Ficin nimi: Viskinmakuinen suudelma
Kirjoittaja: Thelina
Fandom: Kaksosauringot
Tyylilaji: Romance, fluff, pieni hurt/comfort
Ikäraja: S
Paritus: Corildon/Aleia
Yhteenveto: ”Et sinä ole minua menettämässä. Olen tässä, jos vain haluat.”Vastuunvapaus: Kunnia kaikesta Erika Vikin luomasta ja hänen kirjoissaan esiintyvistä tapahtumista kuuluu hänelle.
A/N: Tämä on
LillaMyylle, joka on
salainen ystäväni! Vaikka hänellä oli monta hyvää toivetta, niin pakkohan minun oli valita tämä meidän yhteinen innostus eli Corildon/Aleia! Tässä pieni palanen, joka sijoittuu Kaksosauringot -trilogian toisen kirjan alkuun. Tässä on siis sovitettu kirjan tapahtumiin uudenlainen kohtaus, moni yksityiskohta on kuitenkin kuten kirjassa tapahtui. Näin se olisi silti voinut mennä...
Viskinmakuinen suudelma”Anna anteeksi, Corildon!” Aleia huusi harppoessaan seleesin perässä alas portaita kohti tämän hyttiä. Hän ei todellakaan ollut halunnut saada tällaista tuhoa aikaan. Tarkoituksena oli vain ollut saada Corildon kuuntelemaan ja päästä eroon viskistä, jota oli tähänastisen matkan aikana kulunut jo enemmän kuin laki salli. Tajuttuaan, ettei laivan kannelta kaaressa mereen lentävä esine suinkaan ollut Corildonin kirottu viskipullo vaan tämän kukkaro, oli kuitenkin ollut jo auttamatta liian myöhäistä korjata tilannetta.
Corildon ei kuunnellut häntä, paineli vain eteenpäin nyrkkiin puristuneet kädet heiluen.
Hänellä on kai syytäkin olla vihainen, Aleia mietti. Mutta niin oli Aleiallakin! Miksi Corildonin piti käyttäytyä kuin pahainen merimies, jonka matkaohjelmaan ei kuulunut muuta kuin viskiä ja viehättäviä seleesinaisia? Rehottavine partoineen hän oli ulkonäköä myöten aivan Seleesiaan seilaavien merikarhujen kaltainen. Ainoa asia, joka erotti hänet
Sorian aidoista kansimiehistä oli se, ettei hän tehnyt laivassa töitä.
”Corildon!” Aleia huudahti, kun mies yritti sulkea hytin oven hänen nenänsä edestä. ”Päästä minut!”
”Mitä sinä vielä haluat? Minulla ei ole enää muuta mereen heitettävää kuin vaatteeni ja pitäisin ne mieluummin ylläni, jos vain sopii.”
”Vaikuttaa kyllä siltä, että riisutkin ne melkoisen kernaasti. Cesi selitti minulle! Annat kenen tahansa seleesittären vietellä itsesi, ei tarvita kuin yksi hipaisu niskaan ja…”
”HILJAA!” Corildon karjaisi ja veti raollaan olevan oven kiinni. ”Älä puhu tuollaisista asioista, kun joku voi kuulla! Sinä et ole minusta vastuussa, etkä voi määrätä, miten saan viettää vapaa-aikani.”
Aleia tuijotti häntä silmät kyynelissä.
”En, mutta sinä en tunnu tajuavan, miten pahalta se minusta tuntuu.”
Corildon jähmettyi. Kellanvihreät silmät kipunoivat hämmästyksestä ja käsi eksyi vaivaantuneena haromaan takkuisina kiharoina hartioille valuvaa tukkaa.
”Mitä sinä tarkoitat?” hän lopulta kähähti.
”Etkö vieläkään tajua! Minä välitän sinusta ja sydämeni särkyy joka kerta, kun tajuan missä olet iltasi tai yösi viettänyt, viskinhuuruisena tai ei. Et vaivaudu edes huomaamaan minua ja se sattuu! Minä kaipaan sinua, Corildon. Luulin, että meistä oli tulossa läheisempiä, mutta olin kaiketi väärässä.”
Corildon tuijotti Aleiaa silmät suurina.
”Mutta… minä luulin että sinä ja Mateo…”
”Ei”, Aleia sanoi. ”Siitä ei olisi koskaan tullut mitään. Pidän Mateosta, mutta hän on kuin veli minulle, Corildon. Kuin veli.”
Corildon vajosi istumaan sängyn reunalle ja painoi kasvot käsiinsä. Kului monta minuuttia, muutama kyynel vierähti Aleian poskelle ja mies vain istui liikkumattomana hänen edessään, sanomatta mitään. Corildonin katkonainen huokaus rikkoi lopulta vaivaantuneen hiljaisuuden.
”Aleia. Olen anteeksipyynnön velkaa. Minä… kun tajusin kuinka paljon sinä merkitset minulle ja kun sitten näin sinut jatkuvasti hänen kanssaan… Olen ollut niin yksinäinen ja ajatus uudesta menetyksestä särki sydämeni. Ei ole niin kovin kauaa siitä kun Lena… ja sitten vielä sinäkin. Tai niin luulin.”
Aleia pujahti seleesin viereen ja antoi tämän kietoa käsivartensa ympärilleen.
”Et sinä ole minua menettämässä. Olen tässä, jos vain haluat.”
Aleia painoi poskensa vasten Corildonin paitaa ja tämä puristi häntä lähelleen, painaen huulensa kevyesti tytön päälaelle.
”Haluan”, mies kuiskasi käheästi. ”Enemmän kuin mitään muuta.”
”Vaikka heitin kaikki rahasi mereen?” Aleia kysyi ja nosti katseensa, pilke silmäkulmassa. Corildonin silmissä välähti huvittuneisuus.
”Jos vain edelleen kelpaan sinulle. Sitä paitsi, voimme sopia, että siinä meni palkkasi kevään ajalta. Silloin viskelit omia rahojasi, et minun”, Corildon sanoi.
Aleia nyökkäsi hyväksyvästi nauraen.
”Sovittu.”
Corildon tarttui häntä leuasta.
”Aleia… se punasilmäinen seleesitär jonka näit… Mitään ei tapahtunut.
Hän olisi kyllä halunnut, kuten arvasitkin, mutta minä… En saanut ajatuksiani irti sinusta, joten torjuin hänet. Joka kerta.”
Aleia katsoi Corildoniin, jonka silmät olivat vilpittömät ja kirkkaat.
”Eli kun hän lähti perääsi aina illallisen jälkeen…”
”Minulla oli täysi työ päästä hänestä eroon. Usko pois, hän osaa olla sinnikäs.”
”Mutta missä sitten olit öisin, kun näin sinun palaavan hytillesi vasta kauan sarastuksen jälkeen, kun minä olin jo matkalla aamiaiselle?” Aleia ihmetteli.
Corildon katsoi ulos hytin pyöreästä ikkunasta, josta näkyi harmaana vellovaa vettä ja pienen pieni kaistale taivasta.
”Kannella. Tunnustelin tuulta, katselin tähtiä, join viskiä... mitä vain, jottei olisi tarvinnut kohdata ikävöivää katsettasi. Luulin sen huokuvan kaipausta
häntä kohtaan. Mutta taisinkin olla väärässä.”
Seleesin keho hohkasi lämpöä, kun Aleia veti hänet halaukseen, puristaen ryppyistä paitakangasta tiukasti käsissään. Corildon silitti hänen selkäänsä varovaisin vedoin.
”Jok'ikinen katse oli tarkoitettu sinulle”, Aleia kuiskasi.
Corildon vetäytyi halauksesta hieman, vain lähestyäkseen Aleiaa uudella tavalla. Käsi eksyi tummanruskeisiin kiharoihin, silmät sulkeutuivat ja parta kutitti kasvoja, kun Aleia hymyili vasten Corildonin huulia. Sillä hetkellä Aleia ei tiennyt mitään parempaa, kuin seleesimiehen viskinmakuinen suudelma.
