Kirjoittaja Aihe: Routavuosi |K11| maaginen realismi, raapalesarja, 12/x  (Luettu 3027 kertaa)

Vlad

  • Sudenmorsian
  • ***
  • Viestejä: 3 447
  • Loveatar
Nimi: Routavuosi
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: K11
Genre: maaginen realismi
A/N: Olen tämän raapalesarjan julkaisua jännittänyt jonkin verran, sillä olen ollut tämän kanssa epävarmempi kuin aikoihin. En ole vielä(kään) oppinut julkaisemaan jatkiksia/raapalesarjoja silloin, kun niihin on oikeasti paljon tekstiä kirjoitettuna ja se on tämänkin tilanne. Tätä ei ole ihan mahdottomasti kirjoitettuna valmiiksi, mutta tästä on muodostunut ehkä jonkinlainen irtiotto muista teksteistä, jotka vaativat ehkä enemmän työtä. Tämä sarja yrittää olla ainakin jossain suhteessa yhteiskuntakriittinen (enemmän ehkä keskittyy petovihaan teemana), mutta tämä on vähintäänkin kaikessa suhteessa itselleni vähän harppausta tuntemattomaan. Maaginen realismi ei ole itselleni se helpoin genre kirjoittaa, koska olen kirjoittanut niin kauan fantasiaa, mutta ehkä tässä on riittävästi niitä fantasiaelementtejä, jotta tämän kirjoittaminen sujuisi yhtä jouhevasti jatkossakin kuin mitä se ainakin tällä hetkellä taas sujuu. Tässä tarinassa on useita kertojia ja näillä on omat tarinansa, jotka nivoutuvat ehkä jossain pisteessä yhteen. Toivon, että edes joku mahdollisesti lukee tätä tarinaa ja ehkä pitää tai jopa jättää jotain kommenttiakin :)


I

Häirikkösusi ammuttiin Nurmeksessa

Susi ammuttiin talon läheisyydestä sunnuntai-iltana Nurmeksessa. Laumassa, josta hukka ammuttiin, arvioidaan olevan jopa kahdeksan sutta. Kaadettu yksilö oli 40-kiloinen uros, jonka säkäkorkeus oli 75 senttimetriä ja pituus 138 cm. Kyseessä oli Luonnonvarakeskuksen (Luke) asiantuntijan mukaan normaali nuori susi.

– Sudet ovat pyörineet tässä pihassa viime kesästä asti, kertoo talon omistaja Eero Kauppila. – Ihan hyvä vaan, että saatiin pois, ehkä se ajaa loputkin pakosalle.

Suomen riistakeskus on tänä vuonna myöntänyt Nurmeksen alueelle lokakuun puolivälissä poikkeusluvan yhden häirikkösuden kaatoon kahden talon alueelta tai lähimaastosta. Asukkaiden mukaan alueella on liikkunut susia säännöllisesti aina viime kesästä asti.

– Ei täällä uskalla lapsia päästää yksin ulos, kertoo muutaman sadan metrin päässä asuva perheenäiti Johanna Petäjistö. – Sudet ovat käyneet todella röyhkeiksi, tuntuu, etteivät ne pelkää enää mitään. Pakkohan ne on silloin ampua. 
   
Luken viimeisimmän kannanarvion perusteella Suomessa on tällä hetkellä noin 300–400 sutta, joista Itä-Suomessa liikkunee 100–150 yksilöä.



II
Rauni

Juoksukengät hakkaavat asfalttia kuumeisessa rytmissä. Sydän painautuu kylkiluita vasten ja pakottaa hengityksen tieltään. Kuulokkeista pauhaa rock, maailma kutistuu sydämensykkeeseen ja vimmaiseen hengitykseen. Hiki helmeilee iholla ja kirvelee silmäkulmissa. On vain hän ja ikuisuus, metsä maailman laidoilla ja huulten välistä puristuva hiilidioksidi.

Idyllin murtaa puhelimen soittoääni, jonka rauhoittavat rytmit eivät kerro mitään hädästä, joka vaanii seuraavan mutkan takana.

”Rauni”, hän vastaa, vetää syvään henkeä ja yrittää olla läähättämättä.

Tummat kulmat painuvat ankaraan kurttuun ja talvi pesiytyy merenvihreiden silmien syvyyksiin. Otsalle eksyy muutama huoliryppy ja suupielet kääntyvät etelään, kun puhelu etenee. Puhelun loputtua merisilmissä myrskyää ja sydämen tanssi on epätasainen. Mielessä pyörii vain ’voi helvetin helvetti’ ja kuin itsestään sormet näppäilevät puhelimen näytölle numeron turtana ulkomuistista.

Puhelin hälyttää vain kerran.

”Ne ovat vieneet Nikon.”
« Viimeksi muokattu: 15.08.2019 17:13:27 kirjoittanut Vlad »
I love not man the less, but N A T U R E more.

私は悪魔で執事ですから。



"Always"
1946-2016

Grazioso

  • Tsadam, Korppari ~
  • ***
  • Viestejä: 150
Vs: Routavuosi |K11| maaginen realismi, raapalesarja, 2/x
« Vastaus #1 : 27.05.2018 12:28:59 »
Hui, maagista realismia! Ei ehkä lempigenreni, mutta otsikko kiinnitti huomioni! Pakkohan tätä oli vilkaista, enkä kadu.

Tykkäsin tästä tosi paljon. Kuvailu oli ihanan eläväistä. Tunnelman pystyi aistimaan, tai ainakin minulle välittyi semmoinen paniikinomainen tunne. Mitä on tapahtunut? Onkohan tämä Rauni jonkinlainen luonnonsuojelija? Kuka on Niko? Oletettavasti kaikki liittyy jollain tapaa susiin. Tästä raapaleesta jäi paljon kysymyksiä, joten odotan innolla jatkoa!
« Viimeksi muokattu: 27.05.2018 12:34:55 kirjoittanut Grazioso »
Sometimes only paper will listen to you

Ava ja bannu by Auro

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 395
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Routavuosi |K11| maaginen realismi, raapalesarja, 2/x
« Vastaus #2 : 27.05.2018 12:43:52 »
Minä jää seurailemaan!

Tämä lähti tosi napakasti liikkeelle, ja raapalesarjat on mun todellinen rakkaus. Asun itse maalla, ja vaikkei tällä seudulla juuri susia ole liikkunut, olen seurannut aihetta kiinnostuneena. Keskustelua en oikein aiheesta tahdo lukea, molemmat ääripäät ovat kovin hyökkäävä ja sivistynyt keskustelu tahtoo jäädä jalkoihin. Hienoa aihetta kuitenkin käsittelet!

Nyt täytyy mennä, mutta jään odottamaan.
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Vlad

  • Sudenmorsian
  • ***
  • Viestejä: 3 447
  • Loveatar
Vs: Routavuosi |K11| maaginen realismi, raapalesarja, 5/x
« Vastaus #3 : 27.05.2018 20:41:16 »
Grazioso, ihanaa, että oot tykännyt tästä, vaikka maaginen realismi ei välttämättä lempigenre olekaan. Oon myös iloinen siitä, että kuvailu on mielestäsi eläväistä ja tunnelma välittyy, koska koen sen yleensä haasteeksi raapaleiden kanssa. Kysymyksiin kyllä tulee vastauksia, kunhan tämä tarina tästä etenee ja pääsee kunnolla vauhtiin. Nikon henkilöllisyys ainakin tulee jossain kohtaa vähän paremmin selville.

Isfet, kiitos kommentista! Asun itse Itä-Suomessa alueella, jolla tuntuu olevan aika paljon suurpetoja, joten susikeskustelua on tullut itsekin seurattua jonkin verran (ja turhauduttua siihen, koska sivistynyt keskustelu jää niin vahvasti jalkoihin) ja mukana on toki myös ammatillista kiinnostusta aiheeseen. Oli siis varsin luontevaa lähteä rakentamaan tarinaa nimenomaan susikysymyksen ympärille, vaikka uusien hahmojen tullessa mukaan on tarkoitus laajentaa fokusta myös muihinkin "hotspotteihin" ympäristöasiakentällä. Mutta ihanaa, että luit ja kommentoit, on aina hienoa kuulla, että omista teksteistä tykätään.

A/N: Mun ei pitänyt julkaista jatkoa tänään, mutta tämä on kuumotellut vähän takaraivossa enkä kyennyt hillitsemään itseäni, kun nämä kolme seuraavaa raapaletta on kuitenkin olleet julkaisukuntoisia suunnilleen sieltä asti, kun tämän kirjoittamisen ekan kerran aloitin. En halua liikaa lätistä tästä sarjasta, mutta yksi näistä raapaleista esittelee uuden hahmon, jonka pariin tullaan palaamaan viela varsin useasti. Toivottavasti nämä kolme raapaletta vilauttavat edes vähän vastauksia kysymyksiin, vaikka aika paljon vielä jääkin auki (mutta irtonaiset narut sidotaan kyllä myöhemmin kiinni).


III
Rauni

Sormet takovat levotonta komppia puistonpenkkiin ja aika tuntuu pitkältä. Rauni tuijottaa mitään näkemättä metsään ja maailma pyörii ympärillä, yrittää tukehduttaa. Paniikki häälyy jossakin mielen laidoilla, mutta puhelinta puristavissa sormissa tuntuva kipu ankkuroi hetkeen.

”Rauni”, tuttu ääni huokaa. Silmiään räpytellen Rauni kohtaa myrskysilmäisen ystävänsä katseen.

Villinä laukkaava pulssi hidastuu valssiin ja puistonpenkille mahtuu kaksi. Hetken aikaa ystävykset vain istuvat rinnan, hengittävät kuin yksi ja tukevat toisiaan hiljaisuudessa. Lopulta hiljaisuus on kuitenkin rikottava.

”Niko?”

Jo yhdessä sanassa kaikuu tuska, joka sykkii myös Raunin sisällä.

”Kuulemma Karjalaisessa oli juttua. Sanoivat saaneensa häirikkösuden, mutta Meeri sanoi Nikon kadonneen.”
”Voi helvetti!”

Raunin silmissä asuu suru, kun hän kääntyy ystävänsä puoleen ja käpertyy tätä vasten.

”En halua sen olevan Niko.”

Sama ajatus pyörii heidän molempien mielessä, mutta he tietävät toivon olevan turhaa.


IV
Unni

Sääsket ovat melkein tavanomaistakin ahneempia. Sinnikkäät itikat parveilevat puuhkaturkkisen pedon ympärillä, väistelevät taitavasti piiskaavaa häntää eivätkä kaikkoa edes siinä vaiheessa, kun Unni pudottaa puuhkatakkinsa ja ravistaa hiukset silmiltään. Hengitys on puuskittaista ja sydän hänen rinnassaan laulaa erämaan riemua, joka ei katoa jäsenistä silloinkaan, kun kerot ovat jo jääneet taakse.

Tunturikasvillisuus tuntuu karhealta paljaiden varpaiden alla, kun Unni suuntaa askelensa kohti kotia ja sen savupiipusta hiljalleen kiertyvää savua. Jossain puolivälissä solakat sormet sytyttävät tupakan ja valkoinen savu karkaa huulien välistä. Matka tuntuu liian pitkältä sääskien syödessä alastonta ihoa, jota tuulen kylmät kourat nipistelevät.

Vapauden kutsua on kerta kerralta vaikeampi vastustaa. Se iskee yhä uudelleen kyntensä Unnin sieluun, uppoaa syvemmälle hänen olemukseensa ja tekeytyy osaksi sitä. Päivä toisensa jälkeen tunturi on aina vain suurempi osa Unnin minuutta, siitä tulee osa, josta ei voi päästää irti.

Vasta illalla meripihkasilmät huomaavat uutisotsikon, joka saa punaturkin vapisemaan tytön sisällä.

Susiongelma on edelleen kasvussa Pohjois-Karjalassa


V
Rauni

Vapinalle ei tule loppua. Hän ei pysty kuin tuijottamaan suoraan eteensä, pää lyö tyhjää. Kukaan ei halua avata tietokonetta, kukaan ei halua tietää väistämätöntä totuutta. Heidän määränsä on vähentynyt taas yhdellä, eikä sitä kenenkään ole kieltäminen. He tietävät totuuden jo ennen kuin siitä tulee virallista tietoa, sillä tämä kaikki on tapahtunut aikaisemminkin. On vain ajan kysymys, koska joku heistä olisi seuraava. Rauni haluaisi ajatella, että oli vain huonoa tuuria että tällä kertaa arpa osui Nikoon, että tämä oli vain julmaa sattumaa –

he kaikki kuitenkin tietävät, ettei kohtalokaan ole niin julma. Julmuus on täysin ihmisestä lähtöisin ja he joutuvat siitä kärsimään.

Aina silloin tällöin joku heistä leikittelee ajatuksella muuttamisesta. Haaveilee paosta jonnekin, missä he eivät ole uhka ja uhattuna. Kuitenkin he tietävät, että vaara ei koskaan hellitä, vaino ei koskaan lakkaa. He ovat kahlittuina pelon kierteeseen, jossa he voivat vain odottaa varmaa kuolemaa.

Hiljaisuus on painostava. Hengityksen ääni kaikuu korvissa, tuntuu luonnottoman kovalta. Yleensä muiden läsnäolo rauhoittaa, mutta tällä kertaa se tuntuu Raunista tavallista painavammalta, on vaikea hengittää. Eläin Raunin sisällä on aivan liian pinnassa, sen levottomuus on ääretön meri, joka hautaa ihmisen alleen.

Vasta Meerin hiljainen ääni palauttaa Raunin nykyhetkeen.
I love not man the less, but N A T U R E more.

私は悪魔で執事ですから。



"Always"
1946-2016

Vlad

  • Sudenmorsian
  • ***
  • Viestejä: 3 447
  • Loveatar
Vs: Routavuosi |K11| maaginen realismi, raapalesarja, 7/x
« Vastaus #4 : 14.07.2019 19:42:38 »
A/N: Pitkästä, pitkästä aikaa jatkoa tähänkin. On tullut pidettyä pidempi tauko tästä tekstistä, joten pitää seuraavaksi palautella tätä varten tehtyjä suunnitelmia ja ajatuksia mieleen, mutta jospa tämä päivittyisi hieman aikaisempaa nopeammalla tahdilla tästä eteenpäin eikä iskisi blokkeja matkalle. Tässä seuraavat pari raapaletta :)


VI
Rauni

”Meidän on pakko tehdä jotain. Tämä ei voi jatkua enää.”
”Oliko se Niko?”
”Me ei tiedetä. Todennäköisesti. Kukaan ei sano tietävänsä mitään, mutta kuulemma ne on vieneet sen Eviralle.”
”Saatana!”
”Mitä me kerrotaan Nikon äidille?”
”Me kerrotaan totuus.”
”Mikä vitun totuus se on? Että Niko teki virheen? Että Niko tapettiin? Ei mikään ole riittävän hyvä totuus, että sen voisi ulkopuolelle kertoa.”
”Pakkohan meidän on jotain sanoa.”

Keskustelu alkaa tuntua pakottavalta, ahdistavalta. Rauni haluaisi vain paeta paikalta, mutta tietää sen olevan mahdotonta. Hän on samalla tavalla sidottu tilanteeseen kuin kaikki muutkin. Hän tietää, että heidän on kerrottava jotakin Nikon äidille, ja ettei tämä hyväksyisi mitään totuutta vähäisempää. Totuus on kuitenkin liian tuskallinen edes ajatella sen ääneen lausumisesta puhumattakaan.

Raunia pelottaa edes ajatella, mitä tämä tarkoittaa heidän kaikkien kannalta. Mitä muutoksia on tehtävä, jottei seuraavaksi poissa ole joku muu heistä. Ehkä ensi kerralla se on Meeri, joka ei palaa metsästä kotiin. Ehkä se on Rauni itse, jonka matka katkeaa viiltävään kipuun ja valkohehkuiseen pelkoon.

Hän ei voi väittää, ettei olisi valmis siihen.


VII
Unni

Sydän kurkussa hän vaeltaa keittiöön, laittaa tietokoneen päälle ja kahvin tippumaan. Hermostus nykii toisessa silmäkulmassa ja sormet etsiytyvät kuin itsestään haromaan takkuisia hiuksia. Sanomalehti pahaenteisine otsikoineen ilkkuu keittiönpöydältä, vihjailee asioista, joita hän ei haluaisi edes ajatella.

Kun tietokone on viimein päällä, hän kaataa kahvia keltaiseen emalimukiin ja menee suoraan facebookiin. Hän tietää, keneltä kysyä ja varmistaa onko kyse siitä, mitä hän pelkää.

- Oot sie kunnossa? Näin jutun lehessä.

Kun vastausta ei pitkään aikaan kuulu, Unni ei voi mitään sille, että huolestuu. Yleensä Rauni vastaa nopeasti, vaikkei olisi edes hyvässä paikassa. Tällä kertaa vastauksessa kestää, ja jo se riittää kertomaan, että jotakin on todella tapahtunut.

Kun vastaus lopulta saapuu, se ei ole uutinen, jonka Unni haluaisi kuulla.

- Sitä ei ole vielä vahvistettu, mutta se oli Niko. Ne vei Nikon, lauma on ihan sekasin.
« Viimeksi muokattu: 14.07.2019 19:51:38 kirjoittanut Vlad »
I love not man the less, but N A T U R E more.

私は悪魔で執事ですから。



"Always"
1946-2016

Vlad

  • Sudenmorsian
  • ***
  • Viestejä: 3 447
  • Loveatar
Vs: Routavuosi |K11| maaginen realismi, raapalesarja, 12/x
« Vastaus #5 : 15.08.2019 17:13:14 »
VIII
Rauni

Rauni on ajatellut kuolemaa ennenkin. Hänen on ollut pakko, sillä hän kantaa sisällään hengenvaarallista salaisuutta. Kuitenkaan aikaisemmin tilanne ei ole eskaloitunut tälle tasolle, jossa he ovat menettäneet yhden omistaan. Niko on poissa, ja se repii Raunin riekaleiksi. Joskus Rauni haluaisi vain päästä kantamastaan salaisuudesta eroon, vaikka tietääkin sen olevan mahdotonta. Joskus hän sen sijaan haluaisi vain juosta vapaana metsässä, unohtaa vaanivat vaarat ja vihan, jota hän ja hänen kaltaisensa saavat väistämättä osakseen.

Se ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä vapaus on vaarallista ja voi koitua kuolemaksi. Sen on Niko jo saanut kokea ja osoittaa sen myös heille kaikille, jotka jäivät jäljelle. He eivät milloinkaan voisi vain nauttia, juosta maa jalkojen alla kuten niin monet muut. Heille jokainen hetki vapaana oli vaaroja täynnä ja pieninkin virhe voisi päättyä kuolemaan.

Sinä iltana Rauni palaa kotiinsa kyyneleitä nieleskellen ja kaipaa metsään. Tuon kaipuun hän on oppinut tukahduttamaan, vaikka se repii hänen sielunsa pieniksi paloiksi. Sillä hetkellä kuitenkin vain Nikolla ja laumalla on väliä, kaikki muu tulee kaukana perässä.

Juoksutarvikkeet valahtavat unohtuneina penkille, kun Rauni romahtaa aviomiehensä syliin. Hän hautaa kasvonsa tämän olkaan ja antaa kyyneleiden tulla. Valkohehkuinen pelko ei hellitä otettaan edes vahvojen käsivarsien suojissa, mutta pienen hetken ajan Rauni tuntee olevansa jälleen ihminen.


VIX
Rauni/Untu

Untun voimakkaat käsivarret eivät hellitä otettaan Raunista edes vuoteessa. Mies sulkee Raunin käsiinsä ja yrittää vakauttaa tämän maailman. Suudelmat maalaavat polkuja kyyneleisille poskille ja sormet hivelevät hiuksia pois kasvoilta. Kosketus tarjoaa ylimääräisen ankkurin Raunille, joka eksyy surun mereen. Se polttaa tiensä pelon läpi ja tarjoaa turvasataman, jossa Rauni voi edes hetkeksi unohtaa.

”Haluatko jutella siitä?” matala ääni murahtaa lempeästi Raunin korvan juuresta.
”Mitä me voimme tehdä? Emme voi muuttaa, koska sama toistuisi missä tahansa.”

Untun silmissä palaa huoli. Niiden metsäisiin syvyyksiin pesiytyvät varjot saavat tämän katseen tummumaan. Rauni hukkuu miehensä syleilyyn, vaikka se ei pyyhi pois pelkoa ja tuskaa, joka tuntuu tehneen pysyvän pesän naisen sisimpään.

Vaihtoehdot ovat vähissä, ja sinä iltana Rauni ja Untu nukahtavat sylikkäin. He toivovat, että aamu toisi uuden mahdollisuuden tutun painajaisen sijaan. Toivo ei kuitenkaan tuo Nikoa ja turvallisuudentunnetta takaisin. Se on menetetty taas hetkeksi, kunnes lauma onnistuu jälleen keräämään itsensä ja oppivat taas luottamaan.


X
Unni

Sydän hakkaa kurkussa. Unni ei pelkää kovin usein, mutta nyt se puristaa rintaa ja repii hengen huulilta väkivalloin. Silmissä on villi katse ja pedon vaistot purevat kovaa. Mieli repii kahteen suuntaan; sisälle ja ulos, eikä kumpikaan ole toista vahvempi. Pelko Raunin puolesta voittaa lopulta ja Unni pakenee punaiseen turkkiin, antaa yksinkertaisemman maailman vetää hänet puoleensa ja unohtaa.

Vikkelät jalat kantavat pikkupedon ovenraosta tunturiin, jossa tuuli tuivertaa tuuheaa turkkia ja terävä kuono poimii miljoonia tuoksuja. Huulet vetäytyvät irveeseen hampaiden päältä, nopea sydämensyke täyttää korvat ja saalistuksen riemu hallitsee. Maailma kutistuu pisteeksi ja pelko antaa tilaa toiselle tunteelle, joka on yhtä alkukantainen.

Jahti herättää riemua, jota Unni ei ole ennen kokenut. Terävät hampaat välähtävät ja hetken aikaa peto on Unni ja he molemmat huohottavat kiivaasti. He kierivät mäkeä alas ja punainen kieli roikkuu suupielestä, kun he läähättävät hengästyneinä. He höristävät korviaan kiinnostuneina ja säntäävät neljällä jalallaan rapisevien askelten ja kiivaan sykkeen suuntaan, hampaat valmiina uuteen iskuun.


XI
Unni

Unnin iho on naarmuilla ja suussa maistuu veri. Kummankaan alkuperää Unni ei ymmärrä, vaikka tietää jotakin tapahtuneen. Hän muistaa tavallista vähemmän viime ajoista, hänen mielessään oleva musta aukko on niellyt viimeisimmät muistot. Väristen hän kietoo käsivartensa ympärilleen, värisee ja yrittää unohtaa alastoman vartalonsa, jota värittävät matalat haavat ja itikanpuremat. Hän ravistelee itseään ja antaa jalkojensa kantaa hänet takaisin sisään ja sen tomutuoksuiseen lämpöön.

Sisällä Unni onkii ensimmäisenä itselleen lämpöisen nutun. Se sujahtaa vaivatta pään yli ja seuraavaksi sormet löytävät puhelimen. Kädet täristen Unni näppäilee tutun numeron ja puhelin hälyttää.

Kuudennen tuuttauksen jälkeen soittoon vastataan ja Unni yrittää hillitä vapinaansa.

”Rauni. Mie en tiedä, mitä tapahtui. Mie en muista, en mittään.”

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän puree huultaan ja käpertyy kerälle puhelin korvallaan.

”Voinko mie tulla sinne?”
”Ei, ei, mie en halua olla täällä yksin. Joo, mie tiedän, että sinne on pitkä matka.”

Lyhyt tauko saa Unnin sydämen läpättämään villisti.

”En tiedä. Jotain on vialla.”


XII
Unni

Pakkaaminen ei ole koskaan helppoa, edes silloin, kun tietää matkan keston. Tällä kertaa Unni joutuu pakkaamaan sokkona, varautumaan kaikkeen mahdolliseen tietämättä, koska hän mahdollisesti pääsisi takaisin. Koti tunturissa saisi jäädä taakse. Unni ei ole koskaan aikaisemmin lähtenyt kauaksi kotoisasta mökistään, mutta nyt hänellä ei ole vaihtoehtoja. Hänen on paettava, vaikkei hän edes tiedä mitä pakenee. Kauhu näykkii hänen nilkkojaan, ajaa häntä aina vain eteenpäin ja matkalaukun renkaat pomppivat epätasaisella tiellä.

Lopulta Unni värjöttelee bussipysäkillä, yrittää piiloutua villapaitansa sisään kuin se olisi turvasatama ja vain odottaa. Ilma on kesäisen lämmin jopa näin pohjoisessa, mutta silti Unni tärisee kuin horkassa. Villanuttu ei lämmitä kylliksi ja toinen käsi puristaa rystyset valkeina matkalaukun kahvaa.

Ajatukset palaavat melkein kuin huomaamatta aikaisempiin hetkiin ja sydämen tanssi kiihtyy. Pelko nostaa valkohehkuista päätään Unnin sisällä ja hetken aikaa hän haluaa vain paeta, juosta jonnekin kauas metsän syvyyksiin ja olla palaamatta enää koskaan takaisin. Hän kuitenkin puree huultaan, maistaa jälleen veren suussaan ja värisee. Linja-auton keltaiset ajovalot halkovat pimenevää iltaa ja Unni pakottaa jäsenensä tottelemaan.

Kuin unessa käsivarsi nousee pysäyttämään auton, kuin unissakävelijä Unni kiipeää kyytiin ja ostaa matkan etelään. Pulssi kohisee hänen korvissaan ja maisema kiitää ohitse päätähuimaavana sumuna. Unnin vartalo on turta.

Pelko ei hellitä vieläkään otettaan.
I love not man the less, but N A T U R E more.

私は悪魔で執事ですから。



"Always"
1946-2016