Nimi: Unessakulkija
Kirjoittaja: marieophelia
Ikäraja: S (yksittäisiä kirosanoja osittain kirjoitettuna)
Päähenkilö: Merope Kolkko
Tyylilaji: draama, tajunnanvirta, oneshot
Vastuuvapaus: Kaikki, mikä on tunnistettavissa J. K. Rowlingin omaksi, on hänen.
A/N: Merope Kolkko on köyhä ja kouluttamaton tyttö ja halusin tekstin kuulostavan hänen kertomaltaan. Siksi teksti ei yritäkään olla kirjakielistä tai noudattaa kaikkia kielioppisääntöjä, vaan on näkymättömin sic!sic!-merkein kyllästetty. Pidin lukemisen helpottamiseksi tekstissä kuitenkin välimerkit yms., sillä ajattelen, että Merope pikemmin sanelee kuin itse kirjoittaa tarinansa. (En ole ihan varma, osaisiko Merope edes itse kirjoittaa.) Kokeilen nyt tällaista riskialttiimpaa kerrontatyyliä, joten kerrothan kommenteissa rehellisesti, toimiko ratkaisu. Aluksi kokeilin kirjoittaa Meropesta kaikkitietävän kertojan näkökulmasta, mutta silloin hän jäi minulle etäiseksi ja mitäänsanomattomaksi hahmoksi.
Unessakulkija
Joskus unessa minä istun kivenkumpareella metsässä. Minun luokse tulee oravia ja pikkulintuja: ne puhuu minulle ja minä ymmärrän niiden sanat. Hereillä minä ymmärrän vain käärmeitä, ja vaikka isä sanoo, että käärmeet puhuu kuninkaitten kieltä, minä en välittäisi kuunnella käärmeitä, ne puhuu aina vain itsestään. Sitä vastoin oravilla ja linnuilla on paljon mukavaa sanottavaa. Ne kertoo, miltä maailma puiden latvoista katsoen näyttää, maailma on kaunis, ne sanoo. Ja kun lintu sanoo semmoista, on minun melkein pakko uskoa, että se on totta.
Unissa minun elämä saattaa joskus olla suloista.
Taisi olla Lipustonniemellä, kun minä ensimmäisen kerran näin sitä unta linnuista ja oravista. Siellä minulla oli aikaa uneksia. Me asuttiin silloin mukavassa talossa meren rannassa. Öisin minä kuulin, kun veneet ajoi rantakarikkoon ja joskus minä näin isommankin laivan keinuvan aalloilla. Mutta isä ja Morfin sanoi, ettei siellä mitään laivoja käynyt, minä vaan näin unia valveillakin: niin hyödytön minä olin.
Minä toivoin, että me oltaisiin voitu jäädä Lipustonniemeen ja se tuli kovana iskuna minun sydämeeni, kun meidän täytyi sieltä lähteä. Isä oli väittänyt, ettei sen talon oikeat omistajat koskaan palaa ja minä olin luottanut hänen sanaansa, minä olin nöyrä tytär ja kunnioitin hyvää isääni.
”Ylös ja sassiin, likan nahjus!” isä komensi sinä yönä, kun lähtö koitti.
Minä ihmettelin, kuinka isä ennen minua oli hereillä, ei se yleensä ollut koskaan ja kun se meni herättämään Morfinia, valkeni minulle viimeistään, että jokin oli pielessä.
Morfinille isä sanoi: ”Herääs ny, pikku käärmeenpoikanen.”
Meillä oli taas edessä kiirus pakeneminen: jästinketaleet oli tulossa. Koetin vikkelästi kerätä pussiin kaikkea, mikä irtosi. Pussi oli vaan vanha tyynyliina, mutta sen reunoissa kiemurteli rispaantunutta pitsiä, minä ihailin sitä pussia. Mutta isä repi pussin minun kädestä niin, että se repesi ja karjasi, että me ei keräilty jästitavaraa, s--tana. Morfin juoksi pitkin taloa ja mäiski säpäleiksi kaiken, mikä suostui hajoamaan, siihen isä ei sanonut mitään.
”Tuus ny sukkelaan”, isä vaan hoputti.
Eteisessä minä huomasin, että Morfin oli rikkonut ison peilin, jonka kehykset oli tehty lasisista omenoista, päärynöistä ja rypäleistä. Kun isä ei huomannut, minä kumarruin ja otin lattialta yhden sirpaleen ja laitoin sen taskuun. Autuas Luihuinen, anna anteeksi, kun minä rikoin isän tahtoa vastaan, mutta minä olin niin rakastanut sitä peiliä.
Kauempana rantatiellä näkyi leimuavia valoja ja kaukaakin minä kuulin jästien äänet, ne piteli soihtujaan korkealla. Sitten isä kouraisi minua hiuksista kiinni ja minä melkein ennätin kirkaista kivusta ennen kuin me ilmiinnyttiin pois.
Monesti minua kadutti, kun olin ottanut sen peilinsirpaleen mukaan ja meinasin, jos heittäisin sen mäkeen: en minä siinä mitään menettäisi. Minun kasvot on rumat ja mitä se tuijottamalla parani. Silmät katsoo eri suuntaan: vasen sinne, mihin minä haluankin katsoa, mutta oikea ei seuraa perässä. Oikea silmä on laiska nahjus niin kuin minäkin, se möllöttää vain ja näkee unia valveillakin. Peilin edessä minä koetan venyttää oikeaa silmäkulmaa niin, että katse oikenisi, venytän niin, että näen pelkkää läntikästä sumua, mutta silmä ei tottele minun tahtoa. En minä silti heitä sirpaletta pois, vaikka siitä on minulle enemmän surua kuin iloa. Se on minulle rakas esine, eikä minulla ole muita tässä maailmassa.
***
Kun Morfin täytti yksitoista -- se tarkoittaa enemmän kuin kaikki sormet käsissäni -- me mentiin Lontooseen, koska Morfinille piti ostaa taikasauva. Isä ja Morfin olisi halunneet jättää minut kotiin odottamaan, mutta kun meillä ei silloin ollut kotia, piti niiden ottaa minut mukaan. Jos minä joskus olin nähnyt markkinoilla paljon ihmisiä, tiesin nyt, ettei se ollut mitään. Lontoossa ihmisiä oli niin paljon, etten minä tiennyt, mikä luku niitten määrään sopi: niitä vilisi kuin kärpäsiä. Ja ne oli hienoja velhoja ja noitia, niillä oli hatut päässä ja kengät jalassa ja käsissäkin pukimet. Minä toivoin, että minullakin olisi ollut edes kengät, mutta isän mielestä semmoisilla ei lapsenlaiskurit mitään tehnyt. Joillakin noidilla näkyi käsivarrellakin jokin kangasmöykky niin kuin pussukka tai nyytti, mutta sievempi: niitä sanottiin laukuiksi.
”Suus kiinni”, isä sihahti, vaikka minä en ollut sanonut mitään. ”Tänne ei jäädä kaduille kuhniin.”
Sauvapuodissa meitä kohti tuli heti nuori mies. Se hymyili ja kysyi:
”Kuinka voin palvella herroja ja neitiä?”
Minä taisin taas tuijottaa suu auki. Miehen sanat kuulosti niin kauniilta. Minä toistelin niitä mielessäni: kuinka voin palvella, kuinka voin palvella, kuinka voin palvella, minä halusin muistaa ne. Laitoin silmät kiinni ja keskityin niihin sanoihin koko sen ajan, kun isä ja myyjä väitteli siitä, millaisen sauvan Morfin tarvitsi (isä huusi ja meuhkasi ja myyjä ehdotteli vaihtoehtoja niin sopuisasti, että se teki sydämessäni kipeää).
Kun olimme lähdössä, mies hymyili minulle ja sanoi: ”Tapaamme varmaankin uudelleen parin vuoden kuluttua.”
Minä toistelin vielä mielessäni kuinka voin palvella, kuinka voin palvella ja minulla meni hetki tajuta, että hänen sanansa oli tarkoitettu minulle.
Mutta pihalla isä mulkaisi minua, se näki, että minä haaveilin taas omiani.
”Sulle riittää äites vanha sauva”, isä sanoi.
Minä en väittänyt vastaan: minä kunnioitin isääni niin kuin hän ansaitsi. Mutta illalla, kun isä ja Morfin nukkui, minä otin taskusta peilinsirpaleen ja sanoin monta kertaa kuinka voin palvella. Ensin ruma tyttö peilissä hymyili minulle takaisin. Minä mietin ystävällistä myyjää ja miten se odottaisi, että minä tulen ostamaan omaa sauvaa, mutta minä en koskaan menisi. Silloin minun kasvot vääntyi kiittämättömään itkuun ja tyttö peilissä muuttui rumemmaksi kuin piesty peikko.
***
Minussa ei ole muuta kaunista kuin nimi. Kun edesmennyt äiti vielä eli, hän kertoi, että sain nimeni taivaan tähden mukaan ja silloin hän myös näytti Meropen minulle, mutta minä mokoma menin unohtamaan, mikä kaikista monista tähdistä se oli. Siitä on jo kauan, kun äiti kuoli pois. Katselin silti joskus taivaalle ja mietin, missä Merope mahtoi loistaa.
Kerran me mentiin käymään markkinoilla isän ja Morfinin kanssa. Isä oli löytänyt jostain hevosen ja halusi myydä sen nopeasti hevoskauppiaalle. Ja silloin kun isä tinkasi kauppiaan kanssa, minä huomasin lähellä tähdistäennustajan kojun. Kun isä meuhkaa, ei se mitään huomaa, ja Morfin oli juuri purrut hevoskauppiaan poikaa jalkaan, joten silläkin oli muuta tekemistä. Niin minä livahdin vaivihkaa hevoshaan aidan ali takavasemmalle. Kenenkään huomaamatta pujahdin tähtikojuun ja pyysin, jos ennustaja voisi kertoa minulle, mistä minun oma tähti löytyy, kun minä olin sen hukannut. Ennustaja oli hyvin ystävällinen, se otti esiin valtavan ison tähtikartan.
”Merope on osa Plejadien tähtikuviota. Kuviota kutsutaan myös Seitsemäksi sisareksi. Plejadit on helppo nähdä paljaallakin silmällä. Merope on hieman himmeämpi kuin sisarensa”, noita kertoi ja kuljetti sormeaan tähtikartalla.
Minua suretti, että minun tähti oli himmeä. Ennustaja näki kai, että minä menin onnettomaksi.
”Merope oli tarujen nymfi, joka rakastui kuolevaiseen. Meropen sisaret taas seurustelivat jumalten kanssa”, ennustaja selitti. ”Meropen rakkaus on silti voimakas. Voimakkaampi kuin sisartensa.”
”Ei kierot silmät löydä semmoista, jota rakastaa”, minä mutisin. ”Mitä hyötyä minun kauniista nimestä on, kun se on pelkkä nimi?”
”Neiti, teidän silmänne näkevät enemmän kuin muiden”, ennustaja sanoi.
En tiedä johtuiko se vaan siitä, että ennustaja sanoi minua neidiksi, mutta sillä hetkellä minä melkein uskoin sen sanoihin. Me hymyiltiin toisillemme niin kuin meillä olisi salaisuus, samalla tavalla kuin tyttö peilinsirpaleessa minulle joskus hymyili.
”Mitäs halvattua!”
Minä säikähdin: en ollut muistanut luikahtaa ajoissa takaisin hevoshakaan ja nyt isä oli huomannut, että minä olin livahtanut ja päälle päätteeksi se vielä ehti löytää minut.
”Sinä p—keleen epäsikiö surkki”, isä huusi ja tarttui minua niskavilloista. ”Tämmöisestä liirumlaarumista me ei mitään makseta!”
Ennustaja huusi vastaan ja silloin minä vasta tajusin hävetä: olisi minun pitänyt tietää, ettei kukaan minulle ilmaiseksi niin mukavia puhu. Isä karjui, että sen tietää ilman puoskariakin, mikä minun kohtalo on, nimittäin kunnon selkäsauna. Mutta ennustaja huusi yhä ja taikoi jotain ja sitten siihen tuli paljon velhoja: ne oli taikalainvartijoita. Morfin puri niistä yhtä nilkkaan. Minä suljin silmät ja koetin nähdä suljettujen luomieni takana vielä Seitsemän sisaren tähtikuvion. Vaikka minä olin varkain sen tiedon saanut, en minä halunnut siitä luopua. Ennustajan koju oli kaatunut ja isä sai rettelöinnistä niin paljon sakkoa, että menetti melkein kaikki rahat, jotka se hevosen myynnistä oli saanut.
***
Vähän sen markkinasotkun jälkeen isä löysi meille uuden talon. Mökin paikka oli Isohirttivaaran ja Pikkuhirttivaaran kylien rajalla. Morfin riemuitsi: siellä maastoissa vallan vilisi käärmeitä. Morfin julisti itsensä niiden kuninkaaksi ja suuressa vallassaan se naulasi yhden käärmeen meidän oveen: se tahtoi, että käärmeet anelee armoa hallitsijaltaan. Minä en jaksaisi kuunnella käärmeitten surkeaa matelua, mutta olin silti kiitollinen hyvälle isälleni, että hän hankki meille talon, josta meitä ei kukaan voisi häätää.
”Täällä meitin onni kääntyy”, isä kailotti ruokapöydässä.
Minä olin laittanut ruuaksi kaniinipaistia ja lanttua. Isä sanoi minua lanttunaamaksi, se oli ensimmäinen ystävällinen sana, jonka sain kuulla ennustuskojujupakan jälkeen.
”Eletään kun kuninkaat”, Morfin hikkasi. ”Meille ei jästit ja saastat käy uhoamaan.”
”Me ollaan Luihuisen perilliset”, isä säesti. ”Vielä me kohotaan valtaan, minne kuulutaan, varokoot vaan!”
Minä en sanonut mitään. Mutta olin ihan tyytyväinen olooni, kunnes Morfin sitten alkoi syöttää suosikkikäärmeettään omalta lautaseltaan ja se inhotti minua: en minä sitä paistia ollut käärmeille hauduttanut. Käänsin katseeni ikkunaan. Hetki minulta meni tajuta, mitä näin. Ikkunan takana pieni resuinen poika kurkki meidän keittiöön, sen naama oli kalvennut valkeaksi. Se poika taisi olla jästi, eikä se ollut varmaan aiemmin nähnyt, että joku viitsi käärmettä lautaselta syöttää.
”No, Frank, näkyykö siellä jotain?” huusi ääni jostain kauempaa mökin ulkopuolelta.
Silloin isä ja Morfinkin huomasi, että jotain oli tekeillä, ne kääntyi molemmat ikkunaan ja huomasi jästipojan. Poika päästi irti ikkunalaudasta ja otti kiireen vilkkaa jalat alleen. Isä ja Morfin ryntäsi raivoissaan ulos ja minäkin nousin seisomaan. Minä näin, että siellä minne poika pinkaisi, seisoi toinen pitempi hahmo, sillä oli tumma tukka ja ylhäiset kasvot.
”Nyt vähän äkkiä lipettiin, Tom-herra”, pienempi poika kiljaisi.
Nuori mies katsoi taakseen ja minä ehdin nähdä sen silmät -- voi miten kauniit ne olivat -- sitten mies juoksi pienemmän pojan perään. Ne ehti kadota puiden raosta ennen kuin isä ja Morfin ehti ulos. Molemmat sihisi ja sähisi ja isä väliin karjaisi, mutta pojat ei kai enää kuulleet.
Sinä yönä minä alan nähdä toista unta. Siinä kaunissilmäinen poika tulee minun luokse ja minä kysyn siltä: kuinka voin palvella? Ja se sanoo minua neidiksi, se sanoo, että maailma on kaunis ja minun pitäisi nähdä se.
Ja kun minä herään, näkee minun vasen silmä likaiset ruokapadat ja mökin rapistuneen seinän ja Morfinin kyyristelevät käärmeet. Mutta minun oikea silmä kulkee edelleen unessa ja se uni on suloisempi kuin mikään aikaisempi.
