Nimi: Solmitko seppeleen?
Kirjoittaja: hiddenben
Oikolukija: Kaarne (♥)
Ikäraja: K-11
Genre: mytologiaa ja ovelia suunnitelmia
Haasteet: FF1000 sanalla
myrkyttäminen, Originaalikiipeily sanalla
viimeinen, Kevätvaihtarit
Yhteenveto: Sakari ja Osmo lähetetään läheiselle järvelle ottamaan hengiltä siellä asuva näkki. Tehtävä osoittautuu vaikeammaksi kuin pojat osaavat odottaa.
K/H: Kevätvaihtareissa minulle arvottiin paketti, jonka inspiraatiosanoista keksin kirjoittaa tällaisen hieman huumorisävytteisen tarinan. Tämä on vähän sattumalta jo toinen vedenhaltija-tekstini Finissä, mutta tyyliltään aivan toisenlainen - näkkejä on monenlaisia
Tekstin lopussa on vielä muutama sana tarinaan liittyen. Kiitos paketista, nr. 12, tätä oli todella hauska kirjoittaa!
Solmitko seppeleen?
Sakari katsoi Osmoa ja Osmo Sakaria. Sitten he käänsivät katseensa näkkiin, joka lepäili keskellä järveä kohoavan pienen kiven päällä. Olento oli esittänyt jo pidemmän aikaa, ettei huomannut heitä, vaikka Osmo olikin rohkeasti huhuillut sen huomiota osakseen. Näkin käyttäytyminen oli Sakarista kummallista: komentaja oli sanonut heille, että näkit olivat helposti houkuteltavissa, kunhan niille vain tarjosi jotain metallista. Näkit olivat nimittäin harakoiden tapaan kiiltävän perään. Hopeasta valettu koru ei silti ollut tuonut näkkiä heidän luokseen.
”Alkaa olla kylmä”, Osmo sanoi ja vilkuili ympärillään kohoavaa metsää. ”Ja pimeä. Pitäisikö vain palata reserviin?”
R-kirjain särähti hiljaisuudessa. Sakari vilkaisi kelloaan. He olivat seisoskelleet järven reunalla jo tunnin verran, eikä edistystä ollut tapahtunut. Komentaja odotti heidän palaavan auringonlaskuun mennessä, mutta oli kuitenkin uhkaillut, että takaisin ei olisi tulemista ennen kuin näkki oli otettu hengiltä. Se teki heidän tilanteestaan mutkikkaan.
Sakari vaihtoi painoa jalalta toiselle ja katseli jälleen järvelle. Näkki oli kaunis olento. Sen hangenvalkoiset hiukset olivat kuivuneet laskevan auringon valossa kiiltäviksi ja nyt se kampasi niitä sileiksi tummalla kammalla. Näkki istui kivellä aivan alasti. Aluksi se oli tuntunut kiusalliselta, ja Sakari oli joutunut piilottelemaan armeijan vihreiden suojissa kohonnutta erektiotaan. Sitten hän oli huomannut Osmon reagoineen samalla tavalla eikä tilanne nolottanut enää.
Nyt hän oli jo tottunut näkin alastomuuteen. Tehtävän suorittamisesta se ei silti tehnyt helpompaa.
”Jos sytytetään nuotio?” Sakari ehdotti. Auringon laskiessa kosteus alkoi kohota. Ehkä he nuotion valossa keksisivät ratkaisun siihen, miten saisivat näkin hengiltä.
Sakari huomasi näkin katselevan etäältä, kun he keräsivät maasta karahkoja poltettavaksi. Se oli selkeästi utelias ja muutaman kerran Sakarille tuli olo, että se harkitsi uivansa lähemmäs. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Komentaja oli ollut sitä mieltä, että näkki kyllä tulisi heidän luokseen, että veri houkuttelisi vedenneitoa. Heillä ei ollut mitään syytä kahlata veteen. Alkoi kuitenkin näyttää siltä, että komentaja oli ollut väärässä monestakin asiasta.
Kun puut syttyivät oikein tosissaan ja nuotion loimu loi pienen valoympyrän heidän ympärilleen, Sakari ja Osmo huokaisivat helpotuksesta. Aurinko oli nuotion sytyttämisen aikana ehtinyt laskea ja taivasta valaisi enää vaimea kajo. Nyt he sentään näkivät, missä istuivat. Näkki jäi kuitenkin nuotion valokehän ulottumattomiin. Järven pinta näytti muuttuvan hetki hetkeltä tummemmaksi eikä sen keskelle enää nähnyt.
”Ihme, kun se ei edes laula”, Osmo sanoi ja tökki nuotiota pitkällä kepillä. ”Eikö komentaja sanonut, että se yrittää houkutella meidät järveen laulullaan?”
”Sanoi se komentaja paljon muutakin”, Sakari mutisi. Hän hörppäsi vesipullostaan ja tarjosi sitä sitten Osmolle, joka oli unohtanut omansa reserviin. ”Näyttää siltä, että meidän pitää keksiä itse, miten hoidetaan sen tappo.”
Osmo vilkaisi häntä epäröiden ja otti sitten huikan. Hän oli heistä kahdesta se, joka oli helppo yllyttää reservissä tekemään hölmöyksiä, mutta työtehtävissä Osmo oli säntillinen ja lainkuuliainen. Sakari puolestaan oli hänen vastakohtansa: hän ei tehnyt reservissä koskaan mitään, mutta aitojen ulkopuolella ajatukset alkoivat juosta.
Nyt hänellä ei tosin ollut aavistustakaan, miten he saisivat tehtävän suoritettua. Näkki oli kuitenkin tapettava. Niin kauan kuin se hallitsi järveä, maanomistaja ei voinut rakennuttaa alueelle haluamaansa tehdasta. Tähän mennessä joka kerta, kun kuorma-autot ja kaivurit olivat saapuneet alueelle, jokin oli mennyt vikaan: kaivurin moottori oli hajonnut, bensa oli loppunut tai koko työmaa sairastunut vatsatautiin. Lopulta ongelma oli osattu paikantaa järvessä asuvaan näkkiin, kun se oli alkanut houkutella työmiehiä luokseen laulullaan.
”Minä en oikein haluaisi edes tappaa sitä”, Osmo myönsi hetken kuluttua, kun nuotion räsähdys rikkoi heidän välilleen kohonneen hiljaisuuden. ”Sehän on henkiolento. Eikö niillä ole taikavoimiakin?”
”On kai. Ja tuovat kuulemma kalaonneakin, jos oikein suotuiselle tuulelle osuvat.”
”Älkääkä suinkaan unohtako, että minä olen tämän seudun kaunein neito.”
Sakari älähti säikähdyksestä tajutessaan, että näkki oli uinut heidän huomaamattaan aivan järven rannalle ja makasi siinä nyt kyynärpäät mudassa heitä katsellen. Osmo otti vikkelästi muutaman askeleen taaksepäin, kadoten pimeän varjoihin, mutta Sakari jäi paikoilleen. Näkki oli tältä etäisyydeltä vielä kauniimpi. Sen vedenvihreät silmät tuntuivat heijastavan taivaalle nousseen kuun valoa, sen iho oli kuulaampi kuin kellään ihmisellä ja sen ääni matala ja niin tumma, että vatsanpohjaa värisytti.
”Viettekö te nyt meidät, vedenhaltija?” Osmon ääni kantautui Sakarin selän takaa.
”Eikö teidän pitänyt viedä minut?” näkki kysyi viattomasti.
”Miten me sinut veisimme?” Sakari kysyi, välittämättä teititellä eikä ainakaan korjata olennon käsitystä siitä, että heidän piti oikeastaan viedä sen henki. ”Eihän sinua kiinnostanut riipus.”
”Ei niin”, näkki vastasi. ”Toisin kuin sisareni, minä en ole hopean tai minkään muun metallin perään.”
”Mistä te sitten pidätte?” Osmo kysyi ääni haparoiden.
”Kukista. Kukkaseppeleistä. Nyt on loppukesä ja kedot vielä täynnä kauniita kukkasia. Ettekö tekin ole sitä mieltä, että seppele sopisi koristamaan hiuksiani?” näkki sanoi ja kohottautui istumaan, alkaen letittää hiuksiaan. Sen paljaat rinnat olivat kiinteät ja pehmeän näköiset. Sakari tunsi sepaluksen jälleen kiristyvän ja käänsi katseensa nuotioon katsellakseen hetken, kuinka tuli söi puuta. Kun hän seuraavan kerran vilkaisi näkkiä, sen hiukset olivat jo letillä.
”Solmisitte sen nätiksi seppeleeksi ja laskisitte sen hiuksilleni”, näkki esitti toiveensa ja katseli Sakaria ja Osmoa vuoron perään. Sen ääni kutitteli edelleen Sakarin vatsanpohjaa ja hän olisi mielellään kuullut olennon puhuvan lisääkin. Katsettakin näkin sorjasta vartalosta oli vaikea irrottaa. Hän yritti keksiä uusia kysymyksiä esitettäväksi, mutta mieleen ei juolahtanut mitään.
Osmo katsoi Sakaria ja Sakari Osmoa. He eivät todellakaan tienneet, mitä tehdä. Komentaja oli varoittanut heitä näkin oveluudesta, mutta ei ollut tarjonnut mitään konkreettista neuvoa sen nappaamiseksi. Antanut vain puukon ja riipuksen ja toivottanut onnea. Oliko seppele ansa? Eihän näkki voinut heitä sellaisella kuristaa, eikä kukkien varsilla voinut sitoa yhteen käsiäkään. Ehkä näkki todella halusi tehdä yhteistyötä heidän kanssaan? Mitä pidempään Sakari asiaa mietti, sitä lupaavammalta ehdotus alkoi kuulostaa.
”No, jos me sitten menemme etsimään niitä?” Sakari ehdotti varoen.
“Onkohan se nyt hyvä ajatus?” Osmo kysyi, ilmeisesti epäillen näkin tarkoitusperiä. Hän ei kuitenkaan kieltäytynyt lähtemästä, kun Sakari nousi nuotion äärestä ja lähti kävelemään kohti metsää.
”Ei mitä tahansa kukkia, pojat”, näkki varoitti, kun he olivat jo melkein metsänrajassa. ”Vaan ukonhattuja.”
”Emme me tiedä kukista mitään!” Osmo älähti. Hänen äänestään kuului pelko. ”Millaisia ne ovat?”
”Korkeavartisia ja kauniin violetteja, sopivat yhteen silmieni värin kanssa”, näkki vastasi pimeydestä. ”Itse kukka muistuttaa hattua… tai kypärää. Mutta niitä on kahdenlaisia. Teidän pitää maistaa niitä, että tiedätte poimivanne oikeita.”
”Sakari…”, Osmo aloitti varautuneisuutta äänessään, mutta Sakari suhahti hänet hiljaiseksi.
”Miltä oikeanlainen maistuu?”
”Pahalta. Se on kahdesta se kaunehimpi ja maistuu kauneutta suojellakseen kitkerältä, mutta kunhan poimitte ne ja solmitte minulle seppeleen, nousen tästä vedestä ja annan järven teille.”
Sakari nyökkäsi ja lähti sitten kulkemaan metsän läpi kohti niittyaluetta, jonka muisti nähneensä kartasta. Luulisi, että sieltä löytäisi oikeita kukkia.
Keskellä metsää oli vielä pimeämpää kuin rannalla, sillä tänne eivät tähdet tai kuunvalo yltäneet. Osmo puuskutti Sakarin perässä, mutta pysytteli kannoilla, kun ei eksyäkään halunnut. Ensin he eivät puhuneet mitään, vaikka Sakari aisti, että pinnan alla pulppuili. Sitten Osmo oli kaatua juurakkoon. Se oli viimeinen pisara.
”Minusta tässä on jotain mätää”, Osmo ärähti. “Näkki ei varmasti antaudu noin helposti.”
”Meidän pitää vain muuntaa komentajan ohjeita tälle näkille sopivaksi”, Sakari sanoi. Häntä turhautti Osmon epäilykset. Ne tuntuivat vain jarruttavan tehtävän suorittamista. Halusiko Osmo tahallaan tehdä kaikesta vaikeampaa?
“Mutta miksi meidän pitää maistaa niitä kukkia? Miksei vain poimita niitä ja toivota parasta?”
“Haluatko sinä todella poimia mitä tahansa kukkia ja palata järvelle vain tullaksesi takaisin tänne?” Sakari kysyi. “Eikö ole parempi hoitaa asia kerralla loppuun ja saada näkki järvestä?”
“Miten sinä aiot sen edes tehdä? Ei se ole mikään eilisen teeren tyttö.”
”Sille ei kelvannut riipus, mutta seppele kyllä. Sillä me se houkutellaan”, Sakari vastasi. “Kun asetan sen näkin hiuksille, sinä saat vetää puukolla kurkun auki. Sitten se on tehty.”
Sanoessaan sanat ääneen, Sakarin sydämeen iski kuitenkin epävarmuus. Halusiko hän todella näkin hengiltä? Eikö se ollut hirviömäistä, viedä henkiolennon elämä? Mutta ehkä se oli sotilaan velvollisuus. Osmo ainakin tuntui rauhoittuvan Sakarin ehdotuksen kuullessaan eikä puhunut enää enempää. He jatkoivat matkaa hiljaisina, kunnes saapuivat pellolle ja lähtivät kulkemaan sen reunaa pitkin oikeita kukkia etsien. Kuunvalossa kaikki värit näyttivät toisenlaisilta, vääristyneiltä. Kesti hyvän aikaa ennen kuin Sakari näki ukonhattuja. Ne kasvoivat korkeampina kuin muut kukat ja hatun muotoisia kukkia kasvoi varressa monta allekkain.
Hän riensi viimeiset askeleet ja kumartui niiden ääreen.
”Muista maistaa”, Sakari sanoi ja nappasi yhden varren alimmaisista hatuista suuhunsa. Osmokin pisti suuhunsa yhden, ja he alkoivat jauhaa. Se oli kuin olisi yrittänyt pureskella liian ohutta salaatinlehteä. Lopulta kitkeryys alkoi kuitenkin tuntua kielellä, ja Sakari hapuili vesipulloaan, kunnes muisti antaneensa sen Osmolle.
”Saanko vettä?”
”Perhana. Se jäi rannalle.”
Sakari puuskahti ja siirtyi maistamaan seuraavan varren kukkaa. Tuskin tässä kauaa menisi. Varsi kerrallaan he kokeilivat kukkien makua ja jokaisen kitkerän kohdalla he katkaisivat varren puukolla. Lopulta ukonhattuja oli nyrkin kokoinen kimppu, ja Sakari päätti, että se sai riittää. Kaiken lisäksi suussa oli alkanut poltella kukkien syömisestä ja otsalla helmeili hiki. Aikaa oli kulunut jo ainakin tunti, ellei jopa kaksi. Sakaria väsytti ja vaikka ajatus näkistä houkutteli häntä edelleen, hän halusi myös päästä takaisin reserviin.
”Nyt mennään takaisin”, hän sanoi Osmolle, joka oli ollut jo pitkään hiljaa. ”Solmitaan seppele, viedään sen henki ja lähdetään täältä.”
Osmo nyökkäsi, ja he lähtivät kulkemaan takaisin metsän läpi kohti järveä. Sakarin askeleet olivat haparoivampia kuin aiemmin, mutta se johtui varmasti väsymyksestä ja pimeän tuomasta epävarmuudesta. Suunnasta Sakari oli kuitenkin varma, ja pian metsä päättyikin nuotion hiillokseen. Näkki istui edelleen vesirajalla siinä, mihin oli jäänyt heidän lähtiessään. Se ilahtui suunnattomasti nähdessään kimpun.
”Hyvää työtä! Ne näyttävät juuri niiltä kukilta, joita teiltä pyysinkin.”
Sakari ei jaksanut vastata mitään, nyökkäsi vain. Osmo hänen vierellään oli istunut hiekalle ja joi ahnaita kulauksia vesipullosta. Näkki ei tuntunut huomaavan heidän vaitonaisuuttaan vaan kysyi Sakarilta silmät kirkkaina:
”Osaatko tehdä seppeleen?”
Sakari pudisti päätään, johon näkki vastasi voivansa auttaa. ”Tule tähän minun vierelleni, niin näytän.”
Sakari käveli lähemmäs, mutta varoi astumasta veteen ja jättäytyi kuivalle hiekalle. Näkkiä se tuntui huvittavan ja se tuli vielä lähemmäs niin, että enää sen jalkapohjat koskettivat vettä.
”Aloita laittamalla kaksi vartta ristikkäin. Sitten taita tuon päällimmäisen vartta niin, että se menee alimman alta, sitten ylöspäin ja lopulta kierrä varsi vielä oikealle. Juuri noin. Ja sitten teet saman seuraavalle varrelle.”
Hiki valui Sakarin otsalla pisaroina, kun kukkaseppele rakentui varsi kerrallaan valmiiksi. Vaati valtavasti ajatustyötä, että sormet taivuttivat varsia oikeisiin suuntiin oikeassa järjestyksessä. Osmo näytti nukahtaneen hiiltyneen nuotion äärelle. Sakari yritti kuulla tuhinaa, jota oli oppinut kuuntelemaan öisin tuvan yläpunkassa, mutta ei kuullut mitään omalta puuskutukseltaan. Väsymys tuntui painavan keuhkoja ja oli raskaampaa hengittää, janokin oli. Olikohan pullossa edes vettä jäljellä?
Kun seppele vihdoin valmistui, näkki kihersi ja värisi ilosta niin, että sen rinnat liikahtelivat aivan Sakarin silmien edessä. He olivat niin lähekkäin, että Sakari olisi voinut suudella näkkiä. Hänen ei kuitenkaan tehnyt enää lainkaan mieli edes koskea olentoon. Kaikki tuntui menevän aivan väärin. Tehtävä oli vain venynyt ja venynyt, ja nyt Osmo oli nukahtanut rannalle eikä Sakari edes uskonut jaksavansa tehdä ratkaisevaa viiltoa puukolla, vaikka mahdollisuus siihen tarjoutuisikin.
Hänen oli kuitenkin yritettävä. Hän oli sotilas. Reserviin ei ollut palaamista ennen kuin näkki oli otettu hengiltä.
Sakari tajusi näkin katseen itsessään.
”Nyt…”, hän etsi sanoja. Niitä oli vaikea yhdistää lauseiksi. ”Seppele. Laitetaan se sinun päähäsi.”
”Juuri niin”, näkki sanoi ja hymyili. ”Laittaisitko?”
Sakari kohotti seppeleen käsiinsä ja yritti nousta seisomaan. Se ei onnistunut kerralla vaan ensin oli noustava polvilleen ja sitten jalka kerrallaan kohottauduttava ylös. Sakari katsoi jälleen näkkiä. Se näytti yhtäkkiä seisovan paljon kauempana kuin äsken, ja hän otti askeleen lähemmäs. Outoa. Näkki ei ollut yhtään lähempänä. Sakari otti useamman askeleen ja kuuli etäisesti veden loiskinnan korvissaan, tunsi, kuinka vesi pääsi saappaanvarresta sisään ja kasteli sukat. Hän jatkoi kuitenkin yhä eteenpäin, mielessään vain
seppele päähän, näkki hengiltä. Näkki oli yhtä kaukana kuin aikaisemminkin.
Kolme askelta lisää. Vettä polviin asti. Miten helvetissä näkki olikin niin kaukana?
”Älä”, Sakari sai sanottua, mutta vain vaivoin.
Seppele päähän, näkki hengiltäAskelia, ensin yksi, sitten toinen. Kolmannella järvenpohja alkoi viettää alaspäin. Sakari kohotti käsiään eteenpäin, ojensi seppelettä näkille.
Seppele päähän”Ota nyt”, hän kuiskasi.
Yhtäkkiä näkki olikin siinä, aivan Sakarin edessä ja nappasi hänet syleilyynsä ennen kuin pohja katosi jalkojen alta. Vedenhaltija oli niin kaunis, sen vedenvihreät silmät haaleat ja niin lumoavat, ettei Sakari edes tajunnut kääntää katsettaan seppeleeseen, jonka näkki kohotti hiuksilleen vapaalla kädellään.
”Niin kaunis”, se sanoi ja katsoi Sakaria. ”Kiitos uhrauksestasi.”
Sakari hapuili puukkoa vyöltään, mutta ei jaksanut enää irrottaa sitä tupesta. Vesi kohosi yli olkapäiden.
Järven viileys tuntui taivaalliselta.
Ukonhatut ovat tosiaan myrkyllisiä kasveja ja vaikea myrkytys voi johtaa kuolemaan, kun sydän pysähtyy tai hengitys lamaantuu. Oikeastaan ukonhatun juurakot ovat niitä kaikkein myrkyllisimpiä, mutta taivutin vähän todellisuuden rajoja ja myrkytin tässä tarinassa Sakarin ja Osmon pelkillä kukilla
Inspiraatiopaketista saadut sanat olivat
loimu, ukonhattu, tappo, näkki, teollisuus.
Kiitos, kun luit!
Kaikenlaiset kommentit ovat tähän tekstiin tervetulleita.
