Kirjoittaja Aihe: The Witcher: Sotatorvet soittaisivat sumuverhon takana | S | Calanthe/Eist | hetki ennen väistämätöntä | ficlet  (Luettu 1504 kertaa)

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 252
Nimi: Sotatorvet soittaisivat sumuverhon takana
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Fandom: The Witcher
Paritus: Calanthe/Eist
Ikäraja: S
Tyylilaji: hetki ennen väistämätöntä
Haasteet: Defence of Guenevere -haaste, FinFanFun1000 (883. Ylpeys), Otsikoinnin iloja -kevätkurssi 2020 (lopetusotsikko)
Vastuunvapaus: Kaikki tunnistettavat hahmot, tapahtumat ja miljööt kuuluvat Noiturin ja sen eri medioiden luojille. En ansaitse tällä rahaa.

A/N: Calanthe on ehdottomasti yksi lempihahmoistani sarjasta. Sanoisin, että se ja Jaskier on olleet mulle henkilökohtaisesti sarjan parhain anti. En ihan uskaltanut astua Calanthen saappaisiin tässä tekstissä, mutta ehkäpä hänen kuvauksensa Eistin silmin on jotenkin osunut kohilleen!





S O T A T O R V E T   S O I T T A I S I V A T   S U M U V E R H O N   T A K A N A

The beating of her heart, his heart beat well
For both of them, till here, within this wood,
He died scarce sorry; easy this to tell;
After these years the flowers forget their blood.


– William Morris, Defence of Guenevere



Sotatorvet soittivat sumuverhon takana.

            Utu liikkui kuin aaveen huokaus metsässä. Calanthe seisoi ylpeänä aukealla, kuin punaisen pihkan tahraama tammi. Hän oli yltä päältä veressä, ja silti hirvittävän kaunis. Hirvittävä ja kaunis.

Mutta hän ei pystynyt enää poimimaan miekkaa, joka oli livennyt hänen käsistään.

 Eistiä heikotti, kun hän seurasi kuningattarensa, vaimonsa, rakkaimpansa jalanjäljissä metsään. Hän huojui pahemmin kuin heinikko kesätuulessa. Hänellä ei ollut ollut koskaan samanlaista tahdonlujuutta, kuin Calanthella oli aina ollut. Aikoinaan hän oli kannatellut Calanthea, kun Pavetta oli kuollut ja Geralt Rivialainen oli vienyt Cirillan turvaan, mutta lopulta se oli ollut aina hän, joka oli kaivannut jotain, kenestä ottaa kiinni. Hän ei ollut rohkea mies, ei täällä, ei samalla tavalla kuin Calanthe.

Hän saavutti metsäaukean sydämen ja lyyhistyi Calanthen jalkojen juureen. Veri maistui karvaalta hänen suussaan. Hän katsoi ylös naisen kasvoja, ja Calanthe katsoi häntä takaisin enemmän pettyneenä kuin kuolevan surulla. He olivat hävinneet taistelun. Cintran Naarasleijona oli kaadettu. Calanthen hymy oli iloton ja katse harhaili poissaolevana Eistin pään yli takaisin metsään.

”Calanthe”, Eist henkäisi ääni vapisten ja pelosta käheänä. Hänen kurkkuunsa nousi lämmintä raudankitkerää syvältä kurkusta.

”Eist”, Calanthe sanoi. Hänen äänensä oli uupunut ja kitkerä sekin, muttei Eistille vihainen tai katkera. Hän laski kätensä Eistin verisille hiuksille ja hymyili kyynelten takaa.

”Älä pelkää.”

Eistin suupielet nykivät kieronlaiseen hymyyn. Vain Calanthe saattoi pyytää häntä olemaan pelkäämättä kuoleman edessä. Mutta miten hän saattoi olla pelkäämättä? Se oli lopullisuutta, jota hän ei halunnut ajatella. He vetäisivät viimeisen kerran henkeä ja sitten he unohtuisivat maahan ja trubaduurien balladeihin. Ensi kesänä kukatkaan eivät enää muistaisi, minne Cintran Naarasleijona kaadettiin.

Calanthen käsi valui Eistin hiuksilta hänen poskelleen. Eist nosti taas katseensa ja nyt Calanthen ilme oli hurja, kuin viimeinen solvaus itse Kohtalolle.

”Älä pelkää”, Calanthe sanoi. Hänen äänensä oli hiljainen, mutta Eistille se oli kuin leijonan karjaisu.

”Älä pelkää, Eist. Älä pelkää.”

Eist suuteli Calanthen rannetta ja sulki silmänsä. Sotatorvet eivät enää soittaneet. Hän tunsi sydämensykkeensä kipeänä rinnassaan ja korvissaan, keuhkoissaan ja kylkensä haavassa – ja hän tunsi Calanthen sydämenlyönnit huulillaan, veressään, syvällä oman sydämensä onteloissa. Eist itki, muttei surusta. Jos hänen oli lähdettävä, hän lähtisi rakkaimpansa mukana.

Eist kaatui, ja kaatui viimein myös Cintran Naarasleijonakin. Se ei ollut loppu, ei todella: huomenna aurinko nousisi, jossain itkisi vastasyntynyt ja seuraavana kesänä kukat aukesivat aurinkoon.

Trubaduurit kirjoittaisivat heistä lauluja.

Ja sotatorvet,
sotatorvet soittaisivat sumuverhon takana.



"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

flawless

  • Alempi ylilehmä
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 10 763
  • d a d d y
Hei onpa kivaa lukea tästä fandomista jotain muutakin kuin Geralt/Valvattia! Ei sillä että se ei olisi ihan hyvä paritus, mutta tosi kivaa vaihtelua lukea muistakin hahmoista. Calanthe on musta todella kiinnostava hahmo ja olen aina pitänyt häntä vähän erikoisena, joten hänestä oli kiva lukea ficcitulkintaakin.

Lainaus
Calanthe seisoi ylpeänä aukealla, kuin punaisen pihkan tahraama tammi. Hän oli yltä päältä veressä, ja silti hirvittävän kaunis. Hirvittävä ja kaunis.
Tää oli tosi hieno kuvaus! Meni ihan kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Tämä oli tosi voimakas kuvaus ja ehdottomasti musta canoniin sopiva. Tykkäsin ihan tosi paljon tuosta lopun sanaleikistä, kuinka ensin oli verinen mutta silti hirvittävän kaunis ja sitten hirvittävä ja kaunis, tuo oli tosi hyvin keksitty ja ai että mä vaan tykkäsin tästä kohdasta hirveästi! Tämä oli tosi taitavasti kirjoitettu kuvaus.

Lainaus
Eist kaatui, ja kaatui viimein myös Cintran Naarasleijonakin. Se ei ollut loppu, ei todella: huomenna aurinko nousisi, jossain itkisi vastasyntynyt ja seuraavana kesänä kukat aukesivat aurinkoon.
Tämä oli toinen lempparini. Oli jotenkin hätkähdyttävää nähdä tällainen lause heti sen jälkeen kun on kuvailtu kuolemaa, sitä elämän loppua, mutta sitten todetaankin että ei se ollut loppu ja käännetäänkin se noin. Tavallaan että ensin kuvataan hahmoja heidän näkökulmastaan ja sitä mikä heille on loppu, mutta sitten kuitenkin vaihdetaan lennosta näkökulmaa siihen että ei se muille ollutkaan loppu. Tämä oli tosi toimiva ja ajatuksia herättävä käänne.

Kivaa vaihtelua oli ja muutenkin kiva! Kiitos!


bannu © Ingrid

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 252
Kiitos kommentista, flaw! Hehe, koskaan ei voi olla liikaa Geralt/Valvattia, mutta Calanthe ansaitsee kyllä oman hetkensä parrasvaloissa! Siispä kiva, kun kävit tämän lukemassa <3 Calanthe ja Valvatti molemmat luultavasti jakaa lempparihahmon ykkössijaa, kun ne on molemmat tosi oikukkaita ja persoonallisia omilla tavoillaan. Mikään kohtaus Calanthen tai Valvatin kanssa ei ollut tylsä ;D Oli tosi kiva nähdä, mistä kohdista erityisesti pidit, kiitos vielä <3

"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"