VIII
Rauni
Rauni on ajatellut kuolemaa ennenkin. Hänen on ollut pakko, sillä hän kantaa sisällään hengenvaarallista salaisuutta. Kuitenkaan aikaisemmin tilanne ei ole eskaloitunut tälle tasolle, jossa he ovat menettäneet yhden omistaan. Niko on poissa, ja se repii Raunin riekaleiksi. Joskus Rauni haluaisi vain päästä kantamastaan salaisuudesta eroon, vaikka tietääkin sen olevan mahdotonta. Joskus hän sen sijaan haluaisi vain juosta vapaana metsässä, unohtaa vaanivat vaarat ja vihan, jota hän ja hänen kaltaisensa saavat väistämättä osakseen.
Se ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä vapaus on vaarallista ja voi koitua kuolemaksi. Sen on Niko jo saanut kokea ja osoittaa sen myös heille kaikille, jotka jäivät jäljelle. He eivät milloinkaan voisi vain nauttia, juosta maa jalkojen alla kuten niin monet muut. Heille jokainen hetki vapaana oli vaaroja täynnä ja pieninkin virhe voisi päättyä kuolemaan.
Sinä iltana Rauni palaa kotiinsa kyyneleitä nieleskellen ja kaipaa metsään. Tuon kaipuun hän on oppinut tukahduttamaan, vaikka se repii hänen sielunsa pieniksi paloiksi. Sillä hetkellä kuitenkin vain Nikolla ja laumalla on väliä, kaikki muu tulee kaukana perässä.
Juoksutarvikkeet valahtavat unohtuneina penkille, kun Rauni romahtaa aviomiehensä syliin. Hän hautaa kasvonsa tämän olkaan ja antaa kyyneleiden tulla. Valkohehkuinen pelko ei hellitä otettaan edes vahvojen käsivarsien suojissa, mutta pienen hetken ajan Rauni tuntee olevansa jälleen ihminen.
VIX
Rauni/Untu
Untun voimakkaat käsivarret eivät hellitä otettaan Raunista edes vuoteessa. Mies sulkee Raunin käsiinsä ja yrittää vakauttaa tämän maailman. Suudelmat maalaavat polkuja kyyneleisille poskille ja sormet hivelevät hiuksia pois kasvoilta. Kosketus tarjoaa ylimääräisen ankkurin Raunille, joka eksyy surun mereen. Se polttaa tiensä pelon läpi ja tarjoaa turvasataman, jossa Rauni voi edes hetkeksi unohtaa.
”Haluatko jutella siitä?” matala ääni murahtaa lempeästi Raunin korvan juuresta.
”Mitä me voimme tehdä? Emme voi muuttaa, koska sama toistuisi missä tahansa.”
Untun silmissä palaa huoli. Niiden metsäisiin syvyyksiin pesiytyvät varjot saavat tämän katseen tummumaan. Rauni hukkuu miehensä syleilyyn, vaikka se ei pyyhi pois pelkoa ja tuskaa, joka tuntuu tehneen pysyvän pesän naisen sisimpään.
Vaihtoehdot ovat vähissä, ja sinä iltana Rauni ja Untu nukahtavat sylikkäin. He toivovat, että aamu toisi uuden mahdollisuuden tutun painajaisen sijaan. Toivo ei kuitenkaan tuo Nikoa ja turvallisuudentunnetta takaisin. Se on menetetty taas hetkeksi, kunnes lauma onnistuu jälleen keräämään itsensä ja oppivat taas luottamaan.
X
Unni
Sydän hakkaa kurkussa. Unni ei pelkää kovin usein, mutta nyt se puristaa rintaa ja repii hengen huulilta väkivalloin. Silmissä on villi katse ja pedon vaistot purevat kovaa. Mieli repii kahteen suuntaan; sisälle ja ulos, eikä kumpikaan ole toista vahvempi. Pelko Raunin puolesta voittaa lopulta ja Unni pakenee punaiseen turkkiin, antaa yksinkertaisemman maailman vetää hänet puoleensa ja unohtaa.
Vikkelät jalat kantavat pikkupedon ovenraosta tunturiin, jossa tuuli tuivertaa tuuheaa turkkia ja terävä kuono poimii miljoonia tuoksuja. Huulet vetäytyvät irveeseen hampaiden päältä, nopea sydämensyke täyttää korvat ja saalistuksen riemu hallitsee. Maailma kutistuu pisteeksi ja pelko antaa tilaa toiselle tunteelle, joka on yhtä alkukantainen.
Jahti herättää riemua, jota Unni ei ole ennen kokenut. Terävät hampaat välähtävät ja hetken aikaa peto on Unni ja he molemmat huohottavat kiivaasti. He kierivät mäkeä alas ja punainen kieli roikkuu suupielestä, kun he läähättävät hengästyneinä. He höristävät korviaan kiinnostuneina ja säntäävät neljällä jalallaan rapisevien askelten ja kiivaan sykkeen suuntaan, hampaat valmiina uuteen iskuun.
XI
Unni
Unnin iho on naarmuilla ja suussa maistuu veri. Kummankaan alkuperää Unni ei ymmärrä, vaikka tietää jotakin tapahtuneen. Hän muistaa tavallista vähemmän viime ajoista, hänen mielessään oleva musta aukko on niellyt viimeisimmät muistot. Väristen hän kietoo käsivartensa ympärilleen, värisee ja yrittää unohtaa alastoman vartalonsa, jota värittävät matalat haavat ja itikanpuremat. Hän ravistelee itseään ja antaa jalkojensa kantaa hänet takaisin sisään ja sen tomutuoksuiseen lämpöön.
Sisällä Unni onkii ensimmäisenä itselleen lämpöisen nutun. Se sujahtaa vaivatta pään yli ja seuraavaksi sormet löytävät puhelimen. Kädet täristen Unni näppäilee tutun numeron ja puhelin hälyttää.
Kuudennen tuuttauksen jälkeen soittoon vastataan ja Unni yrittää hillitä vapinaansa.
”Rauni. Mie en tiedä, mitä tapahtui. Mie en muista, en mittään.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän puree huultaan ja käpertyy kerälle puhelin korvallaan.
”Voinko mie tulla sinne?”
”Ei, ei, mie en halua olla täällä yksin. Joo, mie tiedän, että sinne on pitkä matka.”
Lyhyt tauko saa Unnin sydämen läpättämään villisti.
”En tiedä. Jotain on vialla.”
XII
Unni
Pakkaaminen ei ole koskaan helppoa, edes silloin, kun tietää matkan keston. Tällä kertaa Unni joutuu pakkaamaan sokkona, varautumaan kaikkeen mahdolliseen tietämättä, koska hän mahdollisesti pääsisi takaisin. Koti tunturissa saisi jäädä taakse. Unni ei ole koskaan aikaisemmin lähtenyt kauaksi kotoisasta mökistään, mutta nyt hänellä ei ole vaihtoehtoja. Hänen on paettava, vaikkei hän edes tiedä mitä pakenee. Kauhu näykkii hänen nilkkojaan, ajaa häntä aina vain eteenpäin ja matkalaukun renkaat pomppivat epätasaisella tiellä.
Lopulta Unni värjöttelee bussipysäkillä, yrittää piiloutua villapaitansa sisään kuin se olisi turvasatama ja vain odottaa. Ilma on kesäisen lämmin jopa näin pohjoisessa, mutta silti Unni tärisee kuin horkassa. Villanuttu ei lämmitä kylliksi ja toinen käsi puristaa rystyset valkeina matkalaukun kahvaa.
Ajatukset palaavat melkein kuin huomaamatta aikaisempiin hetkiin ja sydämen tanssi kiihtyy. Pelko nostaa valkohehkuista päätään Unnin sisällä ja hetken aikaa hän haluaa vain paeta, juosta jonnekin kauas metsän syvyyksiin ja olla palaamatta enää koskaan takaisin. Hän kuitenkin puree huultaan, maistaa jälleen veren suussaan ja värisee. Linja-auton keltaiset ajovalot halkovat pimenevää iltaa ja Unni pakottaa jäsenensä tottelemaan.
Kuin unessa käsivarsi nousee pysäyttämään auton, kuin unissakävelijä Unni kiipeää kyytiin ja ostaa matkan etelään. Pulssi kohisee hänen korvissaan ja maisema kiitää ohitse päätähuimaavana sumuna. Unnin vartalo on turta.
Pelko ei hellitä vieläkään otettaan.