Kesäisen tanssiparketin kaunotar
Kirjoittaja: Lunalotta
Ikäraja: K-11
Genre: kesäillan huumaa, ihastumista, fluffya, epätoivoa ja etsintää sekä paljon muuta
Paritus/hahmot: Riina/Emilia, mukana lisäksi Riinan ystävät Elsa, Karoliina ja Anna
Summary/quote: Ei numeroa, ei tietoa asuinpaikasta. Jäljelle jäi vain pettymys.
Status: luku 1/?
A/N: Ja jälleen uusia originaalihahmoja minulta. Sentään oon pidättäytynyt lupauksessani etten kehittele uusia, nämä hahmot ovat luoneet itsensä jo kesällä. Nyt vain sain ratkaistua sen, että tästä todella tulee shotin sijaan jatkis. Mitä olinkaan ajatellut harkitessani jättää tämän vain shotiksi! Täytyyhän Riinan ystävineen kokea kaikenlaista ja ihastuksen löytyä. Toisaalta, mistäs te tiedätte löytyykö tämä ihastuttava Emilia koskaan. No, lukekaa nyt tämä ensimmäinen luku ensin. Loppuratkaisu ei tule vielä hetkeen.
Luku 1.
Aurinko alkoi painua jo mailleen, kun eräänä kauniina kesäiltana Riina oli muutamine ystävineen saapunut tanssilavalle kuuntelemaan yhtä suosikkiartistiaan, Anne Mattilaa. 20-vuotias Riina oli siinä suhteessa poikkeava muista ystävistään, jotka kuuntelivat enimmäkseen nykymusiikin eri kirjoa. Hän ei sellaisesta musiikista syttynyt, vaan iskelmä ja etenkin vanha sellainen oli saanut paikkansa hänen sydämessään. Ja niin hän oli tänäkin kesänä jo kiertänyt useita tanssilavoja eri artistien perässä, innokkaasti mukana laulaen ja uskaltautuen joskus jopa lavalle asti tanssimaan. Ja niitä iltoja hän kesässä eniten rakastikin – kylmiä drinkkejä, laskevaa aurinkoa, hyvää musiikkia, uusia ihmisiä sekä rakkaiden ystävien seuraa. Näistä illoista hän ei luopuisi mistään hinnasta.
Eivätkä hänen ystävänsä vastahakoisesti tänäkään iltana mukana olleet. Riinalla oli tiivis muutaman ihmisen porukka – Elsa, Anna ja Karoliina, jotka kyllä mielellään lähtivät hänen kanssaan kaunista iltaa viettämään. Saivatpahan ainakin nähdä uusia ihmisiä ja nauttia virvoittavia juomia lämpimässä illassa samalla, kun Riina lauloi ja tanssi minkä kerkesi. Ja tietysti heillä oli myös hauskaa, sitä ei heidän porukastaan puuttunut.
”Hei Riina, mee nyt tonne lavalle tanssimaan!” hihkaisi Karoliina ja osoitteli innokkaasti lavalle päin. Naisen äänestä kuuli jo pienen humaltumisen, vaikka ilta oli vasta nuori. Mutta Karoliina olikin heidän porukasta se, joka oli juomassa heistä ensimmäisenä.
”En mä taida vielä, pitää hakea ainakin yksi rohkaiseva drinkki”, Riina sanoi vältellen. Vaikka hän rakasti tansseja, jännitti silti häntä aina aluksi lavalle muiden mukaan meneminen. Hän ei ollut ikinä tanssia varsinaisesti harrastanut, ja pelkäsi siksi olevansa huono tanssimaan.
”Höpön höpön, menet nyt vaan”, Elsakin kannusti ja heilautti pitkiä punaisia hiuksiaan hyvin kantaaottavan näköisenä.
”Helppo se sun on sanoa, kun oot ammattitanssija.”
”Mut ei sustakaan voi tulla sellasta ellet opettele”, Elsa totesi ja oli jo kiskaisemassa Riinan mukanaan lavalle. Nainen ehti silti livistää tämän käsien ulottuvilta ja riensi kohti juomatarjontaa.
Anne Mattila aloitti juuri kappaleen nimeltä Ravintola Sydänsuru. No sattuipas sopivan positiivinen kappale tanssittavaksi, Riina ajatteli sarkastisesti. No, ei hän suostuisi tanssia ennen kuin olisi saanut drinkkinsä juotua.
”Mitäs saisi olla?” tarjoilija kysyi. Riina päätti kuitenkin ottaa lasillisen punaviiniä drinkin sijaan. Saatuaan juomansa Riina lähti kävelemään takaisin ystäviensä luokse. Kappale oli ehtinyt jo vaihtua toiseen, kun Riina löysi heidät vihdoin ihmisten joukosta. Karoliina oli näköjään onnistunut löytämään tuttuun tapaansa jonkun nuorikon käsipuoleensa ja siellä he nyt näyttivät tanssivan Juokse-kappaleen tahtiin. Riinaa hymyilytti: Karoliinalla tuntui olevan aina ottajia olivat he sitten missä tahansa. Eikä syyttä: kieltämättä tuollainen vaaleatukkainen, sinisilmäinen nuori nainen kiehtoi monia. Riina oli tuntenut Karoliinan lapsesta asti, eikä osaisi itse kuitenkaan kuvitella seurustelevansa tämän kanssa. Tytöt kyllä tiesivät hänen kiinnostuneen naisista, mutta he tiesivät myös sen, ettei Riina tuntenut heistä ketään kohtaan mitään muuta kuin sisarellisia tunteita. Anna oli sitä paitsi aseksuaali, Elsa oli kihloissa ja neljännellä kuulla raskaana. Ja no, Karoliina nyt oli Karoliina. Ei hän osaisi edes kaivata heiltä keneltäkään muuta kuin ystävyyttä.
”Karo löysi jälleen unelmiensa miehen”, Elsa sanoi nauraen ja siemaisi sitten limsaansa. ”Jokohan nyt voitaisiin odottaa häitä?”
”Tuskin, eiköhän se mene samalla kaavalla kuin aina”, Anna totesi siihen. ”Karo on hullaantunut kyseisestä miehestä, deittailee sitä pari viikkoa ja sitten ei olekaan enää kiinnostunut.”
”Hei, älähän nyt. Ei sitä ikinä tiedä, vaikka tänään olisi se päivä kun Karoliina pääsee yli henkisestä teini-iästään ja kasvaa aikuiseksi.”
”No, toivossa on hyvä elää sanoi lapamato.”
”Mut hei Riina, mitäs jos säkin löytäisit vihdoin itelles naisen?” Elsa ehdotti silmää vinkaten. Elsa oli heidän porukkansa varsinainen parittaja, jonka vuoksi oli saanut lisänimen Amor.
”Hei, mä en tullut tänne parisuhdetta hakemaan vaan viettämään hauskaa iltaa”, Riina totesi vältellen. Hän ei ollut seurustellut vielä kertaakaan, lukuun ottamatta puolen vuoden teinisuhdetta yhden yläasteelaisen pojan kanssa. Vasta lukiossa Riina oli lopulta tullut itselleen ja lähes saman tien muille ulos kaapista tajutessaan naisten kiinnostavan häntä enemmän.
”Eihän ilta mitenkään pilalle menis jos sä naisen itelles täältä löytäisit. Eikös se vaan kruunais kaiken?” Elsa jatkoi.
”Ehkä. Mutta mistä mä tiedän että kukaan täällä olis kiinnostunut naisista? Ei lesboilla ole tapana kirjoittaa otsaan ’hei, olen lesbo!’”.
”No ei tietenkään. Anteeksi, mä vaan ehdotin”, Elsa sanoi rauhoitellen. Riinaa hävetti jo saman tien oma tylyytensä – hyväähän Elsa vain tarkoitti. Mutta ei seksuaalivähemmistön edustajan elämä mitään helppoa ollut, kun ei voinut tietää oliko toinen kiinnostunut myös naisista.
”Ei se mitään, mun tässä pitäis anteeks pyytää tylyyttäni”, Riina pahoitteli ja siemaisi taas viinilasistaan. ”Te kuitenkin muistatte, mitä sillon kerran kävi. Ei se oo helppoa kiinnostua naisesta, kun pelkää samaan aikaan että se ei olekaan samanlainen.”
”Ai tarkoitatko sitä sun rinnakkaisluokkalaista kenestä tykkäsit mutta sait selville että se seurustelee pojan kanssa?” Anna kysyi. Anna oli toisinaan turhan suorasukainen.
”Kyllä, kiitos muistutuksesta.”
”Rauha maahan, toverit!” Karoliina pelmahti heidän keskuuteensa kädet sivuille levittäen. ”Tää ilta on täydellinen ja tähän ei mitään väittelyitä kaivata!”
”No säpä sen sanoit”, Elsa myötäili. ”Mihinkäs sä sen sun unelmien prinssis jätit?”
”Se meni hakemaan meille juotavaa”, Karoliina kihersi. Hullaantumisvaihe oli siis jo käynnistynyt. ”Sitten me mennään tonne rannalle auringonlaskuun juomaan yhdessä drinkkejä ja sitten me –”
”Joo, älä kerro enempää”, Anna sanoi silmiä pyöräyttäen ja he kaikki nauroivat Karoliina lukuun ottaen.
”Joo, ehkä säästän teidät likaisilta yksityiskohdilta”, hän totesi olkia kohauttaen. ”Heii, sieltä Make tulee!”
Ja sitten hän oli jo menoa, vaaleat hiukset vain perässä heilahtaen.
”Vai että Make”, Elsa sanoi venytellen. ”Kieltämättä ihan Karoliinan tyyppiä. Vähintään 180 senttimetriä pitkä, atleettisen oloinen ja tumma tukka. Eli just sellanen mitä kaikki edeltävät kolkytyheksän miesehdokasta.”
”Mut on siinä yks ero muihin verrattuna”, Riina huomasi. ”Se on tummaihonen.”
”Uuuu, oiskohan oikein kunnon Latinomies! Juan Fabrizio tai jotain!” Elsa intoili.
”Se kutsu sitä just Makeksi”, Anna huomautti. ”Ehkä se on alkuperältään jotain latinolaista, mut sillä on joku perustylsä suomalainen miehen nimi. Kuten joku Markus tai Matti.”
”No ei nyt mitään Mattia ainakaan!” Elsa huudahti kuin pöyristyneenä. ”Sen täytyy olla joku espanjalainen nimi, oon ihan varma siitä.”
”No ole sitten”, Anna tuhahti. Riina otti taas kulauksen viinistään ja silmäili tanssilavalle päin.
”Mut espanjalaiset miehet on vaan niin kuumia”, Elsa huokaili. ”Leokin on niin ihana ja romanttinen. Ja se soitteli mulle eilenkin taas sitä kitaraansa.”
”Sun mies vaikuttaakin kyllä just sulle täydelliseltä”, Riina sanoi. Hän oli vilpittömän iloinen ystävänsä puolesta. Tällä oli unelmiensa mies, he olivat kihloissa ja lapsikin jo tuloillaan.
”Miettikää mitä olis voinut tapahtua tai pikemminkin olla tapahtumatta, jos mä en olis mennytkään heti opiskelujen jälkeen osa-aikatöihin sinne ravintolaan!”
”No, onneksi menit”, Riina hymyili.
”Niinpä. Siellä se nytkin varmaan odottaa mua kotiin jotta voi soittaa mut uneen.”
”Awww, söpöä”, Karoliina ilmestyi taas mystisesti paikalle.
”Tiedätkö sä edes mistä me puhuttiin kun tulit noin yhtäkkiä taas?” Elsa kysyi huvittuneena.
”Totta kai! Siitä sun Leopoldostasi!”
”Se on Leo eikä mikään Leopoldo!!
”No joku sellainen.”
”Mut mihinkäs se sun miehes nyt hävis? Vastahan sä olit menossa sen kanssa romanttisesti rannalle”, Elsa huomautti ja vilkuili Karoliinan tulosuuntaan. ”Ei näy ketään.”
”Nääh, se lähti kotiin”, Karoliina sanoi nopeasti. ”Mut hei, haluuko joku että mä haen lisää juotavaa? Esimerkiks sulle Elsa – sun limsalasi näyttää aika tyhjältä!”
”Itse asiassa hae vaan, kiitos.”
Karoliinan lähdettyä juomatarjontaa kohti muut naiset katsoivat toisiaan merkitsevästi.
”Ilmeisesti se mies oli väärän niminen tai jotain”, Anna tuhahti.
”No äläs nyt, ehkä se ei kohdellut Karoliinaa hyvin”, Elsa pohti mietteliäänä. ”Jos se oli vaikka liian kännissä.”
”Tai sitten ne ei vaan tullut toimeen. Kyllähän sen saattaa nopeasti toisesta huomata pienen tutustumisen jälkeen, jos ei olekaan sitä omaa tyyppiä”, Riina järkeili.
”Voit olla oikeassa”, punatukkainen myötäili. ”Tai sitten Karoliina on vaan oma itsensä ja kyllästyi nopeasti. Miesparka.”
Riina oli lähes koko keskustelun ajan vilkuillut tanssilavalle päin. Hetkeen hän ei ollut kiinnittänyt tanssijoihin mitään erityistä huomiota, kunnes hänen silmänsä löysivät ruskeatukkaisen nuoren naisen tanssimasta yksinään. Tytöllä oli pitkähihainen polero mekkonsa päällä ja Riina huomasi miettivänsä, miltä tämän paljaat käsivarret mahtoivat näyttää. Kasvonpiirteet olivat kauniin sirot, hieman eteenpäin työntyvä leuka ja pitkät ripset voimistivat kuitenkin naisen kauneutta. Ruskea tukka oli laitettu siististi ranskanletille, mitä ilmeisimmin estämään niiden ympäriinsä heilumista tanssiessa.
”Ooo, mitäs sä Riina tuijotat noin intensiivisesti?” Elsa-Amor huomasi heti. Oliko hän tuijottanut tuota naista niin pitkään että sen huomasi?
”En mitään”, hän kuitenkin väitti vaikka utelias hymy paljasti kaiken.
”Hänkö se on?” Elsa henkäisi ja osoitti juuri sitä naista, ketä Riina katseli.
”No joo”, hän sitten myönsi. ”Ei sulle voi vastata kieltävästikään, kun sä tajuat aina kaiken.”
”Enhän mä turhaan ole Amor! Nyt menet pyytämään saisitko tanssia sen kanssa!” Elsa lähes käski.
”En mä tiedä…”
”Hei, nyt sä menet kun kerta on tilaisuus!” Elsan limsan kanssa palannut Karoliinakin painosti. Riina oli kahden vaiheilla: mennäkö vai ei? Kieltämättä mikäli hän ei nyt tarttuisi tilaisuuteen, tuo nainen saattaisi kadota lopullisesti hänen ulottuviltaan. Mutta toisaalta, vieraan naisen pyytäminen tanssiin vaati kuitenkin jonkin verran rohkeutta, jota Riinalla ei tällaisissa tilanteissa ollut ennenkään ollut hirveästi. Varsinkaan selvin päin, eikä hän nytkään ollut juonut kuin vasta yhden viinilasillisen.
”Mene nyt vaan”, tähän asti niin hiljaisena pysynyt Annakin maanitteli. ”Et sä siinä mitään menetä, jos kysyt.”
”No okei”, Riina myöntyi. Hänen ystävänsä nostivat kätensä pystyyn kannustavasti ja hymyilivät hänen lähtiessä lavalle päin. Riina yritti kerätä rohkeutensa pieniäkin hippusia kävellessään yhä lähemmäs. Hän pujotteli jännittyneenä tanssivien parien välitse kohti kyseistä naista, joka hänen kauhukseen huomasi hänet hyvinkin nopeasti. Sydän tuntui hakkaavan tietä ulos hänen rinnastaan, ja Riina tarvitsi kaiken tahdonvoimansa etteivät hänen kätensä alkaneet hikoilla. Tuon kauniin naisen uteliaat silmät katsoivat suoraan häneen, ja sanat tuntuivat jäävän kurkkuun.
”Moi, haluutko tanssia?” nainen kysyi onneksi hänen puolestaan.
”Moi, joo”, hän vastasi hyvin lyhyesti, mutta se ei naista tuntunut haittaavan. Heidän onnekseen edellinen kappale oli juuri päättynyt, ja Sielu salamoi-kappaleen ensimmäiset tahdit antoivat heille mahdollisuuden aloittaa. Tämä kyseinen kappale oli yksi Riinan suosikeista, ja hän huomasi ujoutensa ainakin toistaiseksi väistyneen ja tanssi-Riinan vallanneen hänen mielensä. Askeleet tulivat häneltä kuin itsestään, ja hänen tanssiparinsakaan ei mikään huono ollut. Heidän liikkeensä punoutuivat taidokkaasti yhteen ja he liikkuivat musiikin mukana pitkin lavaa toisia tanssijoita väistellen.
”Mikä sun nimes muuten on?” nainen kysyi tanssin lomassa. ”Mä oon Emilia.”
”Mä oon Riina”, hän esittäytyi hieman jo hengästyneenä. Miksei hän ollut tanssinut yhtään ennen tätä! Ei hän halunnut vielä lopettaa.
”Haluisitko tanssia seuraavankin kappaleen?” Emilia kysyi. ”Mä rakastan Anne Mattilaa, ja sun kanssa tanssiminen on niin sujuvaa että mielelläni jatkaisin.”
Vinkkasiko Emilia hänelle silmää? Ehkä Riina vain ylikuvitteli. Sillä voi olla vaikka kotona odottamassa mies.
”Joo, mielelläni. Mäkin tykkään tosi paljon Annesta ja iskelmämusiikista ylipäätään.”
”Oi, niin mäkin!”
Jonkin ajan kuluttua Sielu salamoi vaihtui Katsees kuin tulta-kappaleeksi. Tämähän sattui.
Kädet hellät, katsees kuin tulta
ja kun mulle kuiskaat sä ’kulta’,
mitä silloin tahtoisin mä muuta,
taivaaltako kuuta?
Kädet hellät katsees kuin tulta,
sitä vain nyt pyydän mä sulta
ettet mulle huolta sä tuota,
ettet mee mun luota.
Riina huomasi tanssimisen lisäksi laulavansa kappaletta samalla. Emilia hymyili hänelle kannustavasti ja Riinasta tuntui, että tämä tanssi nyt lähempänä häntä kuin aikaisemmin. Mutta ei hän sitä pahaksi pistänyt, päinvastoin. Tuo nainen oli onnistunut hetkessä sekoittamaan hänen päänsä. Ja ujous oli kadonnut matkoihinsa. Vai johtuiko se kaikki vain alkoholista? Ei, kyllä se täytyi johtua Emiliasta. Ei yksi viinilasi nyt niin paljon vaikuttanut.
”Laulat tosi hyvin”, nainen kehui ja hänen kätensä kävi Riinan selällä. ”Osaisinpa minäkin.”
”En mä tunteja oo ottanut, itsekseni oon vaan lauleskellut”, hänen oli pakko valaista. ”Mutta et oo eka joka mun ääntä kehuu. Ja tää kappale on yks mun suosikeista.”
”Niin munkin.”
He tanssivat sitten hiljaa toisiaan katsellen. Riina oli huomaavinaan Emilian silmissä samanlaista uteliasta kiinnostusta, mitä hän itsekin tunsi sillä hetkellä. Johtuikohan se tanssista vai naisen vetovoimasta? Riina ei ollut koskaan tuntenut mitään tällaista, vaikka ei hän ollut kyllä ennen edes löytänyt ketään näin viehättävän oloista kuin Emilia nyt. Siitä tunteesta hän nautti, ja tutkiskeli sitä täysin rinnoin. Sitä kuplivan jännityksen tuomaa lämpöä kehossa sekoitettuna adrenaliiniin, hän tunsi elävänsä kuin Karoliinan tavoin tässä hetkessä, jonka ei halunnut koskaan päättyvän.
Liian pian kappale kuitenkin päättyi. Emilia viipyi hänen lähellään hetken – merkitsiköhän se jotain – ja irrotti heidän kätensä sitten erilleen.
”Se oli kivaa, kiitos loistavan tanssiparin”, nainen kiitti ja yllättäen halasi Riinaa. Olisipa hän vain jäänyt siihen.
”Kiitos samoin”, Riina hymyili. ”Haluisitko sä.. Tuota noin.. Ootko sä täällä yksin?”
”Joo oon mä, ihan itekseni tänne tulin”, Emilia vastasi ja heidän katseensa kohtasi taas. ”Entä sä?”
”Kavereiden kanssa tulin, ne on tuolla”, Riina sanoi, rikkoi katsekontaktin ja osoitti Karoliinan, Annan ja Elsan suuntaan. ”Tuutko meidän luo?”
”Joo, sopii”, Emilia sanoi iloisesti ja he lähtivät yhdessä Riinan ystäviä kohti.
”Vau, tehän olitte kuin mitkäkin parketin prinsessat! Tosi monet katseli teitä ja kehui teidän tanssia tosi sujuvaksi!” Elsa oli heti riemuitsemassa.
”No jos noihin humalaisiin vertaa, niin kieltämättä.”
”Anna on vähän tollanen”, Riina hymähti Emilialle. ”Sanoo suoraan mitä ajattelee. Välillä liiankin suoraan.”
”Haha, ei se mua haittaa, moi vaan kaikki. Mä oon Emilia”, nainen kertoi Riinan unohtaessa tyystin esittelemisen. ”Käyttekö te useinkin täällä?”
”Ei me, mutta Riina kylläkin”, Karoliina kertoi. ”Sehän se nimenomaan parketin prinsessa-tittelin ansaitsiskin saada.”
”No niin kyl ansaitsiskin”, Emilia sanoi ja hipaisi vaivihkaa Riinan kättä. Sydän taisi jättää yhden lyönnin välistä. ”Mut hei, toi tanssiminen oli sen verran mukaansatempaavaa, et mä taidan hakea juotavaa.”
Emilian kadotessa ihmisten sekaan Elsa lähes tärisi innosta sanoessaan Riinalle:
”Hei, sehän selkeesti tykkää susta! Teistä loistaa kauas se kipinöiden määrä.”
”Ai ihan oikeasti?” Riina kysyi hieman epäröiden mutta kiinnostuneena. ”Kieltämättä aika puoleensavetävä tyyppi.”
”No iske kiinni nyt kun vielä voit! Kysyt puhelinnumeroa ja kaikkea!”
”En mä uskalla”, hän kuitenkin mutisi.
”No mut jos sä et toimi, sä voit kadottaa sen loppuiäksesi! Kiikkustuolissa sitten murehdit, että ’voi kun en silloin 60 vuotta sitten uskaltanut’.”
”Helppo se sun on sanoa, kun oot paljon rohkeampi näissä asioissa.”
”No kysynkö mä sitä sitten?”
”Ei älä!” Riina kauhistui. ”Kyllä mä tän tilanteen jotenkin handlaan.”
”Syytäkin olisi”, Karoliina pisti väliin. ”Me tarvitaan joukkoomme uusi onnellinen parisuhde mistä hehkuttaa.”
”No älä nyt vielä parisuhdetta maalaile. Vasta tapasin sen”, Riina esteli.
”No tarvitaan me onnellinen säätökin.”
Riina naurahti. ”Saa nyt nähdä, mitä tästä tulee.”
”Toivottavasti jotain positiivista kuitenkin”, Elsa sanoi ja antoi Riinalle toiveikkaan hymyn. ”En mäkään aluksi uskaltanut puhua Leolle muuta kuin työjuttuja. Mutta siitä se sitten päivä kerrallaan alkoi käydä sujuvammaksi.”
”Niin, päivä kerrallaan. Mä nään Emiliaa mahdollisesti vaan tän illan.”
”No sitä suuremmalla syyllä sun pitää rohkaista ittes ja tutustua siihen ja vaihtaa yhteystietoja!”
”Toi painostus ei auta yhtään asiaa”, Riina sanoi ja hieroi vaivihkaa käsiänsä paidanhelmaan.
”Sori, ei ollut tarkoitus. Kyllä se siitä vielä. Mut hei, haluisko joku lähteä mun kanssa tanssimaan? Haluun ottaa kaiken irti tästä vielä toistaiseksi pienestä raskausmahasta. En mä enää tyyliin muutaman kuukauden päästä jaksa tanssia yhtään.”
”Mä voin lähteä!” Karoliina sanoi ja joi drinkkinsä parilla kulauksella loppuun. ”Mut varotan vaan, että askelet saattaa vähän horjua!”
”No ei haittaa, tuopahan oman twistinsä tanssiin”, Elsa naurahti. ”Enkä mä turhaan oo ammattitanssija. Kyllä mä hiprakkatanssinkin hallitsen.”
Ja niin naiset lähtivät tanssimaan. Riinan ja Annan välille laskeutui hieman vaivaannuttava hiljaisuus – Anna ei ollut kovin hyvä sosiaalisissa tilanteissa, eikä näin osannut oikein itse aloittaa keskustelua. Eikä Riina keksinyt mitään puhuttavaakaan, hänen ajatuksensa olivat vain heitä lähestyvässä Emiliassa. Tämän mekon helma heilui kevyesti tämän askelten tahdissa samalla kun pieni tuulenvire tarttui siihen. Poleron toinen hiha oli rullaantunut hieman ylöspäin – näkyikö käsivarressa jotain jälkiä?
”Moi taas”, Emilia tervehti ja seisahtui lähelle Riinaa. Toivottavasti kädet eivät taas hikoaisi. ”Menikö Elsa ja Anna tanssimaan?”
”Elsa ja Karoliina, mut joo meni”, Riina korjasi.
”Ahaa, tuolla ne näyttääkin olevan”, Emilia bongasi.
”Hei, mä haluaisin käydä vähän kävelemässä. Lähtisitkö mukaan?” Riina yritti keksiä tekosyytä, millä pääsisi juttelemaan Emilian kanssa kahdestaan. Häntä jäi vaivaamaan ne jäljet, jotka hän oli ollut huomaavinaan tämän käsivarressa. Ja ehkä keskustelu sujuisi paremmin muutenkin kun ei olisi paljon ihmisiä ympärillä.
”Joo, mikä ettei.”
He kävelivät tanssilavalta poispäin kohti järvenrantaa ja sen lähellä kulkevaa rantapolkua. Ilta oli jo niin pitkällä, että vain auringon viimeiset säteet näkyivät kaukana horisontissa värjäten taivaan purppuraiseksi. Ilmakin alkoi jo viiletä, ja Riina katui ettei ollut ottanut Emilian tavoin mitään pidempihihaista ylleen.
”Saanko mä kysyä jotain?”
”Kysy pois vaan”, Emilia vastasi ja vilkaisi Riinaa.
”Kun sä äsken palasit sieltä sun drinkkis kanssa, niin sun poleron hiha oli kääriytyny vähän ylemmäs”, saipa hän pitkän lauseen sanottua. Emilia taisi ymmärtää mitä hän aikoi kysyä, sillä tämä näytti vaivaantuvan.
”Voitasko me olla puhumatta siitä? Se on aika henkilökohtaista”, nainen sanoi varovasti ja joi hieman hermostuneena lasistaan.
”Joo, totta kai”, Riina sanoi ja katui jo heti, että oli edes ajatellut kysyvänsä asiaa. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, ettei tuollaista voinut kysyä vieraalta ihmiseltä.
”Kiitos. Mutta saatan mä sen sulle joskus myöhemmin kertoa”, Emilia sanoi ja seisahtui sitten paikalleen. Riina lähes törmäsi tähän. Hän kääntyi Emiliaan päin ja heidän katseensa kohtasivat taas. Naisen silmistä oli luettavissa hieman surumielisyyttä sekoitettuna uteliaisuuteen ja lempeyteen. Kauempana kuului ”Pienen hetken vain me saimme rakastaa, pienen hetken loisti taivas, hehkui maa.”
Riina ei oikein tiennyt miten se lopulta edes tapahtui. Emilia kuroi heidän pienen välimatkansa umpeen, laski toisen kätensä jälleen Riinan selälle niin kuin silloin tanssiessa. He katsoivat sen nimenomaisen pienen hetken toisiaan silmiä räpäyttämättä. Riinan huulet kaartuivat hymyyn aivan kuin itsestään, ja pian hän sai tuntea Emilian huulet viipyilevinä omillaan. Niissä maistui kevyesti alkoholi sekä mansikka, jotka molemmat olivat todennäköisesti peräisin tämän hetki sitten hakemasta drinkistä. Emilian käsi löysi tiensä Riinan selältä tämän vehnänvaaleisiin hiuksiin ja sormet lähtivät lempeästi silittelemään niitä. Riina liikutti varovasti huuliaan Emilian huulilla, haluten tuntea jokaisen yksityiskohdan niistä. Hän kosketti kevyesti alahuulta, sitten ylähuulta. Riina suukotti tunnustelevasti Emilian leukaa, joka oli ollut yksi piirteistä joihin hän oli huomiota kiinnittänyt, palaten sitten taas tämän huulille. Emilia liikutti puolestaan huuliaan Riinan huulia vasten syventäen suudelmaa. He irrottautuivat hetkeksi vetääkseen henkeä, mutta Riina suuteli naista uudelleen tuskin sekunninkaan jälkeen. He suutelivat yhä uudelleen ja uudelleen, kyltymättä ikinä toisistaan, kunnes Emilia irrottautui Riinasta tiheästi hengittäen. Eikä Riinankaan hengitys ollut enää tasainen. Ne olivat olleet ehkä hänen elämänsä parhaat ja pisimmät sekunnit hetkeen. Näin nopeastiko asioilla oli tapana edetä? Riinaa pelotti, että tämä kaikki olisi vain kuvitelmaa joka pian haihtuisi olemattomiin.
Emilia hymyili varovasti ja Riina hymyili takaisin. Vatsassa lepattavat perhoset pitivät edelleen omaa tanssishowtaan. Riina ei oikein tiennyt, mitä sanoa suudelman jälkeen – mutta onneksi Emilia hoiti keskustelunavauksen taas hänen puolestaan.
”Ootko sä ennen suudellut tyttöä?”
”En”, Riina sanoi totuudenmukaisesti. ”En oo koskaan seurustellut naisen kanssa, ihastunut kyllä olen. Mutta siitä en haluaisi puhua.”
”Ei haittaa. Meillä molemmilla on siis jotain, jota ei ihan kelle tahansa kerrota”, Emilia sanoi ja nyökkäsi ymmärtäväisenä sanojensa päälle.
”Järvi on tosi kaunis tähän aikaan illasta”, Riina sanoi ja molempien katseet kääntyivät kohti järveä, jossa horisontti loisti vielä purppuraisena.
”Niin on. Kesäillat on yksiä suosikkejani vuodessa.”
”Silloin meillä on sama suosikki”, Riina totesi ja mietti, pitäisikö heidän kävellä takaisin tanssilavalle.
”Mukava kuulla”, Emilia sanoi ja suikkasi varovaisen suukon Riinan poskelle. Ihoa kihelmöi.
”Pitäiskö meidän lähteä takaisin tanssilavalle?” Riina kysyi ja ärsyyntyi heti pienelle jännityksen tuomalle särölle äänessään.
”Mennään vaan, sun kaveritkin varmaan miettii missä ollaan”, Emilia totesi ja he lähtivät kulkemaan polkua takaisinpäin.
”Me ihmeteltiinkin jo, minne te oikein katositte!” Karoliina hihkaisi Riinan ja Emilian bongatessaan. Elsa katsoi Karoliinaa varoittavasti – Riina kiitti häntä mielessään – ja vaaleaverikkö vaikeni huvittuneesti naurahtaen.
”Käytiin vaan vähän kävelemässä”, Emilia sanoi ja kulautti juomansa loppuun – hänellä oli ollut se koko ajan mukanaan.
”Oi miten mukavaa!, Elsa ilahtui. ”Maisemat on kyllä tänä iltana tosi upeat! Me tanssittiin Karoliinan kanssa pari tanssia ja Annakin uskaltautui tanssimaan!”
”Vau,mahtavaa!”Riina hihkaisi. Hän oli monesti yrittänyt maanitella Annaa mukanaan tanssilavalle tämän kuitenkaan suostumatta. ”Ilmeisesti tanssiminen ei sitten kuitenkaan ole niin tylsää?”
”On se, mä tanssin vaan yhden tanssin”, Anna pysyttäytyi yhä vain omassa järkähtämättömässä itsessään.
”Siitä se lähtee ja pian huomaat rakastavasi tanssia kuten me muutkin!” Karoliina sanoi tietäväisen oloisesti virnistäen.
”Riinahan tässä eniten se tanssiparkettivaltijatar on”, Anna sanoi Riinaa merkitsevästi katsoen.
”Mutta Elsa on ammattitanssija ja Karoliinalla on lähes poikkeuksellisesti aina viejiä lavalle päin.”
”No hyvä on. Oli se ihan mukavaa, mutta tanssijaa minusta ei saa”, Anna sanoi ja muiden hyväntahtoisesti nauraessa hymyili itsekin.
”Teistä loistaa kauas tosi luja ystävyys”, Emilia sanoi aurinkoisesti heille jokaiselle hymyillen. ”Tosi mukavaa löytää täältä tällaista porukkaa.”
”Ilo on meidän puolellamme, kaunotar”, Karoliina sanoi ja vinkkasi Riinalle kannustavasti silmää. Poskia alkoi kummasti kuumottaa. Hemmetin Karoliina! Miksi menit tuollaista sanomaan?
”Riina tässä se kaunotar on”, Emilia sanoi hipaisten Riinan kämmenselkää sormillaan. Muurahaiset alkoivat kiivetä käsiä pitkin.
”Kiitos paljon”, hän vastasi ja katsoi Emilian ystävällisiin silmiin.
Ilta jatkui vielä usean tunnin, juomia tuli juotua vielä muutama ja tansseja tanssittua sitäkin enemmän. Jännitys alkoi hiljalleen laantua ja Emilian seura vaikuttaa entistä houkuttelevammalta. Silti perhoset eivät lähteneet Riinan vatsasta ja estivät häntä kysymästä tämän numeroa tai asuiko tämä edes kaupungissa.
Lopulta Anne Mattila lopetti konserttinsa ja oli aika lähteä pitkän illan jälkeen kotiin. Auringonsäteiden horisonttiin luoma purppura oli jo lähes poissa. Ihmiset alkoivat valua alueelta pois, mutta Riina jähmettyi paikoilleen Emiliaan katsoen.
”Oli tosi mukava ilta”, Emilia sanoi ja he halasivat. Suikkasipa Riina vielä suukonkin tämän hymyyn kaartuville huulille. Kysy nyt sitä numeroa! Ääni Riinan päässä huusi.
”Niin oli”, hän sitten vain totesi.
”Tavataan ehkä joskus uudestaan”, Emilia sanoi, halasi vielä Riinaa ja sitten nainen oli jo poissa.
Ei numeroa, ei tietoa asuinpaikasta. Jäljelle jäi vain pettymys.
