"Minä en halua herätä yksin, Sirius."
kirjoittaja: annicamaria
ikäraja: S
paritus: Sirius/Remus
genre: fluffysöpöilyä ja tajunnanvirtaa
summary: Sirius naurahti jälleen.
”Sinä mietit asioita ihan liikaa, Kuutamo. Ja sitä paitsi, onko sillä väliä? Minulle pääasia on, että sinä olet nyt siinä.”
En omista J.K. Rowlingin hahmoja, tai paikkoja, enkä saa sen puoleen hopesirppejä, kuin kultakaljuunoitakaan kirjoituksistani. Elkää lähettäkö räyhääjiä.
A/N: Osallistuu Kerää kaikki hahmot- haasteeseen hahmolla Sirius Musta ja Tunne10-haasteeseen tunteella onni/onnellisuus
Tämä fic oli minulle erittäin vaikea kirjoittaa, enkä oikein vieläkään ole täysin tyytyväinen lopputulokseen. Kuitenkin kovan ponnistuksen takana tämä oli. Inspiraationi sain siitä kun pohdein muutaman ystäväni kanssa rakkauden ja elämän merkitystä. Elän kommenteilla.
USKO, TOIVO, RAKKAUSRemus Lupin istui punaisella kangassohvalla ja katseli ulos hirsimökin huuruisesta ikkunasta. Hän pyöritteli toisessa kädessään puolityhjää, höyryävää kahvikuppia, toisella kädellään hän siveli hajamielisesti edessään istuvan Siriuksen mustia hiuksia.
”Kuutamo.”
”Mmh?”
Sirius kääntyi kasvot kohti toista miestä ja veti jalkansa ristiin hänen syliinsä.
”Sinä et keskity”, hän sanoi ja katsoi Remusta hieman syyttävästi tummien kulmiensa alta.
”Anteeksi Sirius, minä vain olin ajatuksissani”, Remus vastasi huokaisten.
”Mitä sinä mietit? Onko kaikki hyvin?” Sirius sanoi huolestuneena ja kaappasi Remuksen käden omaansa. Hitaasti hän alkoi silittää Remuksen kämmenselkää peukalollaan, kuin huomaamattaan.
”Äh, en mitään. Unohda se.”
”Remus Lupin, sinua painaa jokin, minä näen sen sinusta.”
”Ei minua mikään paina!” Remus loi katseensa lattiaan.
”No jotain mielessäsi pyörii kuitenkin”, Sirius otti Remuksen kasvot käsiinsä ja käänsi miehen katseen omiin ruskehtaviin silmiinsä.
”Sitä vain että... Onko tämä kaikki todellista?” Remus huokaisi uudelleen. Sirius irrotti otteensa hänen kasvoistaan ja laski kätensä omaan syliinsä kulmiaan rypistäen, pohtien.
”Mitä sinä tarkoitat, Kuutamo?”
”Sitä vain, että mitä jos joku aamu heräänkin ja tämä kaikki on vain ollut unta? Jos sinä oletkin vain harhakuva. Asia, jonka minä vain haluaisin tapahtuvan. Minä en halua herätä yksin, Sirius”, Remuksen ääni murtui viimeisen sanan kohdalla.
Sirius naurahti hieman ja painoi otsansa vasten Remuksen otsaa. Hän kietoi kätensä toisen miehen kaulan ympäri ja veti lähemmäs, kunnes heidän huulensa koskettivat toisiaan hellästi kerran, toisen kerran. Kolmesti.
”Eikö tämä ole sinusta todellista?” Sirius kuiskasi huuliensa raosta ja painautui uuteen hellävaraiseen suudelmaan. Remuksen kädet vaelsivat Siriuksen selällä ja lukittautuivat sitten paikalleen puristaen lujaa, kuin hän ei enää ikinä haluaisi päästää irti. Sirius maistoi yllättäen suolaiset kyyneleet Remuksen huulilta. Varovaisesti hän irrottautui suudelmasta ja tarkasteli huolestuneena toisen kasvoja.
”Kuutamo, miksi itket?”
”Mitä rakkaus on, Sirius?”
Sirius yllättyi kysymyksestä ja Remuksen yhtäkkisestä tunteenpurkauksesta.
”Rakkaus on suuria asioita, avoimia tunteita ja ilotulituksia. Se on tuoreen omenapiirakan tuoksu, ensilumi ja aamukasteinen nurmikko. Se on ja se ei ole.”
”Uskotko sinä sitten siihen... Rakkauteen?”
Sirius suoristi selkänsä ja veti Remuksen syliinsä. Hän suukotti ruskeahiuksisen päälakea ja vastasi:
”Uskon, entä sinä?”
”Mutta sinä sanoit, että rakkaus on ja ei ole. Miten voit uskoa johonkin, mitä ei ole?”
Sirius naurahti jälleen.
”Sinä mietit asioita ihan liikaa, Kuutamo. Ja sitä paitsi, onko sillä väliä? Minulle pääasia on, että sinä olet nyt siinä.”
Kumpikaan ei puhunut. Hiljaisuuden rikkoi vain takkatulen rätinä, sateen rummutus ikkunalasia vasten ja viisarin hento tikitys sen madellessa eteenpäin sekunti sekunnilta.
”Kohta on joulu”, Remus sanoi lopulta.
”Mmhm...”
Jälleen hiljaisuus.
”Minä rakastan sinua, Anturajalka.”
”Niin minäkin sinua, Kuutamo.”
