Vuoksi ja luode vai kuvitelmaa | Neville/Susan | S

[hiddenben]

Nimi: Vuoksi ja luode vai kuvitelmaa
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: teini-ikäisen märkä unelma eli drama, angst, romance
Paritus: Neville/Susan (Neville/Hannah)
Haasteet: FF1000 sanalla potentiaali, Sana/kuva/lause10 #2 sanalla vuorovesi.
Yhteenveto: Kouluvuosina Neville huomaa saavansa itsensä kiinni kuvitelmasta. Se alkaa neljäntenä vuotena syksyn ensimmäisellä yrttitiedon tunnilla, kun Puuskupuh ja Rohkelikko kokoontuvat kasvihuone kahdeksaan.

A/N: En tiedä, mitä sanoisin tästä. Sain idean Nevillestä keräämässä vuoroveden jälkeensä jättämää levää ja tästä syntyi tällainen. Vähän synkkä, vähän toiveikas. Toivottavasti kuitenkin miellyttävä lukukokemus! Pohjaa tälle asetelmalle olen rakentanut aikaisemmissa Susan-ficeissäni, ja tämäkin ficci rakentaa omalla tavallaan Susanin tarinaa. Epävirallisia viittauksia tässä tekstissä on teksteihin Kasvukipuja (K18) sekä Yllättävän rohkea puuskupuhiksi (S). Muita Susan-ficcejä löytyy listauksestani.

Vuoksi ja luode vai kuvitelmaa

Potentiaali eli mahtotapa - - ilmaisee viestijän pitävän käsittelemäänsä asiaa mahdollisena tai todennäköisenä mutta ei varmana.


1

Aamun vasta sarastaessa Aberdeenin rannalla kuuluu vaimea poksahdus. Alkavan syksyn koleus on karkottanut aikaiset koiranulkoiluttajat meren ääreltä katujen suojaan, ja rannalle ilmiintynyt mies saa alueen itselleen.

Meri on karannut rantaviivaa jättäen jälkeensä punaruskeaa levää. Sitä Neville kerää kannelliseen muoviämpäriin – panssarilevä on erinomaista lannoitetta karviaiskiipijöille, jotka viidennen vuoden oppilaat saavat istuttaa heti ensimmäisellä yrttitiedon tunnillaan.

Kun ämpäri on puolillaan, Neville antaa ajatustensa karata. Panssarilevän punaruskea väri muistuttaa häntä Susanista, josta hän ei ole kuullut pitkään aikaan. Kunhan vain kaikki on hyvin, Neville miettii ja kurtistaa kulmiaan täyttäessään ämpärin suolavedellä.

Ajatukset Susanista eivät koskaan tunnu täysin katoavan. Silti ikävä yllättää Nevillen.

2

Kouluvuosina Neville huomaa saavansa itsensä kiinni kuvitelmasta. Se alkaa neljäntenä vuotena syksyn ensimmäisellä yrttitiedon tunnilla, kun Puuskupuh ja Rohkelikko kokoontuvat kasvihuone kahdeksaan.

”Bones ja Longbottom, tehkää yhteistyötä”, professori Verso käskyttää pitkän pöydän toisesta päästä ja he siirtyvät seisomaan vierekkäin työpöydän ääreen.

Susan hymyilee ujosti, Neville ei saa hymyä kasvoilleen vatsanpohjan peittäneen jännityksen takia. Olo helpottaa vasta, kun Neville joutuu selvittämään Susanin pitkät punaruskeat hiukset tiheäpiikkisen kärhämäkukan otteesta.

”Tämä voi sattua”, Neville varoittaa aloittaessaan.

”Ei se sattunut yhtään”, Susan sanoo vapauduttuaan. Se saa pienen hymyn ilmestymään Nevillen kasvoille – helpommin.

Sen jälkeen he lyöttäytyvät yhteen jokaisella yrttitiedon tunnilla. Silloin myös kuvitelma alkaa.



3

Kuvitelmassa Neville uskaltaa puhua Susanille kaikesta: kuinka professori Verso kannustaa häntä kehittymään yrttitiedossa ja kuinka Verso oli kertonut hänestä jopa professori Vauhkomielelle, mitä Nevillen isoäiti ei ollut meinannut uskoa siitä kuullessaan. Hän uskaltaa paljastaa osaavansa ulkoa kaikki Kohtalottaret-yhtyeen uusimman julkaisun laulujen sanat.

Susan ei tuomitse paljastuksista yhtäkään, kuuntelee vain. Sitten hän kertoo omia salaisuuksiaan Nevillelle, jolle kukaan ei ole koskaan aikaisemmin uskoutunut niin kuin Susan kuvitelmassa tekee.

Todellisuudessa he puhuvat kasvihuone kahdeksassa multien vaihtamisesta, kolmivelhoturnajaisista, vieraiden koulujen kulttuurieroista ja siitä, miten professori Vauhkomielen tunnit ovat samanaikaisesti pelottavia ja jännittäviä.

Mitään kovin henkilökohtaista Neville ei koskaan uskaltaudu kertomaan – eikä Susan kysy.

4

Kun professori McGarmiwa kertoo joulutanssiaisista, Nevillen miettii heti Susania.

Susanin kanssa Neville uskaltaisi kävellä käsikynkässä Suureen saliin, tanssia ja juoda boolia. Kuvitelmassa se ainakin on helppoa – ehkä se olisi helppoa myös oikeassa elämässä.

Hänen pitää vain kysyä. Heti seuraavalla yrttitiedon tunnilla.

”Hei”, sanoo Susan riisuessaan käsistään kirkkaankeltaiset talvihansikkaat.
”Hei”, sanoo Neville ja keskittää katseensa toivonmykkyrään, joka piilottelee kauniita talvikukkia kovan kuorensa sisällä.

Sanoja on mahdotonta saada ulos, mutta lopulta, tunnin viimeisillä minuuteilla:

”Tiedätkö jo, kenen kanssa menet tanssiaisiin?”
”En”, Susan välttelee Nevillen katsetta. ”Entä sinä?”
”En minäkään.”

Samana iltana Neville pyytää ensin Hermionea parikseen tanssiaisiin, sitten Ginnyä tietämättä oikein miksi.



5

Viidentenä vuotena kuvitelma muuttuu uskaliaammaksi: Neville uskaltaa pyytää Susania treffeille Tylyahoon, tarjota kermakaljan ja napata tytön talvikaapunsa alle lumihiutaleiden tarttuessa Susanin punaruskeaan lettiin.

Susan nauraa Nevillen kertomuksille tämän kesäisistä seikkailuista Saksassa ja esittelee Nevillen talvilomalla tädilleen. He suutelevat ensimmäisen kerran uudenvuodenaattona ja vaihtavat salassa suudelmia hakiessaan lisää multaa kasvihuone kahdeksan takaa. Kukaan ei tiedä, että he seurustelevat, mutta Susan ja Neville eivät tarvitse muita ollakseen onnellisia yhdessä.

Kuvitelma ottaa alleen siivet, ja Pimennon painostaessa koko Tylypahkaa, mutta erityisesti Rohkelikkoa, Neville pakenee yhä syvemmälle kuvitelmaansa.

Tosielämässä Neville haluaisi harjoitella Harryn opettamia loitsuja Tarvehuoneessa yhdessä Susanin kanssa, mutta ei uskalla kysyä – taaskaan.

6

Joskus Nevillen on vaikea erottaa, mikä keskustelu on ollut osa kuvitelmaa ja mikä ei. Kun he kerran yrttitiedon tunnin jälkeen kävelevät kasvihuoneilta Suureen saliin, Neville kysyy:

”Muistatko sen haiskun, johon kerroin törmänneeni metsässä?”

Susanin katse kertoo, ettei Neville ole koskaan puhunutkaan haiskuista, saati sitten kertonut mitään henkilökohtaista. Neville takeltelee, pahoittelee, tiputtaa kirjansa ja tekee täyskäännöksen. Onneksi Susan ei säikähdä Nevillen outoa käytöstä, sillä seuraavana päivänä Tarvehuoneessa –

”Harjoitellaanko yhdessä?”

ja se saa Nevillen miettimään: ehkä kuvitelma jonain päivänä voisikin muuttua todeksi.

Hyvänolontunne leviää päälaelta varpaisiin, kun Neville saa nyökätä Susanille. Muut kaartilaiset asettuvat harjoittelemaan heidän ympärilleen, mutta Neville näkee vain Susanin.



7

Kumpikaan ei kuitenkaan koskaan tee aloitetta.

Kuvitelma elää omaa elämäänsä. Siinä Neville miettii jo, mistä he ostaisivat talon, missä päin Iso-Britanniaa maa on rehevintä ja parhainta kasvimaalle. Neville ja Susan jakavat jälkiruokia, ratkovat sudokuja jästikahviloissa ja rakastelevat.

Kuvitelmassa heillä on menneisyys ja tulevaisuus.

Todellisuudessa kumpikin on yksin.

Susan muuttuu yhä hiljaisemmaksi kuolonsyöjien otteen vahvistuessa taikamaailmasta. Kun Neville kuulee Susanin tädin kuolleen (sen, jonka Neville oppii tuntemaan kuvitelmassa), hän pahoittelee, mutta ei uskalla sulkea Susania halaukseen, kuten kuvitelmassa tekisi.

Lopulta Nevillekin hiljenee, kun ei tiedä, miten selittäisi, että hän on joutunut elämään koko elämänsä ilman vanhempiaan – että heillä on paljonkin yhteistä.

8

Seitsemäntenä vuotena Neville luopuu kuvitelmastaan. Hän luovuttaa, koska todellisuus on liian karu tukeakseen unelmaa. Neville sulkee kuvitellun kotitalon ovet, heittää avaimen suohon, yrittää pyyhkiä mielestään kaikki ne kuvitellut suudelmat, orgasmit ja aina sovintoon päättyneet riidat.

Neville ja Susan pysyvät ystävinä, kohtaavat satunnaisesti Tarvehuoneessa kuolonsyöjäopettajia paetessaan ja paikkaavat toistensa haavoja. Yrttitiedon tunneilla he lyöttäytyvät edelleen pariksi, harjoittelevat S.U.P.E.R. –kokeisiin, vaikka molemmat ovat varmoja siitä, ettei kokeita tulla koskaan pitämään.

On melkein varmaa, ettei Susan ole koskaan ajatellut Nevilleä muuna kuin ystävänään. On melkein varmaa, että Neville on ollut kuvitelmansa kanssa yksin. Vain yksi kysymys:

”Pidätkö sinä Hannahista?”

saa Nevillen epäilemään vakuuttuneisuuttaan.


9

Kaikki kuitenkin päättyy ennen kuin ehtii alkaakaan. Kun Voldemort on kukistettu ja Neville on vetänyt Godricin miekan lajitteluhatusta, Susan katoaa Tylypahkan käytäviltä Nevillen huomaamatta eivätkä he tapaa kuin vasta vuotta myöhemmin, silloinkin sattumalta.

Siinä vaiheessa kuvitelma on jo alkanut muuttua muistoksi, teini-ikäisen märäksi unelmaksi.

Tavatessaan Neville uskaltautuu halaamaan Susania – nyt hän tuntee vain ystävyyttä naista kohtaan. Kahville pyytäminen ei jännitä eikä avoimen kutsun esittäminen tulla tervehtimään Cardiffin taikayliopistoon tunnu epämukavalta.

”Olet hyvä ystävä, Neville”, Susan sanoo, kun kahvit on juotu. ”Olen aina ajatellut niin.”

”Minäkin ajattelen niin sinusta”, Neville sanoo.

Hymy tulee yhtä helposti kuin neljännen vuoden ensimmäisellä yrttitiedon tunnilla.

10

Kuusi vuotta myöhemmin Aberdeenin rannalla Neville on kerännyt ämpärin täyteen panssarilevää. Hän istuu aallonmurtajalla ja antaa viileän tuulen eksyä villapaidan neulosten väliin.

Neville on lähes varma, ettei hänellä ja Susanilla koskaan ollut tulevaisuutta. Heillä on liian paljon taakkaa – kaksi rikkinäistä ei tiedä, miten kokonainen muodostetaan.

Neville on tyytyväinen elämäänsä Hannahin kanssa, iloinen yhdessä vietetyistä pyhistä ja kepeästä yhteiselosta. Ja silti –

hän huomaa kaipaavansa Susanin ystävyyttä, yhteisymmärrystä, keskusteluja yrttitiedon tulevaisuudesta. Jos aika ei olisi kulunut niin nopeasti tai jos Neville olisi vain uskaltautunut pyytämään Susania parikseen joulutanssiaisiin…

Olisiko hän nyt tässä?

Luultavasti.

Onnellisempana?

Ehkä.

Mutta sitä todellisuutta ei kannata alkaa kuvitella.

[Avaruuspiraatti]

Mutta sitä todellisuutta ei kannata alkaa kuvitella.

</3

Tämä oli kaunis ja haikea, vaikka samaan aikaan tässä oli myös omalla tavallaan jotain pahaenteistä ja pelottavaa. Jos Neville ei olisi Neville, tällaisesta kuvitelmiin uppoamisesta saisi ainekset vaikka minkälaiseen jännään trilleriin. Viimeinen raapale oli näitä kaikista kivuliain. Se on jotenkin kamalan surullista, että Neville selvästi yrittää itselleenkin vakuutella, että on onnellinen nykyiseen elämäänsä, mutta silti vanha kouluaikainen ihastus palaa mieleen. Mitä jos. Ehkä Neville ja Susan vielä joskus tapaisivat. Kiitos tästä!

[Vendela]

Sinun tekstejäsi on ilo lukea! Pidän todella paljon tavastasi kirjoittaa ja tässäkin oli paljon sellaista, että lukija sai olla skarppina, että mistä oikein puhutaan, onko kyseessä todellisuus vai kuvitelma. Tykkään

Kuten sanoit tuolla alussa itsekin, niin tämä tavallaan rakentaa Susan-tarinaa vaikka hänen ajatuksiaan ei päästä kuulemaan lainkaan. Se, että kaikki kuvataan Nevillen näkökulmasta on hienoa ja jättää aivan mielettömän kokoisia aukkoja Susanista, sillä koko ajan on muistettava, että nämä ovat Nevillen tulkintoja. Koska olen tätä Susan-sarjaasi seurannut, niin siksi tätä oli äärimmäisen mielenkiintoista lukea.

Kuvitelmat ja todellisuus, se miten ne sotkeutuivat Nevillen mielssä, oli uskomattoman hienosti kuvattua. Mielestäni Neville oli juuri oikea hahmo tällaiseen leikittelyyn. Tuolta rivien välistä pystyi lukemaan niin paljon sellaista, mitä et ollut kirjoittanut tähän auki. Mitä jos on äärimmäisen herkullista ja siitä on aina yhtä mukava lukea. Melkein toivoisin, että tämä jäisi tähän, vaikka samaan aikaan toivoisin, että saisin lukea aikuisten Nevillen ja Susanin kohtaamisesta uudelleen.

Kiitos tästä, nautin!

Vendela

[hiddenben]

Avaruuspiraatti, kivaa ja kiitos, että kommentoit! Tästä tuli ehkä vähän surullisempi kuin olin ajatellut, vaikka kuvitelma onkin tässä kuvastamassa Nevillen teini-ikäisyyttä ja aikuiseksi kasvamista, miten mielenkiinnot ja unelmat muuttuvat iän myötä. Toisaalta, koska kuvitelma Nevillen mielessä tuntui niin aidolta ja mahdolliselta, sitä on ehkä vaikea unohtaa aikuisenakin, koska älä jätä yhtään kiveä kääntämättä ja sen takia Susania on vaikea unohtaa – mitä jos kaikki olisikin paremmin Susanin kanssa, koska kuvitelmassakin kaikki oli paremmin? Sitten taas mietin, että rajoittaako kuvitelma enemmän kuin antaa, jos siitä ei voi luopua? Kiitos itsellesi kommentista ja ajatuksistasi

Vendela, on huippua, miten olet lukenut kai jokaisen Susan-ficcini läpi! On hurjan mukava kuulla, miten näet sarjan kokonaisuutena ja miten uudet ficit onnistuvat täyttämään (tai jättämään aukkoja) Susanin tarinaan. Kiitos, että jaksat kommentoida ja kertoa ajatuksiasi Ja tosiaan! Minullakin on vähän ristiriitaiset tunnelmat – tätä oli mukava kirjoittaa ja tykkään Susanin ja Nevillen kemiasta. Molemmissa on rohkelikkomaista rohkeutta ja samalla puuskupuheilla tyypillisiä piirteitä ja kirjoittaisin kaksikosta mielelläni lisää. Ja samalla ajattelen, että onko parempi jättää tämä kuvitelma tähän eikä antaa sille mahdollisuutta todellisuudessa? Jatkaa mitä jos -maailmassa. Saa nähdä, mihin päädyn Kiitos vielä!

[Vloom]

Tää oli niin ihanan haikea ja kaunis. Ja todellakin märkä unelma, love me some angst/romance. Nautin tästä paljon! Ja tää konsepti oli tosi samaistuttava myös kun välillä tulee aina haikailtua ihmisten perään ja pohdittua mitäjos mitäjos. Mutta kuten Neville totesi loppuun niin turha sitä on kuvitella, kannattaa keskittyä nykyisyyteen ja ottaa kaikki onni irti siitä mitä saa.

[Thelina]

Tämä oli todella hieno teksti. Tässä on ihanaa haikeutta ja on jotenkin todella Nevillemäistä, ettei hän koskaan uskalla lähestyä Susania muutoin kuin ystävänä. Tässä oli toiveikkaita hetkiä, jotka kuitenkin jotenkin valuivat Nevillen käsistä, kuten vaikka tuo tanssiaisiin pyytäminen. Mietin jo, että tekeeköhän Susan jossain vaiheessa aloitteen, mutta se olisi ollut liian helppoa. Jää vain se pieni mitä jos, monelle varmasti hyvin samaistuttava tunne (myös minulle). En ole lukenut noita muita Susan-tekstejäsi, pitäisi varmaan! Kiitos tästä, pidin kovasti ja on virkistävää lukea välillä muistakin henkilöistä, kuin niistä omista lemppareista, joita väistämättä tulee vähän suosittua luettavaa etsiessä.

[Kaarne]

Ah, Neville mainittu, meikä säntää paikalle. 

Tykkäsin tästä tosi paljon! Jotenkin tuollainen haaveellinen jossittelu ja myös sellaisen suloisen haavekuvan turvapaikaksi rakentaminen sopivat mielestäni hyvin Nevillelle, joka on samaan aikaan rohkea ja kömpelö ja herkkä ja vahva. Tavallaan ajattelen, että osin myös kunnioitus ja arvostus Susania kohtaan helposti estävät Nevilleä tekemästä aloitetta, koska hänellä tuskin on ollut kovin korkeaa itsetuntoa kouluaikoina. Mutta se on kyllä harmi, koska sinun kirjoittamasi Susan ja Neville sopisivat minusta oivallisesti yhteen!

Pidin tässä tuosta hiljalleen etenevästä rakenteesta ja Nevillen unelmien ja arjen rajojen hämärtymisestä. Tuo jossittelu varmasti voi oikeastikin tietyllä tavalla hiipiä arkeen, ja jos sitä jatkaa pitkään, ei ihme, että menevät kuvitelmat ja tosi sekaisin. Pidin myös siitä, kuinka kuvitelmat muuttuivat rohkeammaksi ja suuremmiksi iän myötä ja alkoivat sitten taas tulla kahlituiksi, kun Neville oppi itsehillintää ja toisaalta ehkä myös hyväksymään paremmin elämänsä sellaisena kuin se oli. Ja tykkään myös ajatella niin, että Hannahiakin Neville rakastaa. Ehkä se on sitten sellainen särmien puute, joka häntä vaivaa - Susanissa kun on sen ujon kuoren alla selvästi myös särmää.

Tuo lopun aallonmuurtajakohtaus oli hieno. Tykkään siitä, että aallonmurtaja on rajapinta myös Nevillen ajatuksissa: jossittelun päätepiste, ainakin hetkeksi. Ja viileä tuuli villapaidan lankojen lomassa oli kanssa hieno kuva, pysähdyin siihen!

Minäkin olen tykännyt kaikista Susan-sarjan teksteistä tähän mennessä, vaikka tästä nyt tulikin näemmä aika nevillepainotteinen kommentti. Odotan kuitenkin taas kerran innolla sarjan jatkoa! ♥

[hiddenben]

Ilahduttaa mielettömästi, että olette kommentoineet Valo, Thelina ja Nevilla!

Valo, näinhän se on! Mitä jos on enemmän tai vähemmän kaikille tuttu tunne, mutta kaikki eivät aina osaa irtautua siitä. Kiitos kommentistasi ja hurjan kiva, että tykkäsit tekstistä

Thelina, kivaa, että tulit lukemaan vähän vieraammistakin hahmoista! Tosiaan, Nevillellä olisi tässä vaikka kuinka monta mahdollisuutta edetä Susanin kanssa, mutta joko elämä, mitä jos tai ujous tuntuu aina menevän väliin. Se tuntuu jotenkin olevan osa teini-ikäisyyttä ja kasvamista, josta ehkä jossain vaiheessa kasvaa ulos! Kiitos hurjasti kommentista ja ajatuksistasi

Nevilla, mietin sinua aina, kun kirjoitan Nevilleä mukaan johonkin tekstiin, tässäkin Heh, minkäs teet. Mutta kiitos ajatuksistasi! Mietin jo, mitä tykkäät siitä, että paritan nämä kaksi toisilleen – nyt voin huokaista helpotuksesta

Kuvitelmassa mielestäni Neville löytää sen rohkeuden ja herkkyyden (joka samalla on vahvuus), mikä hänessä jo on, mutta jota on vaikea saada oikeassa elämässä esille. Susan voisi tuoda sen esille, jos nämä kaksi vain rohkaistuisivat puhumaan toisilleen. Neville taas voisi tuoda Susanin elämään sitä turvallisuuden tunnetta ja vapautta olla oma itsensä, mitä Susan puolestaan ehkä elämäänsä kaipaa. Olen kyllä samaa mieltä, kyllä Neville Hannahia rakastaa! Mutta samalla, niin. Mielestäni Hannah on melko turvallinen valinta kumppaniksi.

Kivaa kun tykkäsit tuosta viimeisestä kohtauksesta, minäkin tykkäsin sen tunnelmasta Kiitos kommentista. Ilahduttaa, että tykkäät edelleen tästä epävirallisesta (milloin tätä pitäisi alkaa kutsua viralliseksi?) sarjasta

[Fairy tale]

Minun oli ehkä helpompi tarttua Nevilleen, kuin päätä pahkaa Susaniin. (Vaikka silmäni ovatkin kiertäneet Susan-tekstejäsi kuin kissa kuumaa puuroa. Ehkä tämän jälkeen niitäkin on helpompi aloittaa?). Ja voi kuinka paljon saitkaan kerrottua kymmeneen raapaleeseen. Voisin sanoa ettei niissä ollut mitään turhaa vaan sanat olivat kaikki painavia ja täyteläisiä. Sait hienosti punottua tätä Neville elämää tähän ja vaikka kului pitkä aika, silti tuntuu siltä kuin olisin lukenut paljon pitemmänkin tarinan.

Ihan ensin hymyilin jo pelkästään tuolle Aberdeenille, koska mielikuvani piirsi heti pisteen ajatusteni kartalle. Ja sieltä rannalta nämä Nevillen ajatuksen alkoivat ja sinne samalle rannelle viimein palattiin. Jotkus asiat elämässä eivät muutu, mutta toiset muuttuvat. Tässä tulee vahvasti esille se, että usein pitkään kestänyt ensirakkaus ei tule koskaan häviämään muistoista, vaikka ei mitään sen toisen ihmisen kanssa olisi koskaan tapahtunutkaan. Ne tunnemuistot ovat niin voimakkaat.

Kiitos tästä tunnelmatekstistä. 

[hiddenben]

Fairy tale, kiitos hurjasti kommentistasi! Ihana kuulla, että onnistuin tarjoamaan onnistunutta ja tunnelmantäyteistä luettavaa Tosiaan, ehkä tuntemattomaan hahmoon on helpompi tarttua, jos hahmoa oppii tuntemaan jonkun toisen kautta? Ehkä Yllättävän rohkea puuskupuhiksi voisi olla helpoimmin lähestyttävä näistä Susan-ficeistä, jos ei ihan tarinan "alusta" halua lähteä

Kommenttisi teki minut hurjan iloiseksi, kiitos siitä!

[Sokerisiipi]

Kovin inhimillinen ja uskottava kuvaus ujon, epävarman teinipojan ajatuksista. Hieman huolestuttavaa toki, että kuvittelee noin yksityiskohtaisia asioita koulutoverista ja menee vielä sekoittamaan kuvitelmansa todellisuuden kanssa, mutta koska se on Neville, tämä ei tuntunut niin karmivalta kuin se voisi jonkun toisen kertomana olla. Tässä oli paljon tunnetta, haikeutta ja kaipuuta. Koukuttavin ja turhauttavin ajatus elämästä ja valinnoista on juuri se "mitä jos?"

Kiitokset! Tämä jäi mieleen

[hiddenben]

Hei Sokerisiipi, kiitos kommentista! Olet ihan oikeassa, tietyn hahmon näkökulmasta aidoksi muuttuva kuvitelma muuttuu karmivaksi, mutta Neville on aivan liian kiltti ja ujo ja rohkelikko ollakseen pelottava, karmiva tyyppi. Ilahduttaa kuulla, että olen onnistunut saamaan tähän mukaan tunteita ja tunnelmaa, sitä jotenkin lähdin hakemaankin. Kiitos ajatuksistasi

[sugared]

Tykkäsin tästä alun alkaenkin kovasti ja vielä enemmän luettuani kommenttivastauksiasi, joissa avasit vielä ajatuksia tekstin takaa! Tekstin otsikko on kaunis ja avautuu mukavasti tarinan lukemisen jälkeen, samoin tuo alaotsikko tuo tähän oman säväyksensä ja toimii myös tavallaan lukuohjeena.

Alun maisema levän saartamalta, kolealta rannalta luo kiinnostavan kontrastin noihin lämpöisiin muistikuviin. Tuo Nevillen ja Susanin "ensikohtaaminen" on hurmaava! Jotenkin se, että Neville onnistuu irrottamaan Susanin hiukset tätä satuttamatta, kertoo niiiiiiin paljon tämän tekstin Nevillestä, Tosi toimiva kohtaus siis! Mulle tuli tästä sellainen fiilis, että Neville ja Susan tunsivat ehkä koko ajan aika lailla samoin toisiaan kohtaan, ja se, ettei kumpikaan uskaltanut tehdä aloitetta, on niin liikuttavaa ja inhimillistä! Tykkään myös tuosta, että Neville kuvitelma tosiaan saa erilaisia sävyjä hänen kasvaessaan.

”Tiedätkö jo, kenen kanssa menet tanssiaisiin?”
”En”, Susan välttelee Nevillen katsetta. ”Entä sinä?”
”En minäkään.”

Awwww + EIIIHH!

Olisiko hän nyt tässä?

Luultavasti.

Onnellisempana?

Ehkä.

Mutta sitä todellisuutta ei kannata alkaa kuvitella.

Tämä oli tosi ajatuksia herättävä kohta. Aikuinen Neville tuntuu hyväksyvän itsensä sellaisena kuin on ja toisaalta löytäneensä sen ihmisen, joka sisimmässään on. Ja ehkä kuvitelman oli lopulta hyväkin jäädä kuvitelmaksi. Useinhan sitä ihastuu johonkin ideaan toisesta ihmisestä, ja jos sitä ideaa ei pysty yhdistämään todellisuuteen, vastassa on pettymys.

Kokonaisuutena tämä oli tosi hieno teksti, joka jäi mieleen ja pisti pohtimaan. Kiitos paljon lukukokemuksesta!

[hiddenben]

Oi voi, sugared, oli aivan ihanaa lukea kommenttiasi! Olen niin iloinen, että tykkäsit tekstistä ja löysit siitä paljon sellaista, mikä jäi mieleen tai laittoi ajattelemaan. Hienoa, että Neville tuntui olevan oma itsensä koko ficin läpi, vaikka aika kului. Pidin myös löytämästäsi kontrastista merenrantakohtauksen ja muistojen välillä

Useinhan sitä ihastuu johonkin ideaan toisesta ihmisestä, ja jos sitä ideaa ei pysty yhdistämään todellisuuteen, vastassa on pettymys.

Mietin tässä, että Nevillehän ei tunnu koskaan oikein oppivan tuntemaan Susania kunnolla, kun kaikki kohtaamiset jäävät aina vähän puolitiehen eivätkä he tunnu koskaan saavan puhuttua asioita toisilleen niin kuin ne todella ovat. Hän ihastuu siis juurikin ideaan. Mutta toisaalta mietin, että ehkä joskus tulevaisuudessa kaksikko voisi oppia tuntemaan toisensa kunnolla ja silloin Neville saisi tietää, vastaako hänen ideansa todellisuutta vai perustuiko se suurimmaksi osaksi vain hänen mielikuvitukseensa.

Kiitos hurjasti kommentistasi tähänkin tekstiin, oli ilo lukea ajatuksiasi myös tästä tekstistä