Pimein paratiisi | K-11, angst/drama (7/7)

[Parris]

Nimi: Pimein paratiisi
Kirjoittaja: Bluji Ronen
Ikäraja: K-11
Genre: angst, drama
Varoitukset: suhdeväkivaltaa
Haasteet: Spurttiraapale IV, kierros 4

A/N: Kappas, taas minä kirjoittamassa angstista draamaa. Savannille päädyin Spurttiraapaleen sanoista.

***

I (vaistonvarainen)

Nainen seisoo vanhan puutalon terassilla ja katselee mailleen painuvaa syvänoranssia aurinkoa. Savannin iltatuuli on pisteliäs, muttei kuitenkaan kylmä. Päiväntasaajan auringon alla haalistunut harmaanvalkoinen pitsimekko tuntuu päällä ahdistavan kevyeltä, kun hän ei ole enää vieressä koskemassa.

Kun auringon viimeiset, kirkkaat säteet iskevät silmille, nainen peittää silmänsä vaistonvaraisella liikkeellä. Käden liikerata on tuttu, liian toistunut. Nainen kaivaa mekon päällä olevan esiliinan taskusta paketin tupakkaa, nappaa yhden sormiensa väliin, sytyttää sen. Savu täyttää suun ja maistuu vapaudelta ja suolaiselta, samalta kuin paksuja tummia poskia pitkin valuvat kyyneleet.

Nainen haroo repaleisten kynsien peittämillä sormillaan lyhyistä hiuksista karheaa päänahkaa. Tupakka palaa viimeisenä liekkinä savannin illassa.

[Parris]

II (lohkeilla)

Punaruskea savimaa on lohkeillut kuumuudesta sieltä, missä kuiva ja kuihtunut ruoho ei peitä maanpintaa. Eläminen sellaisessa paikassa, Jumalan selän takana, on vaikea tehtävä naiselle, jolle rukouksessa on ollut voimaa selvitä päivästä toisen jälkeen.

Yksinäinen kafferipuhveli vaeltelee kaukaisuudessa, parka jäänyt laumastaan kausien taittuessa suuntaan tai toiseen. Nyt nainen on myös yksin, vaikka edelleen hän tuntee paahteen koskettaessa ihoa nyrkin, avokämmenen, kangassiteet. Jäljet ehkä katoavat, mutta tunne ei, voi olla ettei ehkä koskaan.

Surutyö on mahdoton tehtävä, vaikka aivan yhtä mahdotonta on olla onnellinen, vapaa. Olkoot miten onkaan, mutta nyt nainen voi ainakin näyttää kyyneleensä, murtaa suruvallit ja antaa valon päästä huoneeseen.

[Parris]

III (luuydin)

Lattiaa vasten kolisevan metallisängyn päädyssä olevat tangot ovat kuin kalterit, vielä enemmän nyt, kun nainen on yksin niiden äärellä. Ohut peite ei suojele maailman pahalta, vaikka omasta sydämestä pahimman pimeyden onkin saanut jo pois.

Varjot jäävät kuitenkin häilymään. Turkoosinharmaan taivaan muuttuessa valoisammaksi aamun hiljaisina tunteina, kun savannikin vielä nukkuu, nainen tuntee luuytimissään asti ihonsa merkit, jotka näkyvät vain hänelle. Hänet on tahrittu.

Aamiainen ei mene alas. Nainen ryntää vessaan oksentamaan, niin paha olo tulee viimein vapaudesta vaikeimmassa paikassa hänen elämässään. Mitään hän ei kuitenkaan kadu, sillä elämä on vain sarja valintoja. Hänelle määräytyi tämä linja, eikä sille voi mitään enää.

[Parris]

IV (ikääntynyt)

Kun nainen nostaa puisella ämpärillään vettä pimeän kaivon syvyyksistä, hänen kätensä toistavat raskasta liikettä kerta toisensa jälkeen, kuten tuhansina päivinä ennenkin. Köysi kerääntyy hänen jalkoihinsa, joissa olevat sandaalit ovat karut kuin hiljainen maisema hänen ympärillään.

Naisen kämmenissä on enemmän kulumia ja arpia kuin monella hänen ikäisellään miehelläkään. Väärät valinnat näkyvät ikääntyneenä ihona ja tummien kasvojen raskaina painaumina. Ämpäri on melkein ylhäällä, mutta yhtäkkinen pelonpuuska saa köyden karkaamaan sormien välistä. Kaivon pohjalta kuuluu loiskahdus, kun puuastia uppoaa veteen.

Kädet tärisevät pelosta, koska mies ei tule koskaan katoamaan muistoista. Niin ei tapahdu vielä pitkään aikaan – eikä varmaankaan koskaan – sillä hän oli paha.

[Parris]

V (kehua)

Joskus mies kehui. Sekään ei ollut hyvä asia. Ensin osui avokämmen tai nyrkki kasvoihin, polvet pettivät, mutta kyyneleet eivät valuneet. Heidän talossaan se ei ollut sallittua. Päälle tuli vain kasa sarkastisia kehuja siitä, kuinka hyvin hän hillitsi itsensä. Elämä oli helvettiä.

Ja nytkin ääni tuntuu vain kaikuvan korvien välissä. Nainen kastelee varovaisin ottein pisara pisaralta karua puutarhaansa, vaikka oikeasti tekisi vain mieli ottaa kuokka ja repiä kaikki irti. Sekin on vain yksi yhteys enemmän entiseen.

Yhtenä iltapäivänä puhelin soi.

"Tule kotiin", kuuluu maman ääni.

"Minä tulen", kuiskaa nainen. Mama tietää aina, mitä tehdä. Nainen pakkaa laukkunsa ja lähtee katsomatta taakseen.

[Parris]

A/N: Kappas, viitosrapsussa oli karannut villi imperfektihirviö kerrontaan. Aikamuodot korjailtu muun rapsusarjan mukaisesti preesensiin.

***

VI (lohi)

Kun terassilta katselee kaukaisuuteen, savannijoelle, voi melkein nähdä papan kalastamassa, nostamassa suuria lohia tai mitä lie muita kaloja. Maman ja papan hoivissa kaikki tuntuu olevan niin paljon paremmin. Elämä on rauhallisempaa ja yksinkertaisempaa eikä tarvitse koko ajan pelätä tai pidätellä kyyneliä.

Ensimmäisenä iltana nainen oli romahtanut täysin mamansa halaukseen. Hänen suustaan oli ryöpynnyt itkuisia anteeksipyyntöjä vääristä valinnoista, mutta mama oli keskeyttänyt puheet saman tien. Mama oli käskenyt istumaan keittiöön ja laittanut rooibokset tulille. Siinä he olivat sitten istuneet kovan pöydän ääressä. Mama oli puhunut matalalla, ikiviisaalla äänellään ja – todella – tiennyt juuri oikeat sanat ja neuvot.

"Kaikki muuttuu vielä paremmaksi, wapenzi."

[Parris]

A/N: And we're done!

***

VII (käärme)

Nainen herää, kun pihalta kuuluu riitelyä. Kun hän kurkistaa pölyisestä ikkunasta ulos, hän näkee maman ja papan riitelemässä taloon tunkeutuneen käärmeen käsittelytavasta. Naista huvittaa nähdä mama niin pulppuavan kiivaana, vaikka samalla sydämessä tuntuu pistos maman rohkeuden vuoksi. Kunpa hän itsekin olisi sanonut miehelleen samalla tavalla…

Mutta turha oli enää katua, vaan piti kääntää katse kohti tulevaa. Nainen pukeutuu ja suuntaa ulos katsomaan tilanteen purkautumista. Papa oli saanut maman suostuteltua. Papa lupaa hoitaa asian, mama katselee vierestä hieman tuomitseva ilme kasvoillaan. Pyton saa kuolla papan varmassa otteessa, se poistuu tästä maailmasta.

Samalla tavalla kuin naisen maailmasta sai kadota eräs toinen käärme.

[Sokerisiipi]

Kommenttikampanjasta heips!

Rakastin tässä eniten miljöötä, koska se oli vieraudessaan odottamaton. Kuvailusi oli niin kaunista, maanläheistä ja todentuntuista, että tuntui kuin olisi itsekin ollut päiväntasaajan savannilla. Käsittelemäsi teemat sen sijaan olisivat voineet sijoittua minne tahansa, parisuhdeväkivalta on valitettavasti universaali ilmiö, ja kerroit näistä vaikeista tunteista ja kokemuksista todella taitavasti, mutta tulkinnanvaraa oli silti paljon. Luotat lukijan kykyyn kuvitella ja päätellä loput, mikä myös tekee tekstistä useamman lukukerran kestävän kokonaisuuden. Näihin raapaleisiin mahtuu kokonainen elämä, ja onneksi nainen pääsee yli pahimmasta ja voi palata kotiin ja ikään kuin aloittaa alusta ja kenties tehdä parempi valintoja vanhempana ja viisaampana.

Kiitos näistä elämänmakuisista rapsuista savannin kuumuudessa, pidin!