Fandom: Good Omens (tv-sarja)
Paritus: Crowley/Aziraphale
Ikäraja: K-11
Genre: Tragikoominen romance. Jatkis.
Disclaimer: En omista mitään ja kirjoitan täysin huvikseni.
Varoitukset: Ei pitäisi olla mitään ihmeempiä.
Summary: Crowley ajatteli nopeasti. Liian
nopeasti, kuten hän niin usein teki ja mikä johti toistuvasti ongelmiin. Niin kävi nytkin.
“Itse asiassa te olette jo tavanneet aviomieheni”, Crowley kuuli sanovansa. “Te palkkasitte hänet juuri.”Hakiessaan Antikristuksen lastenhoitajaksi Crowley tulee kertoneeksi yhden valkean valheen liikaa.
A/N: Jokin aika sitten kuuntelin podcastia, jossa puhuttiin siitä herkullisesta, identiteettipornoksikin nimetystä tropesta, kun supersankari-päähenkilön rakkauden kohde kehittää tunteita nimenomaan sitä naamioitua sankaripersoonaa kohtaan ja millaisen oudon mustasukkaisuudella varustetun tunnemyrskyn se voikaan kyseisessä protagonistissa aiheuttaa. Sitten aloin ajatella Good Omensia ja näiden kahden aikaa Warlockin opettajina valehenkilöllisyyksien turvin sekä kaikkia muita identiteettikikkailuja joita sarjassa esiintyy, ja tässä sitä nyt taas ollaan kaksitoistatuhatta sanaa myöhemmin.
Tämä on kolmiosainen, valmis jatkis, joten nakkaan kaikki luvut tänne melko tiheällä tahdilla. Osallistuu
FinFanFun1000 -haasteeseen sanalla 502. Lastenhoitaja.
Epäjumalainen näytelmäMan is least himself when he talks in his own person.
Give him a mask, and he will tell you the truth.
- Oscar WildeI.Vanhan viisauden mukaan piru piileskelee usein yksityiskohdissa. Crowley tunsi sanonnan paremmin kuin kukaan, olihan hän itse aikoinaan keksinyt sen. Usein juuri kaikista pienimmillä teoilla ja kerrontahetkellä valkoisilla valheilla oli mitä kauaskantoisimmat seuraukset, minkä vuoksi Crowley oli rakentanut koko demonisen uransa vastaavien yksityiskohtien varaan, luottaen siihen että oikein siroteltuina ne alkaisivat itää ja kantaisivat ennen pitkään ennennäkemättömän tuhoisaa hedelmää. Paperilla parin maanmittausmerkin siirtäminen ei vielä näyttänyt miltään, mutta kun lopputuloksena oli pedon symbolin muotoon pykätty moottoritie, sillä saattoi jo leveillä. Jokunen kannustava kehotus oikeisiin korviin ja puhelinmyynti oli syntynyt. Mahdollisuudet kaaokselle olivat loputtomat.
Jos Crowley oli rehellinen itselleen, välillä homma kävi jo venäläisestä ruletista; ikinä ei voinut tietää lähtisikö jokin juoni keriytymään auki suunnitellulla tavalla vai riistäytyisikö se täysin käsistä. Kerran jos toisenkin koko hanke oli kalahtanut häntä omaan nilkkaan, kuten silloin kun hän oli vinkannut parille jenkille muovisten purjehduskenkien valmistamisesta. Crowley vihasi kaikensorttista veneilyä ja siksi hänen tarkoituksensa oli ollut saada turhantärkeä jahtikansa hillumaan purtiloidensa kansilla mahdollisimman mauttomissa jalkineissa. Popot olivat kuitenkin menneet kuin kuumille kiville ja nyt vain muutamaa vuotta myöhemmin kokonainen armeija niitä virnuilevalla krokotiilinkuvalla ja turhilla rei’illä varustettuja perkeleitä kirjaimellisesti potki häntä nilkoille Lontoon kaduilla, huolimatta siitä että kenenkään täydellä järjellä tai edes jokseenkin toimivalla näkökyvyllä varustetun ei olisi voinut kuvitella poistuvan kotipihaa kauemman moisissa hirvityksissä. (Jos Crowley oli jostakin kiitollinen lähestyvälle tuomionpäivälle niin siitä, että sitä valmistellessaan Helvetti oli ollut liian kiireinen antaakseen hänelle kyseisestä saavutuksesta kunniamainintaa ja hyvä niin, sillä muuten hänen olisi pitänyt täyttää pari niitä muovikalosseja betonilla ja mennä kävelylle lähimpään vihkivesisammioon.)
Tällä kertaa tuota kohtalokasta, pienempää valhetta edelsi astetta suurempi. Parhaillaan Crowley nimittäin istui Antikristuksen kasvattivanhempien sohvalla suurlähetystössä ja esitti siemailevansa teekupistaan samalla kun herra ja rouva Dowling tarkastelivat hänen ansioluetteloaan, jossa hänen kerrottiin olevan mitä ansioitunein lastenhoitaja vuosien kokemuksella. Siihen asti kaikki oli sujunut ongelmitta ja eikä Crowleyllä ollut pienintäkään syytä olettaa etteikö niin olisi ollut asian laita myös jatkossa. Aziraphalen lailla hänet oli käytännössä jo palkattu.
Paitsi että juuri silloin herra Dowling kohotti katseensa paperista ja rypisti otsaansa. “Oletteko te naimisissa, hoitajatar Ashtoreth?” tämä paukautti.
Hämmentävää kysymyksessä ei varsinaisesti ollut sen laatu, olihan Thaddeus Dowling osoittautunut kymmenen edeltävän minuutin aikana sen sortin amerikkalaistolloksi jonka mielestä sihteerikköjen nipistely oli edelleen laskettavissa viattomaksi toimistohuumoriksi. Tummien lasien suojissa Crowleyn silmät liukuivat vaistomaisesti Harriet Dowlingiin. Tämä huokaisi syvään, mutta ei lopulta tarjonnut selityksiä tai vastalauseita miehensä puheille, luultavasti ymmärtäen että niiden aika oli jo auttamattomasti mennyt – rehellisesti sanottuna kokonaista avioliittoa sitten.
“En näe mitä tekemistä sillä on lastenkaitsemisen kannalta”, Crowley vastasi yhteenpuristettujen huulten välistä.
“Noh, katsokaas kun meillä on ollut hieman epäonnea aiempien lastenhoitajien kanssa”, herra Dowling selitti. “Ensin edellinen likka meni ja karkasi kiertueelle basistipoikaystävänsä kanssa ilman minkäänlaista varoitusta. Toimiston piti lähettää joku korvaava, mutta näemmä täti päättikin yön aikana loikata lentokoneeseen ja lähteä toteuttamaan itseään hitto soikoon Vegasiin. Tietenkään minä en väitä että te menisitte tekemään mitään vastaavaa, mutta minä ja Harriet olemme yhtä mieltä siitä ettei sama saa toistua, joten me palkkaisimme mielellämme jonkun… vakiintuneemman. Me emme halua Warlockin saavan huonoja vaikutteita.”
Crowley kätki irvistyksensä teekuppiin. Räikeä misogynia sikseen, asiasta teki entistä kismittävämmän se, että hän itse oli raivannut aiemmat lastenvahdit tieltään, kannustaen näitä toteuttamaan salaisimmat mielitekonsa mitä pikimmin. Luonnollisesti Crowley olisi voinut napsauttaa sormiaan nytkin ja valaa Dowlingit täyteen uskoa hänen kyvykkyydestään, mutta vastaavalla magialla oli hintansa, sillä ei ollut takeita siitä etteikö sama epäilys olisi ilmestynyt kummittelemaan näiden mieleen myöhempänä ajankohtana ja silloin hänen olisi ollut hankalampi havaita sitä. Viimeinen asia jota hän kaipasi oli yllättävät potkut kesken keikan vain koska herra ja rouva Ydinperhe pitivät häntä liian kevytkenkäisenä.
Crowley ajatteli nopeasti.
Liian nopeasti, kuten hän niin usein teki ja mikä johti toistuvasti ongelmiin. Niin kävi nytkin.
“Itse asiassa te olette jo tavanneet aviomieheni”, Crowley kuuli sanovansa. “Te palkkasitte hänet juuri.”
“Mitä –
se puutarhuriko?”Paljastuksen johdosta herra Dowlingin silmät näyttivät valmiilta pullahtamaan ulos päästä millä sekunnilla hyvänsä. Myös Crowley tunsi oman kurkkunsa kuroutuvan umpeen ennätysvauhtia. “Aivan”, hän sai vastatuksi, kiitollisena hoitajatar Ashtorethin melodisen käheälle nuotille. “Olosuhteet ovat pitäneet minut ja Francisin erossa jonkin aikaa, joten me tulimme siihen tulokseen että meistä olisi vaihteeksi mukavaa työskennellä lähempänä toisiamme. Ymmärrätte varmasti.”
“Tjaa, enpä tiedä”, herra Dowling sanoi nyt jo jokseenkin toipuneena, raapien kaksoisleukaansa. “Kaikella kunnioituksella neiti – öh, tarkoitan rouva Ashtoreth, aviomiehen läsnäolon vaikutus naisen työmoraaliin –”
“On varmasti ainoastaan positiivinen asia”, rouva Dowling keskeytti ensimmäistä kertaa sitten keskustelun alun, hymyillen. “Minusta jokaiselle pariskunnalle tekisi hyvää viettää välillä aikaa yhdessä, ilman välimatkoja ja videopuheluita. Hoitajatar Ashtoreth ja hänen miehensä tulevat varmasti olemaan oikein tyytyväisiä täällä. Eikö niin, kultaseni?”
Puhuessaan tämä laski kätensä miehensä polvelle, missä viisi ranskalaisella manikyyrillä varustettua sirppiä pureutui säälimättömästi alas. Herra Dowling yskäisi, mutisten: “Aivan niin, kulta.”
Muutamaa minuuttia myöhemmin Crowley allekirjoitti työsopimuksen, jossa hän sitoutui pikku-Warlockin lastenhoitajaksi vähintään seuraavaksi kahdeksitoista kuukaudeksi. Kyseessä oli jo toinen sopimus koskien Antikristusta jonka hän oli allekirjoittanut muutaman vuoden sisään ja muisto aiemmasta rikinkatkuisesta kontrahtista hautausmaalla sekä sen sivussa toimitetuista uutisista sai hänet kaipaamaan kipeästi raikasta ilmaa. Kun Dowlingien silmä vältti, Crowley livahti patio-ovista puutarhaan. Warlock oli käymässä ystävänsä luona ja hänen oli tarkoitus tavata poika vasta illalla tämän palattua.
Pääpuutarhurin asuntona toimi vanha tilustenhoitajan asumus, joka oli yksikerroksinen mökki vangittuna hävittyyn taisteluun sitä peittävää murattia vastaan. Neliöruuduista koostuvien ikkunoiden läpi Crowley saattoi nähdä Aziraphalen nostelemassa kokoelmaa niteitä kirjahyllyihin jotka eivät varmasti olleet olleet siinä päivää aikaisemmin. He olivat sopineet pestautumispäivästään puhelimitse, joten nimeä ja ammattia lukuun ottamatta Crowley ei juuri tiennyt minkälaisen valepersoonallisuuden Aziraphale oli valikoinut itselleen. Nopea vilkaisu paljasti hänelle, että herra Dowlingin reaktiossa hänen siippansa henkilöllisyyteen oli ollut kyse muustakin kuin puhtaasta yllätyksestä. Juudas ja kaikki langenneet pyhimykset sentään – Aziraphale oli aina ollut huono salamyhkäisyyttä ja hienovaraista velmuutta vaativissa hankkeissa, mutta tällä kertaa tämä oli todella ylittänyt itsensä. Veli Francisin palttoo, hampaat ja hipiä eivät olisi pistäneet silmään vaudeville-esityksessä toissavuosisadalla, minkä lisäksi tämän pulisonkeihin olisi helposti kätkenyt lammaslauman jos toisenkin. Moiset tupot löivät laudalta jopa ne jotka olivat koristaneet heidän kummankin leukaperiä 1860-luvulla ja joista he olivat sittemmin sanattomasta sopimuksesta pysyneet visusti vaiti.
Näyn edessä Crowley loi tutkiskelevan katsauksen rintalastansa alle, selvittääkseen oliko sinne noin kuusituhatta vuotta sitten eräällä muurinharjalla pesiytynyt lämmin tunne tullut vihdoin järkiinsä ja muuttanut muotoaan. Niin ei valitettavasti ollut. Hampaat narskuen hän koputti mökin oveen.
Aziraphale tuli avaamaan kasvoillaan leppoisa hymy, joka suli aidoksi tämän tunnistaessa hänet. “Ah, Crowley, rakas ystävä, tule sisään, tule sisään. Mikä ihastuttava hattu.”
“Se on hoitajatar Ashtoreth nyt”, Crowley sanoi luikahtaessaan peremmälle, varoen kolhimasta mainittua hattua oven yläkarmiin.
“Aivan niin, tietenkin.” Aziraphale saattoi olla omiin kaavoihinsa kangistunut, mutta toisin kuin koko Helvetti, joka ei koskaan lakannut irvailemasta Crowleylle hänen taipumuksestaan luoda ja jälleenluoda nahkansa, tämä ei milloinkaan ollut kyseenalaistanut hänen tarvettaan uudistumiselle. Samalla tavalla tämä ei ollut koskaan kieltäytynyt käyttämästä yhtäkään niistä nimistä jotka hän – demoni – oli antanut itselleen, huolimatta siitä että heidän tuntemassaan maailmanjärjestyksessä ainoastaan Kaikkivaltiaalla oli valta nimetä luomuksensa ja sitten vetää nuo nimet pois, päätettyään että niiden kantajat eivät enää olleet niiden arvoisia.
Uutta oli se, että tällä kertaa Aziraphale seisahtui ovensuuhun ja ojensi kätensä. Crowley oli juuri saanut hatun päästään naulakkoon ja nyt hän seistä toljotti paikallaan useita sekunteja, ennen kuin hänelle valkeni että tämä halusi ottaa häneltä hänen
takkinsa. Jonkin ihmeen kaupalla hänen onnistui kuoria se yltään Aziraphalen odottaville käsille, jolloin tämä ripusti sen hatun seuraksi ja siirtyi sitten muina enkeleinä kohti olohuonetta, lisäten olkansa yli: “Kaikki meni hyvin haastattelussa, oletan?”
“Mm, enemmän tai vähemmän.”
Sillä välin kun Aziraphale katosi keittiönurkkaukseen etsimään jotakin mitä tämä nimitti “kevyeksi kurkunkostukkeeksi”, mitä hittoa se sitten tarkoittikin, Crowley yritti ratkaista seuraavan kohdalleen osuneen ongelman: mihin istua. Normaaliolosuhteissa hän olisi levittänyt rankansa sohvalle tai kömpinyt kököttämään sen käsinojalle, mutta tällä kertaa hän empi. Ensinnäkin hänen yllään oleva hame oli niin tyköistuva, että jopa hänellä oli vaikeuksia toteuttaa siinä itseään ja hän oli sentään tehnyt tiukoissa vaatteissa vetelehtimisestä suoranaista taidetta. Toisekseen hoitajatar Ashtoreth ei vaikuttanut naiselta joka olisi missään olosuhteissa levittäytynyt tai kököttänyt, saati sitten sallinut sellaista käytöstä muilta. Juuri ennen kuin Aziraphale palasi, Crowley päätyi änkeämään itsensä tuoliin jota hallitsivat ankarat puukarmit ja nostamaan yhden nylonverhotun polven toisen samanmoisen yli.
Aziraphale ojensi hänelle lasillisen – mitäpä muuta kuin sherryä – ja kaivautui sitten itse sohvalle pulleiden koristetyynyjen syleilyyn. Tämä ojensi lasinsa kilistettäväksi. “Seuraaville kuudelle vuodelle”, Aziraphale lausui, eikä näyttänyt kuin hitusen huolestuneelta lisätessään: “Ja toivottavasti monille niiden jälkeen, mikäli kaikki menee kuten suunniteltua ja Maa jatkaa pyörimistään.”
“Meille”, Crowley sanoi, koskettaen heidän lasejaan yhteen, “ja maailmalle.”
He rupattelivat hetken niitä ja näitä, enimmäkseen liittyen taloon ja sen henkilökuntaan. He kiistelivät puutarhanhoidosta, jonka Aziraphale oletti olevan lastenleikkiä ja jonka Crowley tiesi kokemuksesta olevan kaikkea muuta. Sitä mukaan kun hänen lasinsa tyhjeni (ja tuli täytetyksi, vain tyhjentyäkseen uudelleen ja uudelleen) Crowley tunsi ryhtinsä sulavan ja äänensä kipuavan kohti sen normaalia nuottia. Mutta vaikka he olivat nyt kahden, jokin pidätteli häntä lipsahtamasta täysin entiseen minäänsä. Hän kieltäytyi myöntämästä että sillä olisi ollut mitään tekemistä sen tavan kanssa jolla Aziraphale oli aiemmin ottanut Ashtorethin takin, vaistomaisesti ja estoitta, ikään kuin kyse olisi ollut jostakin minkä he olivat tehneet satoja kertoja aiemmin.
Se palautti hänen mieleensä jotakin minkä mainitsemista hän oli parhaansa mukaan vältellyt.
“Yksi hassu juttu siellä haastattelussa itse asiassa tapahtui”, Crowley aloitti niin luontevasti kuin kykeni, mikä ei ollut kovin, ottaen huomioon että Aziraphale oli kysynyt asiasta lähemmäs kaksi tuntia sitten.
Aziraphale, joka oli juuri ollu pitämässä polveilevaa monologia luostarikirjoista poimituista vinkeistä torjua etanoita kasvimaalta, vaikeni. Kaikeksi onneksi tämä oli jo tovi sitten luopunut valeasuunsa kuuluvista hampaista, niiden irvistellessä nyt pöydälle ilmestyneen keksilautasen reunalla. Yhtä epäonniset kulmakarvat olivat kuitenkin edelleen paikoillaan ja nyt Crowley sai seurata kuinka ne kuroutuivat yhteen. “Niinkö?”
Crowley nyökkäsi. Hän oli miettinyt asiaa aiemmin vaeltaessaan tiluksiin kuuluvien lukuisten nurmikoiden poikki ja tullut siihen tulokseen, että hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kertoa Aziraphalelle totuus tästä nimenomaisesta valheesta. Mikäli hän ei olisi tehnyt niin, oli olemassa vaara että ennen pitkään tämä saisi kuulla heidän väitetystä avioliitostaan joltakulta muulta talossa ja kuka tietää mitä Aziraphale menisi silloin hämmennyksissään möläyttämään. Ainakin tällä tavalla Crowley saattoi vaikuttaa siihen miten hän uutisen muotoili. Jos hän oli jossakin hyvä, niin kääntämään asiat edukseen.
Silti, siinä vaiheessa kun Crowley lopetti selityksensä ja jäi odottamaan Aziraphalen reaktiota, hänen pulssinsa (jolle hänellä ei ollut edes varsinaista tarvetta, mutta johon hän oli tottunut samanlaisena ihmiskehon lisänä kuin esimerkiksi luomiin tai varpaankynsiin) paukkui hänen korvissaan kuin painikehän kello. Hänen piti komentaa ihohuokosiaan etteivät ne olisi alkaneet hikoilla ilman hänen lupaansa ja pilanneet Ashtorethin silkkipuseroa.
Aziraphale pyöritteli sherrylasia sormissaan pitkään. Lopulta, katse edelleen eksyksissä jossakin juoman meripihkasävyisissä syövereissä, tämä virkkoi: “No, se ei varsinaisesti kuulunut suunnitelmaan, mutta kaiketi siitä voi olla jopa hyötyä.” Sanoja seurasi runsas siemaus ja sitten kurkun selvityksestä kantautuva ääni. “Ainakin se tulee selittämään sen miksi me vietämme niin paljon aikaa yhdessä.”
“M-hm”, Crowley sai sanotuksi, siinä missä ääni hänen päänsä sisällä kiljui samaan aikaan täyttä kurkkua:
Sinä haluat viettää aikaa yhdessä?! Paljon?!“Parasta tosin olla mainitsematta sitä väliraporteissa.”
“Ja minä kun olin aikeissa lähettää Gabrielille listan meidän häälahjatoiveistamme.” Sherryä oli vähällä läikkyä pitkin sohvaa kun Aziraphalen katse loikkasi häneen. Tekaistun päivetyksen alla tämä näytti äkisti niin kalpealta, että Crowleyn oli pakko antaa aurinkolasien liukua nenälleen ja pyöräyttää silmiään. “Rauhoitu, enkeli. Tietenkin tämä pysyy vain meidän välisenämme. Vai luuletko sinä että minä haluan koko Alakerran tietävän, että vastustaja on laittanut minulle pallon jalkaan?”
Tällä kertaa Aziraphale jopa naurahti, joskin sangen hysteerisesti. “Etpä kai.”
“Oli miten oli, koko tätä sirkusta kestää vain seuraavat kuusi vuotta.”
“Aivan niin.”
“Eikä meidän sitä paitsi tarvitse teeskennellä jatkuvasti”, Crowley jatkoi vakuuttelemista. “Kun me olemme vapaalla, kaikki on kuten ennenkin.”
Huvitus hälveni Aziraphalen kasvoilta yhtä nopeasti kuin se oli niille ilmestynytkin. Pullonkaula kolahti vasten lasia kun tämä kurotti täyttämään sherrynsä uudelleen. “Aivan niin”, Aziraphale toisti ontosti. “Ihan kuten ennen.”
Kello lähestyi Warlockin kotiintuloaikaa. Crowley kohottautui hitaasti jaloilleen jotka eivät kantaneet häntä lainkaan niin tukevasti kuin hän olisi halunnut, oikaisi hameensa ja rusettinsa, ja keskittyi sitten huuhtomaan alkoholin elimistöstään. Toimenpide jätti hänen suuhunsa lähes yhtä huonon maun kuin aiempi kavalkadi tekosyitä.
Hän oli jo poimimassa takkiaan ja hattuaan naulakosta kun Aziraphalen ääni tavoitti hänet vielä viimeisen kerran. “Me näemme varmaankin sitten myöhemmin illalla?”
Crowley kääntyi vilkaisemaan olkansa yli. “Näemmekö?” hän kysyi, aidosti hämmentyneenä.
Aziraphale kyhjötti yhä sohvalla ja oli kaikesta päätellen edelleen myös kevyessä humalassa. Tämän silmät verestivät niiden porautuessa pisteliäinä häneen. “Luonnollisesti minä en ole asiantuntija mitä tulee näihin seikkoihin, mutta minun käsitykseni mukaan vaimot tuppaavat yleensä nukkua aviomiestensä vieressä mikäli siihen on vain tilaisuus.”
Crowley nielaisi. “Kyllä”, hän sai sanotuksi. “Tietenkin. Vieressä – juuri... juuri niin.”
Kenties hänen hermostuksensa oli näkyvämpää kuin hän olisi sallinut, sillä jokin Aziraphalen olemuksessa pehmeni. “Jos sinä olet huolissasi järjestelyistä, niin älä suotta: sänky on tietenkin kokonaan sinun. Sinä tiedät etten minä välitä nukkumisesta.”
Crowley tiesi sen, samalla tavalla kuin hän tiesi että myös hänen yöunensa tulisivat olemaan mennyttä niin kauan kuin Aziraphale olisi viereisessä huoneessa, kirjaimellisesti valvomassa hänen untaan. Kaikeksi onneksi asiaan oli helppo ratkaisu, nimittäin hänen työsopimukseensa kuului oma huone päärakennuksen yläkerrasta. Hän voisi vedota siihen että halusi olla lähempänä Warlockia, lähempänä varsinaista tehtäväänsä, ja Aziraphale ymmärtäisi varmasti. Ei ollut mitään syytä lähteä leikkimään sillä samalla tulella johon hän oli polttanut näppinsä niin monta kertaa aiemmin.
“Hienoa”, tuli ulos hänen suustaan sen kaiken sijaan. “Myöhemmin sitten.”
Päivän kiintiö itsesabotaasista enää loppusilausta vailla, Crowleyn ei auttanut muu kuin mennä tapaamaan Antikristusta.
*
Ennen kohtaamista Warlockin kanssa Crowley oli elätellyt alkukantaista pelkoa siitä, että jonkin ihmeen kaupalla tämä muistaisi hänet viiden vuoden takaa, tunnistaen hänet siksi nimenomaiseksi demoniksi joka oli kiidättänyt Bentleytä halki maaseudun ja kironnut Helvetin alimpaan, no, Helvettiin, samalla kun arvon Maailmantuhoaja oli poukkoillut pajukorissa auton takapenkillä. Eikä se ollut edes pahimmasta päästä mitä sen yön tapahtumiin tuli. Muksu ei ollut enää läsnä sillä puhelinkioskilla josta hän oli ottaa pirauttanut Aziraphalelle, mutta silti osa Crowleystä kammoksui sitä mahdollisuutta että tämä aavistaisi hänen paljastaneen Taivaan edustajalle koko pirullisen suunnitelma maailman päättämiseksi ennen kuin se oli ehtinyt ollut käynnissä kahta tuntiakaan.
Kaikeksi onneksi pelko osoittautui kuitenkin turhaksi. Warlock Dowling oli nappisilmäinen, moppitukkainen ja hyvin, hyvin inhimillisen oloinen pikkupoika, jonka sillä hetkellä demonisin ominaisuus oli tämän ankoin kuvioitu pusero. Warlock pesi mukisematta kädet ja hampaat kun käskettiin, siivosi lelunsa ilman kehotusta eikä milloinkaan vängännyt vastaan nukkumaanmenoajasta. Itse asiassa poika käyttäytyi niin mallikkaasti koko ensimmäisen viikon, että Crowley alkoi tosissaan pohtia oliko se epäonninen yö vuosia aiemmin ollut sittenkin vain harhaa, jonka hänen alituisen paljastumisen pelossa elämisestä viimein ratkenneet aivonsa olivat keksineet kyhätä. Loppujen lopuksi hänen mielikuvituksensa oli sekä hänen paras aseensa että hänen pahin vihollisensa, ja oudompiakin asioita oli tapahtunut.
Kahdeksantena päivänä hän kuitenkin yllätti Warlockin kun tämä yritti ujuttaa pihalammesta pyydystettyä rupikonnaa isänsä kalleimpaan kenkäpariin. Konnan loikkiessa karkuun Crowley nuhteli poikaa tovin, ja selitti sitten kuinka seuraavalla kerralla tarkoitukseen kannatti ehdottomasti käyttää mutaa tai sammalta minkään elävän sijaan, ne kun eivät olleet vaarassa karata ennen halutun lopputuloksen saavuttamista. Sen jälkeen hän opetti Warlockia valmistamaan perinteisen ritsan ja sitten ampumaan sillä suurlähetystön kasvimaalle kuokkimaan laskeutuvia lintuja.
He tulivat loistavasti juttuun siitä eteenpäin.
*
Kuten olettaa saattaa, pienessä työyhteisössä juorut levisivät nopeasti. Heidän saapumisestaan oli kulunut tuskin kuukautta kun kaikki henkilökunnan jäsenet autonkuljettajasta vakituiseen roskakuskiin tiesivät hoitajar Ashtorethin ja veli Francisin avioliitosta. Luonnollisesti he talouden uusimpina tulokkaina olivat omiaan herättämään uteliaisuutta, mutta mikäli Crowley olisi osannut arvata kuinka paljon siitä kohdistui nimenomaan heidän väitettyyn suhteeseensa, olisi hän harkinnut sanomisiaan kahdesti.
Pohjimmiltaan koko jupakassa oli kyse niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin nimistä. Ensinnäkin
veli Francis oli kovin poikkeuksellinen titteli avioituneelle puutarhurille. Toisekseen kukaan ei ollut aivan varma oliko Ashtoreth arvon hoitajattaren etu-, -suku vai peräti tyttönimi, siinä missä Crowleyn ikijäätiköihin verrannollinen aura esti ketään kysymästä häneltä asiasta suoraan.
Palveltuaan talossa kuukauden Crowley oli juuri laittanut Warlockin nukkumaan ja oli kulkemassa porrastasanteen poikki, kun hän kuuli taloudenhoitajan keskustelevan alhaalla aulassa siivoojan kanssa.
“Carol sanoi kuulleensa jostakin, että he tapasivat luostarissa”, taloudenhoitaja supisi parhaillaan. “Munkki ja nunna rakastumassa toisiinsa… Voit vain kuvitella mikä skandaali siitä syntyi, joten lopulta he karkasivat yhdessä. Siksi heillä ei ole sormuksia – koska he ovat jo Herran morsiamia, tai siis ainakin se nainen on.”
Aulassa kaikui epäuskoinen poksahdus, kun siivoojan puhaltama purkkapallo puhkesi. “Enpä tiedä”, tämä sanoi. “Oletko varma ettei Carol ole vain nähnyt Sound of Musicia vähän turhan monta kertaa?”
Kanavoimalla ripauksen demonista energiaa Crowley varmisti, että kummankin työunivormu värjäytyisi seuraavalla kerralla pesussa, poistuen sitten paikalta ilman että hänen korkonsa kopisivat parkettia vasten. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli mennä kertomaan Aziraphalelle kuinka häntä oli juuri kehdattu verrata hitto soikoon nunnaan, vieläpä siihen laulavaan jota Gabriel kuuleman mukaan niin ihannoi. Mutta kun Crowley sitten kuvitteli itsensä selittämässä tälle kuinka yleisen mielipiteen mukaan he olivat kääntäneet selkänsä Taivasten valtakunnalle ja Kaikkivaltiaalle toistensa tähden, eläen nyt onnellisesti synnissä, hän… päättikin olla tekemättä niin. Ei ollut syytä keikuttaa venettä, varsinkaan nyt kun koko järjestely rullasi varsin mukavasti.
Itse asiassa yllättävänkin mukavasti jos rehellisiä oltiin. Aziraphalen ensireaktiosta johtuen Crowley oli olettanut että tällä kestäisi paljon pidempään tulla sinuiksi valheen kanssa ja että sittenkin kun niin tapahtuisi, Aziraphalen panos sen ylläpitämiseen tulisi olemaan samalla tasolla kuin tämän panos puutarhan varsinaiseen hoitoon, eli kerrassaan olematon. Näemmä Aziraphale oli kuitenkin tarvinnut ainoastaan yhden yön alkujärkytyksestä selviytymiseen ja oli jo seuraavana aamuna odottanut häntä hymyillen ja teepannu kuumana sillä hetkellä kun Crowley oli suvainnut ryömiä ulos mökin pikkuruisesta makuuhuoneesta. Hänen tehdessään myöhemmin lähtöä Warlockin luo oli Aziraphale jälleen vaatinut auttaa hänelle Ashtorethin takin ylle ja oikonut vielä sen rypyt hänen puolestaan, ikään kuin Crowley kuudentuhannen erinäisissä retkuissa vietetyn vuoden jälkeen olisi äkisti unohtanut miten vaatteiden oli tarkoitus toimia. Hän oli kuluttanut koko loppuiltapäivän opiskellen Warlockin kanssa aapista, unohtuen aika ajoin siinä määrin miettimään Aziraphalen käsiä pyyhkimässä pitkin omiaan, että hän oli vahingossa opastanut S:n olevan yhtä kuin syleily pimeyden prinssille sopivamman suolistuksen tai saastan sijaan.
Ennen asettumista samaan kaupunkiin Crowley oli saanut olla tyytyväinen mikäli hän näki Aziraphalea kerran kymmenessä vuodessa. Nyt he jakoivat huomattavasti Lontootakin pienemmän alueen joka ikinen päivä, yhteisestä kylpyhuoneesta puhumattakaan (jota kumpikaan heistä ei tosin tarvinnut, paitsi Crowley tarkistaakseen huulipunansa). Iltaisin hän käpertyi papiljotit päässä yksin isoon vuoteeseen ja seurasi raolleen jätetyn oven raosta kuinka Aziraphalen hahmo häivähti ajoittain sen ohi kirja kädessä, hyräillen erinäisiä sinfonioita jotka Crowley toisinaan tunnisti sellaisiksi joiden ensiesitykseen he olivat osallistuneet yhdessä. Crowleyllä ei ollut asiasta varsinaisesta kokemusta, mutta hän ei voinut kiistää etteikö se kaikki olisi ollut hyvin kodikasta. Se oli myös välttämätöntä valhetta, jonka tarkoitus oli pitää heidät molemmat Dowlingien palkkalistoilla ja maapallo pyörimässä vastaisuudessakin. Pelkkä ajatus sai hänen ohimonsa jomottamaan muustakin kuin niiden ja tyynyn väliin painautuvista papiljoteista.
Eräänä iltapäivänä he olivat ulkona, missä Warlock maalasi sormivärein samalla kun Crowley yritti parhaillaan kuvailla sitä miltä taivas tulisi näyttämään lopun aikojen ollessa käsillä, hornan liekkien lipoessa jo horisonttia. Warlock oli juuri hahmottelemassa hohkaavana kiehuvaa merta paperille kun Aziraphale livahti heidän seuraansa ruusupuskien lomasta ja alkoi puolestaan kohkata siitä miten kaunis luonto oli ollessaan kukassa, miten se tuli ehdottomasti säilyttää koskemattomana ja puhtaana ajasta iäisyyteen. Litania oli korkeampaa propagandaa parhaimmillaan, sillä päivä ei ollut erityisen kaunis saati selkeä, vaan lupaili lähinnä tihkua. Crowley oli juuri kohentanut aurinkolasejaan kun hän huomasi Warlockin vilkuilevan niitä.
“Miksi sinulla on nuo aina?” poika kysyi. Crowley tunsi pienen sormen hipaisevan poskipäätään niiden tökätessä lasien sankaa. “Mark Thompsonin setä on salaisessa palvelussa ja hän sanoo, että ainoastaan agentit käyttävät aurinkolaseja jatkuvasti. Oletko sinäkin agentti, hoitajatar?”
“Kyllä”, Crowley mutisi, “nimittäin pahuuden.”
“No mutta Warlock”, Aziraphale puolestaan torui hersyvällä maalaisnuotillaan, “on epäkohteliasta kysyä jotakin noin suoraan, varsinkin hienolta naiselta.”
“Höpöhöpö.” Crowley oli kiitollinen siitä, että näemmä jokin osa hänestä osasi jo sitä nykyä laittaa veli Francisille automaattisesti vastaan jokaisessa kiistakapulassa, sillä muuten hän olisi tuskin saanut muodostettua edes vaivaista vokaalia. Hieno nainen – hänkö? “Kysy aina kun haluat. Pienessä uteliaisuudessa ei koskaan ole ollut mitään pahaa.”
Warlock nyökkäsi kuuliaisesti. “Joten miksi sinulla on ne?”
“Koska minulla on herkät silmät. Valo saa ne särkemään ja tekee ne punaisiksi. Siksi minä en koskaan näytä niitä kenellekään.”
“Mutta veli Francis näkee ne joskus, eikö?”
Se ilo mitä Crowley oli tuntenut Warlockin kuunneltua ennemmin häntä kuin Aziraphalea haihtui kuin tuhka tuuleen. Tarkemmin ajateltuna hän oli valmis ottamaan takaisin kaikki sanansa uteliaisuuden hyödyistä.
Aziraphale myhäili. “Kyllä.” Jostakin majavanhampaiden ja pulisonkien takaa pilkahti hetkeksi jotakin paljon aidompaa tämän vilkaistessa häntä. “Ne ovat erittäin kauniit silmät.”
Warlock oli kenties vasta viiden, mutta jo nyt tämä hallitsi täydellisen silmienpyöräytyksen. Myös Crowleyllä oli vaikeuksia hallita ilmettään, joskin täysin eri syistä. Kaikeksi onneksi rouva Dowlingin ilmestyi juuri silloin talon puutarhaan avautuville parioville ja huhuili poikaansa päivälliselle.
Warlockin pyrähtäessä juoksuun he nousivat Aziraphalen kanssa hitaammin jaloilleen. Crowley koki tarpeelliseksi vältellä tämän katsetta vielä tovin ja niinpä hän tuli huomanneeksi, että herra Dowling oli nyt liittynyt vaimonsa seuraan. Odottaessaan Warlockia molemmat vaikuttivat tarkkailevan heitä.
Nähtävästi hän oli heistä kahdesta ainut joka oli huomannut asian, sillä kun Crowley viimein kääntyi takaisin Aziraphalen puoleen, hän löysi tämän tuijottamasta edelleen itseään. Jokin sai tämän suupielen nykimään. “Mitä?” Crowley tiukkasi. “Onko minulla naamassa jotakin?”
“Itse asiassa on”, ja tällä kertaa Aziraphale virnisti avoimesti, se ryökäle. “Sormiväriä, ellen pahasti erehdy. Juurikin… tuossa.”
Aziraphalen peukalo pyyhkäisi hänen poskensa poikki. Vaikutus oli välitön: Crowleyn iho iski kipinää kuin legendaarinen palava pensas ja oli vähällä ettei hän roihahtanut kauttaaltaan liekkeihin ja alkanut horista kielillä. Siinä vaiheessa kun hän kykeni jälleen tajuamaan ympäröivästä maailmasta jotakin, Aziraphale oli jo laskenut kätensä ja tarkasteli työnsä jälkeä silminnähden tyytyväisenä, lausuen: “Noin, kaikki kunnossa.”
Luonnollisesti Crowley oli kaikkea muuta kuin. Samaan aikaan hän kuitenkin tunsi Dowlingien katseet kun ne kirjaimellisesti porasivat juorunnälkäistä reikää hänen selkäänsä. Hän saattoi olla kaivamassa omaa hautaansa, mutta yhä nytkin, polviaan myöten tuon itseaiheutetun katastrofin ravassa, osa hänestä ei voinut vastustaa kiusausta. Samapa siis tuo, Crowley tuumasi: jos ihmiset kerran halusivat Ashtorethin nakkaavan väitetyn nunnankaapunsa rippeet roviolle ja syleilevän Kadotusta kielletyn rakkauden tähden, niin anti mennä. Mehukas valhe oli aina parempi kuin masentava totuus.
Crowley otti vuorostaan askeleen kohti Aziraphalea, seisahtuen niin lähelle että talolta katsottuna heidän olisi voinut kuvitella pitelevän toisiaan kädestä. “Tiedätkös, liittyen siihen mitä sinä sanoit aiemmin, niin minäkin satun pitämään niistä.”
“Silmistäsikö?” Aziraphale ihmetteli.
“Ääh, älä ole typerä.
Sinun silmistäsi tietenkin.“ Edes veli Francisin kasvoilla niiden tuikkeesta ei voinut erehtyä. “Ne ovat mukavan ilmeikkäät ja… ja sillä tavalla kirkkaat. Kuin joet keväällä juuri kun jäät ovat lähteneet.”
Hänen ei ehdottomasti ollut kuulunut sanoa jälkimmäistä asiaa ääneen. Itse asiassa ennen kuin hän kuuli sanat omasta suustaan, Crowley ei ollut edes tiennyt omaavansa moista mielipidettä. Ashtorethin ääni ei suinkaan auttanut, vaan antoi vielä jokseenkin pelastettavissa olevalle tunnustukselle auttamattomasti tuomitun sävyn.
Aziraphale räpytteli mainittuja silmiä useaan otteeseen, suu pudonneena auki. Sitten se kaareutui pieneen, yksityiseen hymyyn ja Aziraphale tiputti katseensa maahan. Crowleyn sydän löysi odottamatta uuden asuinsijan hänen kurkustaan.
Juuri silloin Aziraphale tuli huomanneeksi heidän yleisönsä kuistilla. Tämä säpsähti kumisaappaitaan myöten, ikään kuin koko Taivaallinen ykkösketju olisi seissyt heitä siellä vahtaamassa.
“Pelkkiä ihmisiä”, Crowley kiirehti vakuuttamaan, koskettaen Aziraphalen hihaa vetääkseen tämän huomion takaisin itseensä. “Kuten olemme mekin, muistatko? Pelkkää lihaa ja verta. Täysi oikeus turista vähän pehmoisia pomojen silmien alla.”
Kyseisen ajatuksen olisi voinut kuvitella tarjoavan helpotusta, mutta jostakin syystä vaikutus ei ollut toivotunlainen; kääntyessään takaisin hänen puoleensa Aziraphale hymyili jälleen, mutta tällä kertaa eleessä oli ontto kaiku. “Aivan niin. Kiitos, kultaseni.” Aziraphale otti Crowleyn käden omiensa väliin ja puristi sitä pikaisesti. “Minun on parasta mennä jatkamaan töitä. Nähdään myöhemmin illallisella.”
Vastausta odottamatta Aziraphalen sukelsi jälleen ruusupuskien uumeniin. Crowley jäi seisomaan tuomionpäivän lapsellisten luonnoksien keskelle, poski ja sormenpäät kihelmöiden kuin ne olisi juuri tuikattu rikkiin.
*
Kolmen Dowlingien luona vietetyn kuukauden jälkeen Crowley ja Aziraphale tapasivat toisensa Lontoossa. Heidän alkuperäiseen sopimukseensa kuului, että tasaisin väliajoin he keskustelisivat suunnitelman edistymisestä ja Warlockin kehityksestä. Mikään ei varsinaisesti pakottanut heitä tekemään niin talouden ulkopuolella – itse asiassa olisi voinut kuvitella, että koska he asuivat nyt saman katon alla, he olisivat yhtä hyvin voineet vaihtaa muistiinpanoja sohvapöydän yli sen sijaan että raahautuivat useita kymmeniä kilometrejä toisaalle niin tehdäkseen. Ennen palkkautumista Aziraphale oli kuitenkin ollut vakaasti sitä mieltä, että tapaaminen ulkomaailmassa soi jonkinlaista lisäturvaa heidän peiterooleilleen. Crowley ei ollut juuri jaksanut väittää vastaan; hänestä oli helpottavaa pitää edes jokin osa-alue arjestaan armageddonista vapaana vyöhykkeenä, vaikka tuo alue kuuluikin käytännössä täysin toiselle henkilölle.
Aziraphale nökötti jo heidän vakiopöydässään British Museumin kahviossa kun Crowley raahusti paikalle kahvikuppi kourassa. Hänen istuessaan alas tämä vilkuili pitelemänsä sanomalehden takaa ympäriinsä kuin paraskin tusinapokkarin vakooja, ennen kuin lopulta suvaitsi taitella aviisin kasaan. Crowley pani merkille tämän nenällä killuvat lukulasit, jotakin mitä veli Francis ei koskaan käyttänyt ja Aziraphale sitäkin useammin. “Sinä olet varma ettei sinua seurattu?” Aziraphale kysyi.
“Kyllä, enkeli, minä olen varma.” Pöydän alla Crowley nyki vaivihkaa farkkujaan. Koska kyseiset tapaamiset sijoittuivat Dowlingien huushollin ulkopuolelle, oli ainoastaan loogista että he ilmestyivät sinne omina itsenään. Housujen pukeminen samaisena aamuna usean hameessa vietetyn kuukauden jälkeen oli ollut vähintäänkin mielenkiintoinen kokemus, jotakin minkä toistamista hän ei odottanut innolla seuraavan kolmen kuukauden kuluttua. Samalla tavalla hän oli alituisen tietoinen hiuksistaan, jotka oli nyt sutaistu pelkälle hätäiselle nutturalle Ashtorethin yleensä niin huolitellun kampauksen sijaan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Crowley tunsi olonsa vieraaksi itseluomansa haarniskan sisällä.
Ikään kuin se ei olisi ollut tarpeeksi, koko hemmetin kahvila ahdisti häntä. Tila oli turhan avara ollakseen kotoisa (toisin kuin eräs mökki tai kirjakauppa, kuiskasi ääni Crowleyn takaraivossa) ja kaikkialla heidän ympärillään valkea seinät kurkottivat loputtoman oloisesti kohti korkeuksissa häämöttävää kattoa. Näky muistutti Crowleytä turhan paljon Taivaasta, tai ainakin siitä vähästä mitä hän enää siitä muisti. Ainut syy miksi he ylipäätään vielä tapasivat siellä oli se, että paikka tarjoili Aziraphalen mielestä erityisen hyviä mozzarellaleipiä.
Juuri nyt kyseisestä leivästä oli jäljellä yli puolet pöydällä olevalla lautasella. Hiljalleen härskiintyvän juustorasvan äärellä Crowleyn mieli synkkeni entisestään; Aziraphale vailla ruokahalua ei koskaan tiennyt hyvää.
“Sinä tiedät, että meidän pitää olla varovaisia”, Aziraphale sanoi. “Jos kumpikaan meidän puolistamme saisi tietää –”
“He eivät saa.” Vasta eilen he olivat kaikki kolme istuneet puutarhavajan edustalla keskelle kirkasta päivää, samalla kun Aziraphale oli opettanut Warlockia syöttämään pihapiirin oravia kädestä. Vasta eilen Aziraphale oli poiminut Crowleyn hiuksista sinne eksyneen neulasen. Näemmä tänään kaikki oli taas pelkkää herranpelkoa ja tulikiveä. “Oli miten oli, minä en ymmärrä miksi sinä olet tästä niin huolissasi. Sinun esimiehesi sentään tietävät sinun yrittävän käännyttää poikaa – jos minun pomoni saisivat kuulla että minä olen edes
maininnut hänestä yhdelle teistä, Saatana tietää mitä he tekisivät minulle.”
Ruudullisen rusetin suojissa Aziraphalen aataminomena nytkähti. Tämä otti lasit nenältään ja pyyhki niiden linssit puhtaaksi olemattomasta liasta. “Harkitsitko sinä koskaan, että et kertoisi siitä minulle?” tämä kysyi yllättäen, kun lasit olivat jälleen paikallaan. “Antikristuksen tulosta maan päälle, tarkoitan.”
“En.”
“Miksi et? Sinä olet
demoni, Crowley. Sinun on tarkoitus valehdella näistä asioista!”
Yleensä Crowley piti siitä tavasta jolla Aziraphale lausui hänen nimensä. Juuri nyt se herätti hänessä halun tarttua tämän typeriin rilleihin ja paiskata ne lähimpään seinään. “En tiedä”, Crowley sanoi, vääntelehtien tuolillaan. “Se ei kai vain tullut mieleen. Minä kerron sinulle yleensä kaiken.”
“Et kaikkea.”
Se pysäytti vääntelehtimisen välittömästi. “Älä sano että tässä on taas kyse siitä helkutin vihkivedestä. Minä olen jo pyytänyt sitä anteeksi, mitä muuta sinä oikein haluat?!”
“Minä haluan sinun olevan varovainen!” Haeskeltuaan näkyvästi jotakin tekemistä käsilleen, Aziraphale tarttui lopulta pöydällä lojuvaan servettiin ja taputteli sillä raivokkaasti suutaan. Paperin väistyessä tämän suipistuneilla huulilla oli tyly kare. “Tiedätkö, ehkä tämä ei sittenkään ollut niin hyvä idea.”
Aziraphale saattoi puhua senpäiväisestä tapaamisesta. Yhtä hyvin tämä saattoi tarkoittaa heidän suunnitelmaansa vahtia Warlockia tai kenties jopa koko vuosisatoja kestänyttä Järjestelyä. Juuri sillä hetkellä erotuksella ei ollut mitään väliä. Halli moninkertaisti kirskahduksen äänen kun Crowley sysäsi tuolinsa taakse. “Hyvä on. Jos sinä haluat vain seurata sivusta kuinka koko maailma luisuu kohti loppua tekemättä mitään, niin anna mennä. Mutta turha tulla itkemään minulle sitten kun kaikki tämä –” Crowley huitoi kohti mozzarellaleipää, sitten koko museota “– haihtuu savuna ilmaan!”
Marssiessaan ulos häneltä ei jäänyt huomiotta, että tälläkään kertaa, aivan kuten hänen saapuessaan, Aziraphale ei tehnyt minkäänlaista elettä hänen takkinsa suhteen.
Huono puoli dramaattisessa poistumisessa oli tietenkin se, että sen suoritettuaan ja aikansa kihistyään Crowleyn piti palata mökkiin jonka hän jakoi Aziraphalen kanssa. Loihdittuaan papiljotit tukkaansa hän ryömi sänkyyn ja sammutti valot, vain heittelehtiäkseen sitten toista tuntia hereillä pimeässä huoneessa, liian kiihtyneenä nukkuakseen. Crowley mietti mitä tapahtuisi kun Aziraphale palaisi takaisin. Hän mietti mitä tapahtuisi mikäli niin ei kävisikään.
Puolenyön aikaan mökin ovi kävi. Sen sijaan, että Aziraphalen askeleet olisivat kulkeneet kirjahyllyn suuntaan kuten ne yleensä tekivät siihen aikaan vuorokaudesta, ne kuuluivatkin tulevan makuuhuoneen oven taakse. Hetken hiljaisuus, jonka aikana Crowley pidätti huomaamatta hengitystään, mutta sitten:
“Cr– Ashtoreth?” Aziraphalen ääni oli varovainen, aivan toista kuin aiemmin päivällä. Ovenraon läpi Crowley erotti kaistaleen veli Francisin lemmikinsinistä rusettia ja lierin tämän käsissä pitelemästä hatusta. “Oletko sinä siellä?”
“Mm-m”, Crowley vastasi, esittäen nukkuvaa, vaikka hän ei koskaan eläessään ollut ollut enemmän hereillä.
“Ah.” Hän saattoi olla väärässä, mutta kuulosti siltä kuin Aziraphale olisi huokaissut helpottuneesti. “Minä halusin vain varmistaa. Hyvää yötä sitten, kultaseni”, tämä lisäsi, niin hiljaa että Crowleyn oli pinnisteltävä kuullakseen. “Nuku hyvin.”
Crowley päätti saaneensa tarpeeksi kyseisestä päivästä, kenties jopa koko vuosikymmenestä. Hän antoi unen viedä itsensä mukanaan.
