä olen aina yhtä hölmistynyt, kun jostain syystä päädyn seikkailemaan canon-hetin ihmeellisessä maailmassa.
Keinu
Puolikuu oli noussut niittyjen ylle ja heinäsirkat sirittivät, kun Trisha astui autiolle takapihalle, kulki paljain varpain yksinäisen suuren puun luo ja istuutui oksaan ripustettuun keinuun.
Edin ja Alin huoneen ikkunassa paloi vieläkin valo. Pojat eivät enää kaivanneet Trishaa lukemaan heille iltasatuja, sen sijaan he lukivat itse itsensä uneen, eikä Trisha oikein tiennyt mitä olisi ajatellut heidän valitsemistaan lukemistoista. Biologiaa, kemiaa, ja ennen kaikkea alkemiaa – kaikki Hohenheimin työhuoneesta napattua ja sellaista, mikä kuulosti heidän ikäisilleen lapsille hirvittävän vaikealta.
Al varmaan olisikin vielä pitänyt iltasaduista, joissa urheat ritarit pelastivat neitoja lohikäärmeiltä ja reippaat lapset saivat seikkailun päätteeksi karkkia, mutta Ed yritti olla iso. Eivätkä isot pojat enää tarvinneet ketään peittelemään sänkyyn. Ja mitä Ed teki, sitä teki hetken kuluttua myös Al.
Siispä, ei enää iltasatuja. Niiden sijasta oli tietokirjoja sekä syntetigrammeja, joita piirreltiin mille tahansa tarpeeksi tasaiselle pinnalle.
Hohenheim oli lähtenyt ja jättänyt Trishalle kaksi hämmentävää lapsineroa, joiden mielenkiinnon kohteena olevasta tieteenalasta hän ei ymmärtänyt mitään.
Ed ja Al olisivat tarvinneet isäänsä opettamaan heitä alkemiassa, kun he kerran näyttivät perineen lahjan häneltä ja nauttivan sen käyttämisestä. Trisha osasi vain ihastella tuloksia sekä heidän nopeaa edistymistään. Välillä tuntui siltä, ettei hän osannut sitäkään oikealla tavalla.
Aiemmin päivällä hän oli kehunut poikien tulevan isäänsä ja hätkähtänyt Edin kasvoilla käväissyttä ilmettä. Ed oli ilmiselvän vihainen ja loukkaantunut ajatuksesta, että muistuttaisi Hohenheimia.
Al sentään vain kaipasi isäänsä, ja sitä tunnetta Trisha ymmärsi. Hän pelkäsi sitä hetkeä, jona Al päättäisi seurata isoveljeään tässäkin asiassa ja alkaisi tuntea vihaa, koska heidät oli jätetty.
Vielä enemmän kuin alkemiaa opettamaan, pojat olisivat tarvinneet isäänsä ihan vain olemaan paikalla.
Trisha olisi tarvinnut Hohenheimia olemaan paikalla.
Hän puristi keinunnarua muistaen päivän, jona Hohenheim oli ripustanut sen ja leikannut puukolla sormeensa katkaistessaan narua sopivan mittaiseksi. Trisha oli sitonut haavan ja hymyillyt sille, miten Hohenheim kurtisteli kulmiaan kun huomasi siteen hankaloittavan kirjoittamista.
Hän muisti istuneensa tässä heidän ensimmäisen riitansa jälkeen. Istuneensa, kunnes tuli pimeä ja kylmä, ja lopulta Hohenheim oli uskaltautunut tulemaan hänen luokseen ja levittänyt hellyttävän kömpelösti takkinsa hänen päälleen. Takki oli ollut niin iso, että hän miltei hukkui siihen.
Hän oli istunut tässä lukemattomia kertoja käsi kasvavalla vatsallaan, ja Hohenheimille tuntui aina olleen yhtä vaikea käsittää, että oli tulossa isäksi.
Hän muisti Hohenheimin selän tämän kävellessä pois matkalaukku kädessään.
He olivat olleet onnellisia. Niin onnellisia, ettei Hohenheim koskaan olisi lähtenyt, ellei asia olisi ollut todella tärkeä. Ja jos asia oli tärkeä, Trisha ei saisi olla itsekäs eikä katkera, jotkin asiat oli pakko tehdä.
Välillä oli silti kestämätön ikävä.
Valo poikien huoneessa sammui, mikä sai Trishan jälleen hymyilemään. Hänellä oli kaksi ihmeellistä poikaa, jotka Hohenheim oli hänelle antanut, ja hän rakastaisi heitä Hohenheiminkin puolesta tämän ollessa poissa.
He pärjäisivät, vaikka Edin tunteet isäänsä kohtaan vähän huolestuttivatkin. Ed ja Al olivat sentään järkeviä, älykkäitä poikia, jotka tiesivät milloin lukeminen alkoi unettaa liikaa ja sammuttivat valot ihan itse, ja Trisha oli heistä niin ylpeä.
Hän ei osaisi opettaa pojilleen alkemiaa, mutta he näyttivät täysin pystyviltä oppimaan sitä itse yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja hän katsoisi heidän peräänsä ja opettaisi mikä oli oikein ja mikä väärin, joten hänen ei tarvitsisi huolehtia heidän tekevän alkemialla pahojaan. No, ei sen kummempia pahoja kuin lattioiden koristelu syntetigrammeilla ja liitujen jättäminen ympäri taloa.
Trisha potkaisi keinun liikkeelle ja kuvitteli hetken, että Hohenheim antoi hänelle vauhtia.
~*~
Muistatko minut veräjäpuu?
Tähtöset loisti ja kumotti kuu.
Sormuksen silloin armaalta sain.
Maailman tunsin onnena vain.
Varjoja pensaat luoneet ei.
Ihana polku perille vei.
Sydänten kuulin sykkäilevän,
– Ikuisesti, ah, kuiskasi hän.
Tiedätkö, rakas veräjäpuu,
mennyt on onni ja kaikki muu.
(Veräjäpuu – Einari Vuorela)
